neuvostoliitto

Antonov on Neuvostoliiton haamu ilmassa – jättiläismäinen kuusimoottorinen kuljetuskone kuvaraportissa

Ma, 04/30/2018 - 17:34 Jari Mäkinen
Antonov An-225 Berliinin ilmailunäyttelyssä torstaina 26.4.2018

Viime viikon lopulla Berliinissä olleessa ilmailunäyttelyssä oli paikalla kaksi jättiläistä: kaksikerroksinen Airbus A380 -matkustajakone ja kuusimoottorinen Antonov An-225 -rahtikone. Antonov on maailman suurin käytössä oleva lentokone ja sitäpä kannatti käydä katsomassa tarkemmin.

Ensimmäiseksi Antonov An-225:ssa huomio kiinnittyy sen kuuteen moottoriin: niitä on todellakin kolme kummankin siiven alla.

Ja sitten siipiin, joiden kärkiväli on 88,4 metriä ja joissa on pinta-alaa lähes viiden tenniskentän verran. Suuriin siipiin verrattuna jättimäinen runkokin tuntuu pieneltä, vaikka se on 84 metriä pitkä ja sen rahtitilan sisälle voisi ajaa täyspitkän rekka-auton.  

Kenties tärkeintä koneessa on kuitenkin se, että se pystyy kuljettamaan 250 tonnia massaltaan olevia suurikokoisia kappaleita.

Kone on jatkokehitelmä Antonov An-124 -rahtikoneesta, jossa on "vain" neljä moottoria ja joka pystyy lennättämään noin 120-tonnisia rahteja. Isompi Antonov otettiin suunnitteluun 1980-luvun alussa, kun silloinen Neuvostoliitto kaipasi lentokonetta, joka voisi kuljettaa Buran-avaruussukkulaa ja muita avaruusohjelmassa tarvittuja osia paikasta toiseen.

 

Antonov An-225 takaviistosta
Antonov An-225:n moottorit
Antonov An-225:n laskutelineet
Antonov An-225 sisältä

Kuvissa: Antonovissa on mielenkiintoinen pyrstöratkaisu, missä yksi keskellä runkoa tavana oleva sivuvakaaja on korvattu kahdella korkeusvakaajien päihin asennetuilla sellaisella. Renkaita koneen laskutelineessä on kaikkiaan 14 yhdellä puolella konetta. Yhteensä niitä on siis 28 sekä neljä nokan alla.


Jättiantonovin lempinimi on "Mria", eli "unelma", ja se pääsi siivilleen vuonna 1988. Käyttöön kone otettiin seuraavana vuonna.

Neuvostoliiton romahtaminen johti siihen, että koneita tehtiin vain yksi kappale. Ukrainassa majaansa pitävä Antonov aloi tekemään jo toista koneyksilöä Neuvostoliiton avaruusohjelman käyttöön, mutta tämä kone jäi puolivalmiiksi.

Niinpä nytkin esillä ollut kone on maailman ainoa An-225. 

Nyt siitä operoi Antonov-lentokoneenvalmistajan perustama rahtiyhtiö ja asiakkaina ovat kautta maailman tahot, jotka kaipaavat erittäin suurta rahtikonetta. Tyypillisiä kuljetettavia ovat suuret ja massiiviset teollisuuslaitosten osat, joiden vienti pitkän matkan päähän maanteitse tai laivalla on hankalaa tai jos kyytiä kaivataan nopeasti.

Tällaisia asiakkaita ovat myös maailman armeijat, jotka kaipaavat isojen ja painavien rahtien (muun muassa tankkien) kuljettmista nopeasti paikasta toiseen. 

Koneella onkin hallussaan monia lentorahtiin liittyviä ennätyksiä. Se on kuljettanut painavimman yksittäisen lentorahtitavaran (189 980 kg) ja painavimman ilmateitse viedyn kokonaiskuorman 253 820 kg). Myös yksittäisen lentorahtikappaleen pituusennätys on sillä hallussaan: se vei kaksi 42,1 metriä pitkää tuulivoimalan lapaa Kiinasta Tanskaan vuonna 2010.

