Alaska

Nyt huomion kohteena on tämä karhuistaan tunnettu saari Alaskan eteläosassa.

Sinne avattiin vuonna 1998 Kodiakin laukaisukeskus, joka tunnetaan nykyisin nimellä Pacific Spaceport Complex – Alaska (eli PSCA). Paikkaa operoi Alaskan osavaltion omistama yhtiö, mutta sen tärkeimmät asiakkaat ovat olleet Yhdysvaltain hallitus ja Nasa, jotka ovat tehneet paikalta 17 pienten rakettien laukaisua. Vuonna 2011 sieltä lähetettiin myös satelliitti avaruuteen.

Laukaisukeskus oli suljettuna vuodesta 2014 vuoteen 2016 laukaisuonnettomuuden vuoksi, mutta sittemmin paikkaa on paranneltu ja nyt myös muunneltu kaupallisille rakettilaukaisuille sopivaksi.

Aiemmin jo arizonalainen Vector Aerospace on ilmoittanut tekevänsä laukaisuita Alaskasta. Yhtiön eräs asiakas on suomalainen Iceye, joten on mahdollista ja todennäköistä, että suomalaissatellittejakin tullaan laukaisemaan Kodiakilta taivaalle. Vector kaavailee tekevänsä ensimmäiset lennot Kodiakilta ensi kesänä.

Athena 1 -raketti Kodiakilla vuonna 2001. Kuva: Nasa.

Vectorin lisäksi laukaisukeskusyhtiö Alaska Aerospace on kertonut julkisesti myös "kalifornialaisen kaupallisen yhtiön tekevän sieltä P120-nimisen suborbitaalisen laukaisun" maaliskuun lopussa tai huhtikuun alussa. Mitään enempää ei ole kerrottu virallisesti, mutta on todennäköistä, että kyseessä on salamyhkäinen Astra.

Kyseessä on siis koelento, joka ei vie satelliittia avaruuteen, vaan raketti tekee "ainoastaan" lennon korkealle ja putoaa saman tien alas mereen. Merenkulkijoille annetun varoituksen perusteella huhtikuun toinen viikko on todennäköisin ajankohta lennolle.

Vaikka lento ei ole kunnollinen avaruuslento, on se kuitenkin Kodiakin ensimmäinen puhtaasti kaupallinen rakettilaukaisu.

Jos kyseessä on Astra ja sen kaikessa hiljaisuudessa kehittämä raketti, on tämä myös ensimmäinen Kodiakista laukaistava nestemäisellä polttoaineella toimiva raketti; kaikki aikaisemmat ovat käyttäneet kiinteää polttoainetta.

Astran raketista on saatu pientä vihiä jo aikaisemmin, sillä ABC7 -televisioyhtiön helikopteri huomasi yhtiön Alamedassa, Kaliforniassa, olevan hallin pihalla "ohjuksen" ja kanava julkaisi siitä alla olevan videon.

SpaceNews on jäljittänyt Astran lupahakemusten ja muiden dokumenttien perusteella lisätietoja raketista: se on nähtävästi 12 metriä pitkä ja kykenee viemään 100 kg massaltaan olevan kuorman matalalle kiertoradalle Maan ympärillä.

Kyseessä on siis hyvin samankaltainen raketti kuin Vector tai Electron – kaksi muuta uutta pienten satelliittien ja useiden nanosatelliittien laukaisuun sopivaa rakettia.

Ensimmäinen kuva kokonaisuudessaan (otsikossa on suurennos). Kuvassa pohjoinen on jotakuinkin oikealla.

Yksi Iceye X1:n lähettämä tutkakuva on raakadatana kooltaan noin 1,2 GB ja se näyttää noin 80 x 40 km olevan alueen. Kunhan laitteistot on saatu täyteen iskuun, on teoreettisesti kuvien resoluutio on 10 x 10 metriä.

