Katie Paterson

Katie Patersonin taide, osa 3: Leikkikenttänä avaruus

Su, 11/10/2013 - 14:59 Helena Sederholm

Taide ja universumi ovat monien mielestä käsittämättömiä kumpikin. Katie Patersonin tuotannossa taiteen ja maailmankaikkeuden käsittämättömyys kohtaavat.

Aloitetaanpa alusta – aina ajasta ennen tähtien ja galaksien syntymää. Paterson on jo useiden vuosien ajan kerännyt valokuvia universumin historian pimeydestä. Maailmankaikkeuden tyhjä pimeys on talletettu 35 mm:n diakuviksi, joista jokainen on numeroitu ja joihin on merkitty tyhjyyden etäisyys Maasta valovuosina. ”Pimeyden historia” (History of Darkness, 2011) on taiteilijan elinikäinen projekti.

Tuhannet diat ovat laatikoissa, joista katsoja voi ottaa käteensä dian ja nostaa sen valoa vasten nähdäkseen mitä kuvassa on. Mutta hän ei näe mitään, vain pimeyttä. Tyhjyys mahdottomalta tuntuvien etäisyyksien päässä tarvitsisi valoa tullakseen havaituksi. Mutta valoa ei ollut siinä pimeydessä, jota ne kuvaavat. Tiedemaallikko alkaa leikkiä ajatuksella valon nopeudesta suhteessa pimeyden hitauteen.

Taiteen kannalta kiinnostavaa on, että aivan viime aikoihin asti diakuvat ovat olleet taidehistorian tallennusmenetelmä, harvemmin taiteen väline. Paterson leikittelee myös visuaalisen taiteen perusasioilla: kuvataiteessahan pitäisi aina olla jotakin näkemistä. Kuvataide ikuistaa nähtyä, koettua, ohimenevää ja katoavaa, harvemmin sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan mahdollista nähdä.

Paterson on siis kuvannut universumin aikaa, vuosimiljardeja, joiden kuluessa tähtiä on syntynyt. Mutta hän on myös tehnyt taidetta niiden kuolemasta. Teoksessaan ”Kaikki kuolleet tähdet” (All the Dead Stars, 2010) hän kartoitti kaikki noin 27000 kuollutta tähteä, joiden sijainnit on havaittu ja paikallistettu.

Taiteilija on päässyt tutkijoiden sähköpostilistalle, jonka kautta hän saa ilmoituksen aina, kun tähti kuolee. Kun Paterson kuulee tähden kuolleen, hän postittaa kuolemasta kertovan pahoittelukirjeen jonnekin, esimerkiksi galleriaan, missä hänellä on näyttely. Vastaanottaja voi saada kirjeen, jossa lukee: "Minun on ikäväkseni ilmoitettava teille tähden SN 2011kd kuolemasta."

Tähdet säteilevät valoaaltoja: kuumimmat väreilevät sinisimpinä, kylmimmät punaisimpina. Ja joskus tähti räjähtää! Ensimmäisen tunnetun kosmisen gammasäteilyhavainnon teki amerikkalainen vakoilusatelliitti heinäkuussa 1967. Gammasäteilypurkaukset kertovat erittäin voimakkaista räjähdyksistä etäisissä galakseissa. Tyypillinen gammapurkaus vapauttaa yhtä paljon energiaa kuin Aurinko 10 miljardin elinvuotensa aikana eli gammapurkaukset ovat maailmankaikkeuden kirkkaimpia tapahtumia.

Vuoteen 2011 mennessä tutkijat olivat tallentaneet 3216 gammapurkausta. Paterson halusi toistaa nämä valtavat räjähdykset yhtenä suurena purkauksena inhimillisesti käsitettävässä muodossa. Hän käytti häistä ja perhejuhlista tuttuja konfettikanuunoita, joista jokaisessa oli 3216 konfettia. Jokainen konfetti vastasi väriltään yhtä tunnettua gammapurkauksen lähdettä. ”Sata miljardia aurinkoa” (100 Billion Suns, 2011) esitettiin neljän päivän aikana Venetsian biennaalissa: lähes sata konfettikanuunaa paukautettiin satunnaisesti eri puolilla kaupunkia, kaduilla, kujilla ja piazzoilla.