Portaat ohjaamoon
Laaja kuva ohjaamosta
Yksityiskohtia ohjaamosta (mm. kuusi kaasuvipua)

Kuvat: Koneen ohjaamoon mennään tikkailla rahtitilasta. Itse ohjaamo on hyvin tilava ja siellä on tilaa nelihenkiselle lentomiehistölle (kaksi lentäjää, lentomekaanikko ja navigaattori) sekä kahdelle rahdista vastaavalle henkilölle. He voivat myös yöpyä koneessa. Kojetaulussa huomiota herättää heti kuusi kaasuvipua sekä mittarit kaikille kuudelle moottorille. Yleisilme on edelleen kuin 1980-luvulta.


Tämä nyt liikenteessä oleva kone ennätettiin jo laittaa pois käytöstä 1990-luvun alussa. Se sai kuitenkin uuden elämän, kun Venäjän valtion ja brittiläisen rahtiyhtiö Air Foyle HeavyLiftin yhteisyritys alkoi myydä Antonov-rahtikoneiden palveluita läntisille asiakkaille ja pian kävi ilmi, että An-124:n lisäksi kysyntää olisi suuremmallekin koneelle. Niinpä sukkula Buranin ohella varastoon viety An-225 kärrättiin esiin ja se laitettiin lentokuntoon.

Remontti kesti kahdeksan vuotta ja sen aikana koneen moottorit uusittiin sekä sen systeemit muutettiin läntisiä vaatimuksia vastaaviksi. Kone otettiin uudelleen käyttöön vuonna 2001.

Väläys historiasta: ensiesiintyminen vuonna 1989

An-225 herätti huomiota ensimmäisen kerran Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1989, kun kone saapui Le Bourget'n lentokentälle komeasti Buran-sukkula päällään. 

Yhä edelleen koneen päällä on kiinnikkeet Burania varten, vaikka sitä kone ei tule enää koskaan kuljettamaan. Sen sijaan on kone voisi edelleen viedä suuria kappaleita reppuselässä näiden kiinnikkeiden avulla, jos on tarpeen.

An-225 ja Buran Pariisissa vuonna 1989

Periaate oli siis sama kuin amerikkalaisilla, jotka kuljettivat avaruussukkuloitaan erikoisrakenteisen Boeing 747 JumboJetin katolla.

Pariisissa kaksikko nousi myös lentoon ja suoritti näyttävän lento-ohjelman. Jättikokoinen kone suuri sukkula selässään oli todella vaikuttava näky!

An-225 ja Buran lennossa

Tuohon aikaan yleisö pääsi vielä lähemmäksi koneita ja lehdistö jopa aivan kiitotien päähän, mistä kirjoittaja onnistui nappaamaan kaksikosta alla olevan, varsin nätin kuva. Vain noin sadan metrin päältä suhahtanut konekaksikko oli uskomaton kokemus, joka saa edelleen ihon nousemaan kananlihalle...

Antonov An-225 ja Buran lennossa takaa

Pariisin ilmailunäyttelyn lento on myös YouTubessa:

Samoin viime viikonloppuna Antonovin Berliinissä tekemä lento-ohjelma on netissä. Vaikka näiden videoiden välissä on 29 vuotta, on kyseessä siis sama kone!

*

Kuvat: Jari Mäkinen

Neuvostoliiton salasukkulan koelentäjä menehtyi

Ke, 01/04/2017 - 17:55 Jari Mäkinen
Igor Volk ja Buran laskeutumassa hänen ohjaamanaan

Neuvostoliitto kehitteli 1970-luvun lopulta alkaen omaa avaruussukkulaansa, joka muistutti kovasti Yhdysvaltain avaruussukkulaa. Paitsi että itänaapurillamme oli myös oma, aikaisempi sukkulaohjelmansa. Kummassakin hankkeessa mukana oli kosmonautti Igor Volk, joka kuoli 79-vuotiaana tiistaina. Hän on eräs avaruuslentojen historian merkkihenkilöistä, joita suuri yleisö ei tunne.

Vuoden 1976 helmikuun ja kesäkuun 1993 välisenä aikana tapahtui itänaapurissa paljon. Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi ja maailmanjärjestys toisenlaiseksi.