Kuvan ottamiseen menee noin kymmenen sekuntiaa. Se tapahtuu siten, että satelliitti ottaa vastaan ikään kuin yhden pitkän viirun tietoa alhaalta ja kun satelliitti kulkee eteenpäin radallaan hieman yli 7,5 km/s, pyyhkii keila maastoa ja lopputuloksena on yksi kuva.

Iceye käyttää yhteydenpitoon satelliittinsa kanssa Huippuvuorilla olevaa maa-asemaa, jolloin siihen voidaan olla yhteydessä kerran jokaisen kierroken ainaka. Yhteys satelliittiin saadaan siis 90 minuutin välein. Satelliitti käyttää yhteydenpitoon myös paljon esimerkiksi Aalto-1 -satelliittia nopeampaa yhteyttä, joten kuvat saadaan pikaisesti alas käsiteltäväksi; tämä on ymmärrettävää, koska tutkakuvien saaminen nopeasti on satelliitin tärkein tehtävä.

Yleensä Icye X1:n kaltaiset satelliitit ovat massaltaan tonneja, mutta suomalaissatelliitti painaa vain noin 70 kg. Se on siksi paljon edullisempi, mutta sen tuottamat kuvat ovat vain vähän huonompia kuin suurempien satelliittien.

Iceye aikoo lähettää yhtensä 18 satelliittia – ainakin näin aluksi – Maata kiertämään ja seuraava laukaisu on vuorossa ensi kesänä. Sekin on vielä virallisesti koesatelliitti, joka testaa yhtiön uutta ja edullista tutkatekniikkaa.

Nyt kuitenkin voi jo nähdä, että Iceye X1 toimii – ja hyvin.

Tästä Iceye X1 näyttää avaruudessa.

Venäläis-amerikkalainen yhteys kiinalaisrahalla?

Venäjä on ollut viime aikoina aktiivisin yhteyden ehdottaja, ja viimeisin puolestapuhuja on Venäjän rautatieyhtiön johtaja Vladimir Jakunin, joka ehdottaa jättimäistä rautatiehanketta nimeltä TEPR, eli Trans-Eurasian Belt Development.

Se olisi yli 20 000 kilometriä pitkä rata, joka palvelisi Siperian ja Alaskan kaasu- ja öljyteollisuuden lisäksi rahtiliikennettä. Ja turisteja: siksi rata kulkisi monien näyttävien maisemien kautta. Reitin varrella olisivat New Yorkista alkaen ensin Yhdysvaltain klassikkomaisemat Alleghenyn kansallispuisto Pennsylvaniassa, Cedar Pointin huvipuisto Ohiossa, Michigan-järvi, Chicago, Minneapolis ja Dakotan metsät, sitten Kanadan Saskatchewan, Calgary, Banffin kansallispuisto, Edmonton, Kalliovuorten pohjoisosat ja Yukon. Sitten Alaska, Beringinsalmi itse ja sen jälkeen aava Siperia ennen saapumista Moskovaan – ja sitten matka Euroopan läpi. 

Junamatka kestäisi kolmesta päivästä viikkoon riippuen kuinka nopeasti matkaa tehtäisiin. 

Sillan ylitse autot ja rekat kuljetettaisiin junavaunuilla Kanaalitunnelin tapaan. Tosin aikaisemmissa siltasuunnitelmissa on ollut myös ajatuksia siitä, että sillan sisällä suojassa tuulelta ja tuiskulta olisi junarata, ja sen päällä olisi vain hyvällä säällä (kesällä) auki oleva maantiesilta. 

Nyt kaavailuissa sillan päällä voisi kävellä ja pyöräillä. Itse sillasta tulisi myös nähtävyys ja siellä olisi ravintoloita sekä hotelleja, joissa voisi viettää lomaa paikassa, missä olisi yötön yö kesällä ja kaamos ja kylmyys talvella. Joka tapauksessa maantieteellispoliittisesti lomapaikalla olisi erittäin ainutlaatuinen sijainti.