Gallerianjohtaja Ben Tufnell on kiinnittänyt huomiota siihen, että konfettikanuunan väriryöpyt ovat naurettavan kotikutoisia verrattuna valtaviin kosmisiin välähdyksiin. Mutta toistamalla mittasuhteiltaan käsittämättömän suuret, valtavat, tapahtumat ihmisenkokoisena versiona taiteilija tuo maailmankaikkeuden monumentaaliset ulottuvuudet käsiteltävään muotoon. Kun universumi muutetaan ihmisenkokoiseksi, huomaamme heti kuinka pieni oma leikkikenttämme on.

Taiteessa leikitellään usein tekemällä pienestä tolkuttoman suurta tai palauttamalla valtavan suuri asia ihmisenkokoisiin mittasuhteisiin. Siinä välissä on paljon mistä voimme ammentaa: runoutta, romantiikkaa, tietoa ja huumoria.

Mukana on myös melankoliaa. Kun vierailija pari vuotta sitten työnsi auki Katie Patersonin näyttelyyn johtavan oven, hän saattoi kuulla oudon vaimean suhahtavan humahduksen – kauan kauan sitten jossakin kaukana kuolevan tähden viimeisen huokauksen.

Avaruus on taas vähän tyhjempi, mutta ihmisillä enemmän ajateltavaa.

Kuvat © Katie Paterson, BALTIC Centre of Contemporary Art, Martin John Callanan

Katie Patersonin taide, osa 2: Taiteilija Kuussa

To, 10/31/2013 - 16:22 Helena Sederholm

Kuu on aina ollut yksi taiteilijoiden suosikkiaiheista, tulvillaan romanttista mystiikkaa ja salaperäistä kylmää lainavaloa: Hjalmar Munsterhjelmin Metsälampi kuutamossa (1888), Jussi Kiven Metsä kuutamossa (2005) ja tuhannet muut kuutamomaisemat; Georges Méliès’n Matka kuuhun (1902), Bernardo Bertoluccin elokuva La Luna (1979) ja Duncan Jonesin Kuu (2009), Coleridgen ja Shelleyn runot 1800-luvun alkupuolelta… Kuinka kukaan enää tohtii tehdä mitään uutta taidetta Kuusta?

Kuuta on kuvattu paljon, mutta Kuuhun itseensä taiteilijat eivät ole juuri koskeneet. Kuukivien työstäminen on ollut tieteentekijöiden työtä, eivätkä taiteilijat juuri ole Kuussa käyskennelleet.

Tänä syksynä taiteilija Katie Paterson kuitenkin pakkasi kuukiven palan puulatikkoon ja lähetti sen syyskuun 8. Newcastle-upon-Tynesta, Britanniasta kiertämään Maata. Laatikkoon pakattu ”Toinen Kuu” (Second Moon) lentää vuoden ajan rahtifirman koneilla maiden, merien ja mannerten yli, kaksi kertaa nopeammin kuin Kuu, kaikkiaan 30 kertaa maapallon ympäri lännestä itään.

Paketin matkaa voi seurata sovelluksen avulla, joka näyttää näkymän tästä ”toisesta Kuusta” Maahan ja samalla maapallon oikeasta Kuusta katsottuna. Sovelluksen voi ladata täältä.

Kyse ei ole vain pienestä kivestä. Ihmiset ovat käyneet Kuussa, mutta suurin osa meistä taistelee Maan pinnalla pienten asioiden kanssa. Patersonin matkaan lähettämä kuukivikään ei pysty kokonaan irrottautumaan maankamarasta: tuon tuostakin se palautetaan maanpinnalle, siirretään toiseen rahtikoneeseen ja nousee sen mukana taas ilmaan.

Tämän laatikossa olevan lentävän kiven voi ajatella vertauskuvallisesti esittävän ihmisen mielikuvitusta. Ilman mielikuvitusta meillä ei olisi kuukiveä Maassa, sillä ilman mielikuvitusta kukaan ei olisi käynyt Kuussa.