Myös heidän avaruussukkulansa hyväksyttiin, alus kehitettiin, sitä koelennettiin, se nousi kerran avaruuteen ja päätyi lopulta historiankirjaan toiseksi surkeasti päättyneeksi esimerkiksi neuvostomaan avaruusprojekteista kuulennon tapaan sukkula kaatui kommunistiseen byrokratiaan, työmoraalin löyhyyteen ja johtotason poliittiseen peliin.

Punaisen sukkulan nousu ja tuho

Kun ammoin suuren ja mahtavan Itänaapurimaamme ministerineuvosto hyväksyi virallisesti sukkulaohjelman tuolloin 40 vuotta sitten, oli amerikkalaisten sukkula koittanut jo siipiään Kalifornian taivaalla ja neuvostosukkulalla oli takanaan jo monen vuoden kehitystyö.

Puna-armeijan kenraalit eivät halunneet seurata sivusta, kun Yhdysvallat teki uudenlaista avaruusalusta, joka silloisten suunnitelmien mukaan nousisi pari kertaa kuukaudessa avaruuteen ja joka voitaisiin laukaista hyvin lyhyelläkin varoitusajalla sotilaalliselle lennolle vaikkapa neuvostomaan taivaalle. Niinpä Neuvostoliitto päätti tehdä myös sukkulan.

Kuten Yhdysvalloissa, olivat avaruusinsinöörit hahmotelleet Neuvostoliitossakin jo 60-luvulta alkaen erilaisia uudelleenkäytettäviä lentokonemaisia aluksia, eikä neuvostosuunnitelmat olleet yhtään läntisiä huonompia.

Apollo-ohjelman menestyksen ja Neuvostoliiton oman kuuraketin täydellisen epäonnistumisen vuoksi neuvostokenraalit halusivat samanlaisen sukkulan, mitä Amerikassa suunnitellaan, mutta strategisista syistä he halusivat vähän suurempikapasiteettisen: ulkomaisen ratkaisun kopiointi oli perinteinen neuvostotapa, joten KGB sai tehtäväkseen hankkia sukkulasta kaiken mahdollisen tiedon.

Helmikuussa 1976 annettu hallituksen määräys käynnisti virallisesti MKS:n (многоразово космоса система, eli "uudelleenkäytettävä avaruussysteemi") tekemisen ja tehtävä määräyksen mukaisesti oli "kantoraketin, kiertorata-aluksen, avaruudessa käytettävän kuorma-aluksen ja niihin liittyvien ohjaus-, laukaisu- ja laskeutumisjärjestelmien sekä kokoonpano- ja korjauslaitosten tekeminen".

Systeemin tarkoituksena oli 30 tonnin kuorman nostaminen 200 km korkealle kiertoradalle ja 20 tonnin kuorman takaisin tuominen sieltä Maan pinnalle.

Sotilaiden asiantuntijalautakunto hyväksyi sukkulasuunnitelman joulukuussa 1976, jolloin Energia-kantoraketti merkittiin kirjoihin tarvikenumerolla 11K25 ja sen selässä avaruuteen ratsastava uudelleenkäytettävä kiertorata-alus sai numeron 1K11K25. Samalla sukkulalle annettiin koodinimi Buran. Systeemin päävastuulliseksi nimettiin tieteellis-tekninen suunnittelu- ja tuotantoyhteisö NPO Energia.

Buran oli täysin sotilaallinen ohjelma, jonka tärkein tehtävä olisi ollut Amerikan Tähtien Sota -suunnitelman tapaan toimittaa avaruuteen suuri ohjuksia tuhoava lasertykki. Pienillä ydinpommeilla saataisiin aikaan voimakas säde, joka voisi tuhota tusinan mannertenvälisiä ohjuksia kerralla.

Samoin sukkula olisi voinut nostaa nopeasti avaruuteen vakoilulaitteita ja niillä olisi voinut olla myös siviilikäyttöä planeettaluotainten laukaisusta avaruusasemien rakentamiseen. Neuvostoliitossa suunniteltiin myös ydinjätteen kuskaamista sukkulalla avaruuteen.

Hanke oli luonnollisesti erittäin salainen aina siihen saakka, kunnes se teki ensilentonsa.

Alun perin aikomuksena testata kantorakettia vuonna 1983, jolloin sukkulan miehittämätön ja lämpösuojaton versio olisi ollut kyydissä.