Jakunin ehdottaa kiinalaisten ottamista mukaan hankkeeseen, koska siellä on rahaa näin kalliin ja hullun hankkeen tekemiseen. Rahaa palaisi kymmeniä miljardeja euroja, ja vaikka hanke laskelmien mukaan maksaisi itsensä takaisin, menisi siihen pitkän aikaa.

Suuri tekninen haaste

Poliittisten syiden lisäksi hankkeella on teknisiä hankaluuksia. Kenties suurin yksittäinen tekijä on sää: jättisilta olisi jotakuinkin Rovaniemen korkeudella juuri pohjoisen napapiirin eteläpuolella, mutta sillä ei olisi etunaan Suomen Lapin miellyttävää Golf-virran tuomaa leutoa säätä. 

Päinvastoin: keskilämpötila talvella on -20°C, eikä -50°C ole mitenkään tavaton lämpötila. Tuulet ovat voimakkaita ja salmessa on jäätä kahdeksan kuukautta vuodesta. Jään paksuus on keskimäärin puolitoista metriä ja salmen jäävirrat keväisin ovat voimakkaita – siltapilarien tulisi kestää siksi suuria voimia. Ja  tuulien vuoksi sillan pitäisi olla aerodynaamisesti muotoiltu.

Alueella on myös runsaasti maanjäristyksiä, sillä juuri Beringinsalmen kohdalla eteläpuolella kulkee Tyynenmeren tulirengas, eli 90% maailman maanjäristyksistä synnyttävä Tyynen valtameren kiertävä tektoninen vyöhyke, missä on 75 % maailman aktiivista ja nukkuvista tulivuorista. 

Salmi on myös kaukana. Lähimmät pienet kylät ovat satojen kilometrien päässä, ja yhteyden rakentaminen vaatisi itse sillan tekemisen lisäksi tuhansien kilometrien tie- ja raiderakennusta. 

Mutta yhtä kaikki: toteutuessaan silta löisi laudalta kaikki aiemmat insinöörihankkeet ja on siksi eriomaisen jännittävä!

Sitten tutkijakaksikko laski lämpötilaa reilusti nollan alapuolelle. Osa sammakoista vietti kaksitoista viikkoa –4 celsiusasteessa, ja osa kahden viikon ajan –16 asteessa. Kun lämpötilaa taas nostettiin, sammakot heräsivät “henkiin” yllättävän nopeasti. Muutaman asteen pakkasessa uinuneet eläimet olivat tolpillaan parissa päivässä.

Vertailun vuoksi testissä oli mukana myös Ohiosta tuotuja lajitovereita, joiden toipuminen vei päiväkausia pidempään. Alaskalaisilla sammakoilla oli selvästi jokin ylimääräinen temppu takataskussaan.

Tutkijat totesivat, että Alaskan metsäsammakoiden maksa kasvoi talven ajaksi hyvin suureksi. Se muodosti melkein neljänneksen, peräti 22 prosenttia, sammakon massasta, kun ohiolaisilla lajitovereilla prosenttiosuus oli noin kahdeksan.

Alaskassa asustavien metsäsammakoiden arvellaan käyttävän kehonsa rasvakudoksia ja lihasproteiinia tuottaakseen glykogeenia, jonka turvin maksasolut voivat lämpötilan laskiessa kasvattaa veren glukoosipitoisuutta – ja siten sammakon pakkasensietokykyä.

Tutkijat totesivat myös sammakoiden veren ureapitoisuuden kasvavan talven varalle noin kymmenkertaiseksi. Yhdessä kasvaneen glukoosin määrän kanssa se selittää suurimman osa alaskalaisten sammakoiden kylmänkestosta, mutta osa jää vielä lopullista selitystä vaille.

Tutkimus julkaistaan The Journal of Experimental Biology -lehden syyskuun numerossa.

Video jäätyneen sammakon sulamisesta löytyy Miamin yliopiston sivuilta.

Sammakkokuva: Brian Gratwicke