Toinen Kuu on Maahan tuotu kuukivi. Mutta Paterson on myös lähettänyt Maasta kulttuuria Kuuhun. Viisi vuotta sitten hän lähetti morsekoodille käännetyn Beethovenin Kuutamosonaatin nuotituksen radioviestinä Kuuhun ja takaisin (Earth-Moon-Earth (E.M.E), 2008).

Kuun pinta heijasti takaisin vain osan informaatiosta, varjot veivät loput, musiikki katosi kraattereihin. Kuu palautti sonaatin muuttuneessa muodossa: takaisin Maahan tulleet viestifragmentit käännettiin taas nuoteiksi ja Kuun varastamat osat jätettiin aukoiksi ja puuttumaan niin että niistä tuli taukoja ja intervalleja nuotitukseen. Näyttelyssä itsesoittava flyygeli esitti Kuun muuttaman sonaatin.

Patersonin taide kietoo yhteen kosmologisen, käsitteellisen, tieteellisen ja runollisen. Hän sysää mielikuvituksen liikkeelle ja se vie meitä kiihtyvällä nopeudella maailmojen rajoille. Toinen Kuu on myös tarttumakohta, jotta ihmiset sijoittaisivat sovellusta katsoessaan itsensä jälleen kerran mittasuhteeseen maailmankaikkeuden kanssa.

Patersonin kuuteokset liittyvät kuutaideteosten loputtomaan jatkumoon. Samalla hän paljastaa tieteen runollisen luonnon. Se konkretisoituu ehkä parhaiten teoksessa, jossa hän teetti Kuun valoa simuloivia lamppuja (Light bulb to Simulate Moonlight, 2009).

Kuunvalon spektrin mukaan valmistettuja lamppuja on tehty sarjoiksi, joista jokaisessa on kuunvaloa yhden ihmisen elinajaksi laskettuna vuoden 2008 keskimääräisen eliniän odotteen mukaan eli kun jokainen lamppu palaa 2000 tuntia, elinikäisessä lamppuvarastossa on 289 lamppua.

Voisimme siis viettää monta romanttista tiedeiltaa Kuun lainavalossa ja antaa mielikuvituksen lentää.

Kuvat © Katie Paterson, Ingleby Gallery, Edinburgh

Katie Patersonin taide, osa 1: Materiaalina universumi

La, 10/26/2013 - 22:51 Helena Sederholm

Miksi sulattaa meteoriitti, valaa se uudelleen omaksi toisinnokseen ja lähettää se takaisin avaruuteen? Tai noutaa hiekanjyvänen Saharasta, muokata sitä ja palauttaa se autiomaahan?

Taiteessa luonnon jäljittely, mimesis, on ollut taiteen luomisen perusprinsiippi, aikoinaan myös taiteellisen taidon mittari. Perinteisesti kuva luonnosta on tehty toiseen materiaaliin niin, ettei alkuperäistä mallia ole voinut sekoittaa jäljitelmään. Mutta sata vuotta sitten taiteilijat alkoivat kyllästyä luonnon kopioimiseen. Syntyi ready-made: taiteilija saattoi valita minkä tahansa valmiin esineen ja esittää sen taiteena.

Taidosta tuli käsitteellistä. Käden taito, teoksen tekemiseen liittynyt työ, saattoi olla jonkun muun kuin taiteilijan työtä. Kaikki ready-made-taideteokset olivat ikään kuin kopioita alkuperäisistä esineistä. Ne olivat kuitenkin ihmisen tekemiä. Sitten kehitettiin taiteen ajopuuteoria eli kysyttiin, voiko esteettistä mielihyvää tuottava, luonnon muovaama puunkappale olla taideteos?

Voiko siis avaruudesta maanpinnalle pudonnut meteoriitti olla taideteos? Tai autiomaasta löydetty hiekanjyvä?