Alus olisi noussut ilmaan raketin mukana ja kumpikin olisi tuhoutunut lennon päätteeksi. Seuraavalla koelennolla olisi ollut mukana samoin lämpösuojakerrosta vailla oleva sukkulan toinen kappale, joka olisi irrotettu nousun jälkeen oikean, lopullisen sukkulan tapaan, mutta se olisi jälleen lopulta tuhoutunut.

Ensimmäinen oikea sukkula, Buran, olisi laukaistu miehittämättömänä matkaan vuonna 1984 ja miehitetyt lennot olisi aloitettu vuonna 1987. Neuvostosukkulan lento olisi osunut siten sopivasti lokakuun vallankumouksen 70-vuotisjuhlien aikaan.

Buran ja Energia
Buran laskeutuu Volkin ohjaamana
Buran Energia-kantoraketin päällä (yläkuva) ja Buran laskeutuu (alla).

Samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa, oli Neuvostoliitolla monia ongelmia sukkulan kehittämisessä ja lentokuntoon saattamisessa. Vaikka perusteiltaan neuvostosukkula oli kopio, eivät itänaapurimme kokeneet insinöörit halunneet tehdä kaikkea samalla tavalla, koska heillä oli parempia ajatuksia. Tämä lisäsi osaltaan kehitysaikaa.;

Lisäksi logistisesti vaikea tehtävä oli vielä vaikeampi, kun neuvostoperinteet toivat kapuloita rattaisiin. Esimerkiksi alihankkijat toimittivat vajavaisia osia, jotta lähetys olisi ollut perillä ajoissa - vaikka puutteellisenakin - sillä tärkeintä oli pysyä aikataulussa.

Sukkulan ja kantoraketin osien kuljettamiseen modifioitu lentokone ei kyennytkään nostamaan ilmaan täysin varusteltua sukkulaa, joten suuri osan sen systeemeistä ja lämpösuojatiilistä piti kuljettaa erikseen ja asentaa paikalleen vasta Baikonurissa. Ja Baikonurissa rakennusten ja ennen kaikkea suuren uuden testi- ja laukaisualustan tekeminen olivat nekin pahasti myöhässä.

Lopulta ensimmäinen Energia-kantoraketti saatiin matkaan toukokuussa 1987 ja vasta sen jälkeen valmistelut Buranin lentoa varten käynnistettiin. Pohdittavana oli kaksipäiväinen ja kaksikierroksinen lento, miehitettynä tai ilman, joista toteutettavaksi valittiin kaksi kierrosta Maan ympäri kestävä miehittämätön lento. Pääsyy tähän oli se, että lento haluttiin tehdä jo ennen kuin aluksen kaikki elossapitolaitteet oli asennettu.

Buran nousi avaruuteen 15. marraskuuta 1988 ja laskeutui tarkalleen sille rakennetulle kiitoradalle. Lento onnistui täydellisesti.

1980-luvun lopun maailmanpoliittinen tilanne ei kuitenkaan enää vastannut neuvostosukkulan suunnitteluperusteita, koska liennytys eteni Mihail Gorbatšovin luotsaamana ja tarve Tähtien Sodan utopistisille asesysteemeille oli kadonnut. Budjettinsa monasti ylittäneelle sukkulaohjelmalle ei haluttu antaa enää pohjattomasti lisää rahaa. Samaan aikaan Neuvostoliiton taloustilanne huononi, joten vähiä varoja suunnattiin kansantalouden kannalta tärkeämpiin asioihin. Buranin seuraavat lennot lykkääntyivät kerta toisensa jälkeen.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, jäivät avaruusasiat tuuliajolle, kunnes kesäkuun 30. päivänä Venäjän presidentti Jeltsin nuiji pöytään Buranin ja Energian lopun. Kaksikon loppua ei yhtään hillinnyt se, että projektin päällikkö osallistui vuoden 1991 vallankaappausyritykseen.

Lopulta vuonna 2002 ainoa lentokelpoinen Buran tuhoutui Baikonurissa, kun sen säilytyshalli sortui ja raskaat betonirakenteet putosivat aluksen päälle.

Igor Volk

Sukkulakosmonautti Volk muistelee

Tapasin Igor Volkin vuonna 1993 Berliinin ilmailunäyttelyssä, missä hän kuljeskeli varsin tuntemattomana. Vain yhden avaruuslennon tehnyt kosmonautti ei kiinnostanut ketään – paitsi neuvostosukkulasta joitain tietäneitä.

MiG-105Volk oli mukana Spiral-avaruuslentokoneen suunnitteluryhmässä koelentäjänä, ja hänen tehtävänsä oli lentää sukkulan ilmakehässä toimimaan rakennettua testilaitetta, saman näköistä MiG-105.11 -koekonetta. Kun Buran-ohjelma alkoi vuonna 1977, hän siirtyi kehittämään tuon sukkulan koelentosysteemejä ja kouluttautumaan sen koelentäjäksi.

Tämän yhteydessä hän teki myös ainoaksi jääneen avaruuslentonsa vuonna 1984: 12 vuorokautta kestäneen lennon tärkein tehtävä oli osoittaa, että painottomuudessa olon jälkeen kosmonautti pystyy myös lentämään alustaan normaalisti. Niinpä Volk laitettiin lähes välittömästi laskeutumisensa jälkeen Buranin lento-ominaisuuksia jäljittelemään muunnetun Tupolev Tu-154 -lentokoneen ohjaimiin.

Kiinnostavimpia hänen lentojaan olivat kuitenkin 13 Buranilla vuosien 1985 ja 1988 välisenä aikana tehdyt koelennot ilmakehässä. Näitä lentoja varten tehtiin sukkulasta suihkumoottoreilla varustettu versio, ns. Aero-Buran. Se on laskeutumassa jutun otsikkokuvassa – Volkin ohjaamana. Oikeassa sukkulassa ei tietenkään suihkumoottoreita ollut, vaan se palasi kiitoradalleen amerikkalaisserkkunsa tapaan liitokoneena.

"Aero-Buran oli omalaatuinen lentolaite, sillä se oli painava ja kömpelö", hymyili Volk ja toteaa, että koelentäjälle kaikki erilaiset lentokoneet ovat jännittäviä.

"Sillä piti lentää vain suunniteltua lentorataa pitkin, eikä lennolla ollut paljon tilaa spontaaneille tempuille. Vaikka siinä oli suihkumoottorit, niin se oli kuin liitokone."

"Liitämisen sijaan olisin kuitenkin halunnut kokea nousun avaruuteen Buranilla. Harjoittelimme sitä simulaattoreissa ja se tuntui sananmukaisesti siltä, että lentäisit suurella kantoraketilla. Vaikka lentoa hallitaan tietysti tietokoneilla, niin nousun aikana oli monia asioita, joihin kosmonautit olisivat voineet vaikuttaa – onnettomuustapauksessa esimerkiksi olisimme voineet lentää pois kantoraketin luota omilla rakettimoottoreillamme."

Volk olisi ollut Buranin ensimmäisen avaruuslennon toinen kosmonautti. Lennon komentajana olisi ollut ensimmäisen avaruuskävelyn tehnyt, kuulentojakin varten kouluttautunut konkari Aleksei Lenonov. Kummallekin uusi avaruuslento jäi haaveeksi.

Volk totesi haastattelussa, että "elämä ilman sukkulaa on surullista, sillä se olisi ollut hyvä laite. Suunnittelimme vielä miehitettyä lentoa vuodeksi 1992, olisimme tehneet silloin ensin yhden pitkän lennon miehittämättömänä ja sitten miehitettynä, mutta emme saaneet niihin enää rahaa."

"Sukkulamme ongelmana oli se, että jouduimme tulemaan koko ajan toimeen poliitikkojen kanssa, jotka eivät ymmärtäneet meitä hyvin. Kehitimme ensin omaa pientä sukkulaa, mutta siihen ei meille annettu rahoja. Kun sitten rahaa lopulta annettiin sukkulalle, niin meidän käskettiin tehdä samanlainen kuin amerikkalaisilla, mikä oli tarpeeseemme liian suuri ja epäkäytännöllinen."

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että Buran on paljon amerikkalaista sukkulaa kehittyneempi ja turvallisempi. Sen kehittämiseen kului paljon rahaa ja on sääli, että projekti lopetettiin yhden lennon jälkeen."