Tämä on yksi taso, kun ryhdytään tulkitsemaan skotlantilaissyntyisen taiteilija Katie Patersonin teoksia, esimerkiksi Campo del Cielo, Field of the Sky (”Taivaan pelto”, 2012). Meteoriitti lepäsi yli viisi tuhatta vuotta yhtenä argentiinalaisen Campo del Cieloksi kutsutun rautameteoriittien putoamisalueen laajalle levinneistä kappaleista.

Paterson sulatti tämän 4,5 miljardia vuotta vanhan eli suunnilleen Aurinkokunnan ikäisen 110-kiloisen rautajärkäleen. Sitten hän valoi sen uudelleen samannäköiseksi kuin se oli ollut.

Meteoriitissa olleet kivet, metallit ja pöly sulivat ja muuttivat muotoaan. Meteoriitin tila ja aika siis muuttuivat, kun siitä tuli uuden taideteoksen materiaalia. Sen kosminen muisti jäi kuitenkin sen ulkomuotoon, jonka Paterson säilytti ennallaan.

Taiteen tutkijaa kiinnostaa teo(kse)n suhde perinteiseen jäljittelyteoriaan. Tässä tapauksessahan taiteilija jäljensi luontoa alkuperäiseen materiaaliin eli ikään kuin väärensi meteoriitin. Kuinka aito on meteoriitin versio omasta itsestään?

Uusi versio on edellyttänyt paljon inhimillistä työtä. Yhdessä tutkijoiden kanssa Paterson analysoi meteoriitin koostumuksen. Luonnon tuottama tehtiin uudelleen ihmiskäsin eli taiteeseen ikään kuin samalla palautettiin mimesiksen taidokkuutta. Mutta taiteilija on ollut prosessin ideoijana, työn tekivät ammattimiehet: valajat valmistivat muotin, sulattivat ja valoivat uudelleen rautakappaleen. Prosessi oli tavallaan käänteinen ready-madeille: luonnonkappaleesta tehtiin artefakti, ihmisen tekemä esine.

Taiteilijan tavoitteena on lähettää meteoriitin kappale takaisin avaruuteen, ehkä Kansainväliselle avaruusasemalle. Silloin muodonmuutoksen kokenut kappale palaisi ikään kuin kotimaisemiinsa.

Kotimaisemiin Paterson palautti myös hiekanjyvän, jonka hän haki Saharasta ja joka nanoteknologian avulla työstettiin 0,00005 millimetrin suuruiseksi. Teos on esitetty näyttelyssä kuvana, jossa taiteilija seisoo hiekkadyynillä; teoksen nimi on Inside this desert lies the tiniest grain of sand (”Tässä autiomaassa on pienin hiekanjyvänen”, 2010). Tavallaan kyse on veistotaiteesta: materiaalia työstetään niin, että sen alkuperäinen muoto – tässä tapauksessa koko – muuttuu.

Meteoriitti säilytti muotonsa, hiekanjyvä menetti sen.

Nämä taideteot vaikuttavat yksinkertaisilta, jopa minimalistisilta, kun tuijottaa taidenäyttelyssä olevaa meteoriittia, joka muistuttaa meteoriittia, joka se oli, tai yrittää ajatella niin pientä hiekanjyvää, ettei sitä pysty ajattelemaan. Mutta kuinka usein taidenäyttelyssä näkee meteoriitteja tai edes väärennettyjä meteoriitteja? Kuinka usein havahdumme miettimään, mitä emme näe?

Paterson osoittaa meille jotakin käsityskykymme rajoista. Nykytaiteilijan mittakaava ei löydy enää vain Leonardon renessanssikuvasta Vitruviuksen ihmisestä (n. 1485), vaan ulottuu nanomaailmasta universumin rajoille.

Taide – avaruuteen palaava Campo del Cielo -meteoriitti ja hiekanjyvänen jossakin syvällä Saharan autiomaassa – herättää parhaimmillaan sekä taiteeseen että tieteeseen liittyviä kysymyksiä, ihmettelyä ja uteliaisuutta. Eli aineksia, joista ihmiskunnan kehitys koostuu.

Video Patersonin teoksen valmistusvaiheista löytyy Space.com-sivustolta.