Volk jäi eläkkeelle vuonna 1995 ja kuoli viime tiistaina paria kuukautta vaille 80-vuotiaana.

#ihmejakumma - Tämä oli ensimmäinen Mars-kulkija

To, 10/20/2016 - 00:36 Jari Mäkinen

2. joulukuuta vuonna 1971 Marsiin laskeutunut neuvostoliittolainen Prop-M on ensimmäinen punaiselle planeetalle lähetetty kulkija. Se lensi Marsiin Mars 3 -luotaimen mukana ja matkasi planeetan pinnalle laskeutujan kyydissä.

Toimintaan 15-metrisen kaapelin päässä ollut, kelkkamainen kulkija ei koskaan päässyt, koska laskeutuja lakkasi toimimasta vain noin 14 sekuntia laskeutumisensa jälkeen. Marsissa oli tuolloin käynnissä juuri tuolla alueella harvinaisen voimakas pölymyrsky, joka on saattanut vaikuttaa laskeutujan rikkoontumiseen.

Kuvassa oleva koekappale on näytteillä Pietarissa olevassa avaruusmuseossa. Kulkija rakennettiin alun perin Pietarissa, joka tosin tuolloin oli Leningrad.

Pietari-Paavalin salamyhkäinen avaruusmuseo

Su, 07/03/2016 - 11:37 Jari Mäkinen
Avaruusmuseon ulkopuolella

Pietari-Paavalin linnoitus on eräs Pietarin tunnetuimmista nähtävyyksistä, ja se kuuluukin lähes jokaisen turistin pietarinkierrokseen. Siellä sijaitsee myös museo, joka tuntuu olevan täysin väärässä paikassa – mutta se on aivan oikeassa paikassa. Linnoituksessa tapahtui eräs avaruuskilpailun esinäytöksistä.

”JoulukalenteriNykyaikaisen rakettitekniikan juuret ovat viime vuosisadan alussa, 1920-luvulla, jolloin amerikkalainen Robert Goddard ja saksalainen Johannes Winkler kehittivät nestemäisellä polttoaineella toimivia rakettimoottoreita. Goddard onnistui ensimmäisenä tekemään toimivan sellaisen (maaliskuussa 1926), mutta Berliinissä toiminut "Rakettilentoyhdistys" VfR (Verein für Raumschiffahrt) ei ollut kaukana perässä. Winklerin suunnittelema nesteraketti lensi vuonna 1931.

Kolmas samoihin aikoihin toiminut ryhmä oli neuvostoliittolainen GIRD, eli Reaktiopropulsion tutkimusryhmä (Группа изучения реактивного движения). Se perustettiin silloisessa Leningradissa vuonna 1924, mutta silloinen valtionhallinto ei ollut ryhmästä ja sen toiminnasta erityisemmin kiinnostunut. Niinpä ryhmä joutui lähes piileskelemään, ja hyvä paikka puolisalaisen työpajan perustamiseen oli Pietari-Paavalin linnoituksessa ollut hylätty punatiilinen varasto.

Ryhmää johti Mihail Tikhonravov, jonka suunnittelema GIRD 09 –niminen raketti nousi elokuussa 1933 nousi noin 400 metrin korkeuteen. Mukana toiminnassa olivat myös Neuvostoliiton tulevan avaruusohjelman salaperäinen pääinsinööri Sergei Korolev, ja hänen aisaparinaan toiminut (ja myöhemminkin toiminut) rakettimoottorisuunnittelija Valentin Glushko. Heidän ensimmäinen oma suunnitelmansa oli epäonninen raketti nimeltä “projekti 212”, 

Virallisen Neuvostoliiton vastaus rakettitutkijoiden työhön oli aluksi nuiva, ja Stalin lähetti esimerkiksi Korolevin työleirille, koska hänen työtään pidettiin liian akateemisena ja neuvostokansan vastaisena. Hänet kiikutettiin pikaisesti takaisin leiriltä, kun Stalin kaipasi tutkijoita vastaamaan Saksan rakettitutkijoiden asettamaan haasteeseen ja tekemään yleisesti ottaen uusia (raketti)aseita antiikkisten tussareiden ja tykkien ohelle.

Ja siitä alkoi kehitys, joka johti Sputnikiin, Gagariniin ja lopulta muun muassa Kansainväliseen avaruusasemaan ja sinne väkeä kuljettaviin Sojuz-aluksiin.

Jännä museo – etenkin avaruusfriikille

Pietari-Paavalin linnoituksessa oleva Kosmonautiikan ja rakettitekniikan museo avattiin vuonna 1973 ja todennäköisesti sen on pysynyt sen jälkeen varsin samanlaisena, ellei huomioida näyttelytilaan tuotuja videoita ja ulos tehtyä vitriiniä, jonka sisällä on rakettimoottoreita. Tämä vitriini myös osoittaa hyvin missä museo on, sillä ilman opastusta sitä on varsin vaikea löytää.

Museon näyttely kertoo itänaapurimme avaruustarinan vanhakantaiseen, mutta nyt jo hieman huvittavaan propagandatyyliin, mutta tyyli ja näyttelyn asettelu sinällään tekevät siitä erityisen kiinnostavan.

Kyseessä on siis paitsi avaruusmuseo, niin myös museomuseo.

Esillä on Sojuz-kapseli, Sputnikin insinöörimalli (siis toimiva kaksoiskappale), erilaisia pienoismalleja, kaikenlaisia etenkin 1970- ja 1980-lukujen avaruuslentoihin liittyviä esineitä (kuten ruokaa, avaruuskävelyillä käytettäviä työkaluja, pukuja ja mittalaitteita) sekä planeettaluotaimia.

Eniten esillä on kuitenkin rakettimoottoreita, sillä Leningrad oli Neuvostomaan rakettimoottorien kehityskeskus. Esillä on jäljitelmä GIRDin työpajasta ja ensimmäisiä raketteja, ja siitä alkaen ennen kaikkea sikäläisiä moottoreita jopa siinä määrin, että jopa avaruusfriikki ei jaksa koluta niitä kaikkia läpi. Jännittävintä moottoreissa on se, että monet niistä perustuvat saksalaisten V-2 -ohjuksen moottoriin ja monet ovat myös edelleen käytössä.

Moottorien lisäksi kaupungissa kehitettiin planeettaluotaimiin paitsi moottoreita, niin myös muita keinoja, joilla esimerkiksi laskeutujat pääsivät liikkumaan. Niinpä esillä on Lunokhod-kuukulkijan pyörien ensimmäiset mallit ja omalaatuinen Mars-kulkija, jonka oli tarkoitus "hiihtää" punaisen planeetan pinnalla. 

Nyttemmin V. P. Glushkon mukaan nimetty Kosmonautiikan ja rakettitekniikan museo sijaitsee siis Pietari-Paavalin linnoituksessa, sen koilliskulmassa hieman piilossa olevassa rakennuksessa, ja se on avoinna kaikkina muina päivinä paitsi keskiviikkoisin (ja jokaisen kuukauden viimeisenä tiistaina).

Juri Gagarin ja salattu rakastettunsa

Ti, 04/12/2016 - 07:24 Jari Mäkinen
Gagarin ja Matra

55 vuotta sitten tehtiin ensimmäinen miehitetty avaruuslento, kun Juri Gagarin teki legendaarisen yhden kierroksensa maapallon ympäri. Tänään tuota 12. huhtikuuta vuonna 1961 tapahtunutta lentoa, Gagarinia ja avaruuslentoja juhlistetaan monin tavoin (mm. Yuri's Night -tapahtumilla), mutta Tiedetuubi haluaa muistuttaa siitä, että Juri oli myös ihminen ja hänellä oli eräs heikkous: autot.

Päivän kuvaKuvassa Gagarin poseeraakin vuonna 1965 Avaruuden valloituksen muistomerkin edessä Moskovassa upo uuden ranskalaisen Matra-Bonnet Djet 5S -urheiluautonsa kanssa. Siinä missä Yhdysvalloissa astronautit suosivat Corvetteja, vain harva ja valittu sai Neuvostoliitossa auton. Kansallissankari Gagarinille auto toki sallittiin – ja vieläpä ulkomainen urheiluauto.

Autolla on myös lentävä historia, sillä Matra on alun perin ilmailuyritys, joka osti vuonna 1964 René Bonnetin urheiluautoyhtiön. Bonnet oli esitellyt vuonna 1962 uuden ja aikanaan hyvin modernin komposiittirunkoisen pienen urheiluauton nimeltä Djet.

Gagarinin vieraillessa Ranskassa avaruuslentonsa jälkeen vuonna 1965 Matran johtaja Jean-Luc Lagardère sai ajatuksen antaa hänelle Djetin. Gagarin vieraili lopulta yhtiössä ja pian sen jälkeen hänelle toimitettiin tämä sininen kaunotar Neuvostomaahan.

Sen jälkeen kun Gagarin kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1968, auto oli esillä Tähtikaupungissa. 1990-luvulla auton kerrotaan päätyneen liettualaiselle autoharrastajalle ja se on koetettu varastaa useampaankin otteeseen.

Matran aikomuksena tempauksellaan oli saada itselleen jalansijaa avaruustoimissa, ja auton vuoksi tai siitä huolimatta, se onnistuikin siinä. Matra fuusioitui sittemmin brittiläisen Marconi -yhtiön kanssa ja valmisti paitsi mm. komeettaluotain Giotton niin myös paljon tietoliikenne- ja kaukokartoitussatelliitteja. Nykyisin yhtiö osa BAE Systems -yhtiötä.

Autoalalla Matra viihtyi 1970-luvulle saakka ja nousi muun muassa Formula 1 -autoissa maailmamestariksi vuonna 1969 sekä kuljettajien ja valmistajien luokassa.

Mitä tulee Gagarinin ensilentoon, niin siitä tehtiin viisi vuotta sitten lennon 50-vuotisjuhlavuotena erinomainen elokuva First Orbit, joka on vapaasti katsottavissa ja ladattavissa täältä: www.firstorbit.org.

Euroopan avaruusjärjestön nettisivuille tehtiin tuolloin myös kattava katsaus lentoon ja sen merkitykseen: 50 years of humans in space.

Kuva: Matran arkisto

Juttua on korjattu klo 21 tiistaina: Matran sanottiin aluperäisessä tekstissä saaneen useita maailmanmestaruuksia, vaikka niitä oli "vain" yksi (tosin sekä kuljettajien että valmistajien). Osakilpailuvoittoja Matroilla saavutettiin kaikkiaan yhdeksän.

"Kansainvälinen" Kuuta kiertävältä radalta

To, 03/31/2016 - 08:00 Markus Hotakainen
Luna 10

Päivälleen 50 vuotta sitten Neuvostoliitto laukaisi Luna 10 -luotaimen kohti Kuuta. 3. huhtikuuta se asettui Kuuta kiertävälle radalle ensimmäisenä ihmisen rakentamana tutkimuslaitteena.

Päivän kuva

Edellinen yritys oli tehty maaliskuun alussa, mutta Kosmos 111 -tunnuksen saanut alus ei päässyt Maan kiertorataa pidemmälle. Luna-luotaimilla testattiin tekniikkaa ja tutkittiin Kuun lähiavaruuden olosuhteita valmisteltaessa miehitettyjä lentoja – joita Yhdysvaltain kuukilvan voiton jälkeen ei mukamas Neuvostoliitossa ollut edes suunniteltu.

Luna 10 lähettämien tietojen mukaan Kuun magneettikenttä osoittautui hyvin heikoksi, pinta-aines Maan basalttia muistuttavaksi ja kaasukehä olemattomaksi. Luotain jatkoi tutkimuksiaan 56 vuorokauden ajan, kunnes sen akut tyhjenivät toukokuun lopussa.

Kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluekokousedustajat kokoontuivat 4. huhtikuuta aamuistuntoonsa, luotaimesta lähetettiin tilaisuuden kunniaksi suorana "Kansainvälinen". Tai niin väitettiin. 

30 vuotta myöhemmin paljastui, että työväenlaulu oli nauhoitettu edellisenä iltana, kun yhteyttä luotaimeen testattiin. Samana aamuna tehdyssä uudessa testissä lähetyksessä oli ollut häiriöitä eikä live-tilanteessa haluttu ottaa mitään riskejä.

Kuva: Pline/CC-BY-SA-2.5 (Museum of Air and Space Paris)

Maailmanhistorian suurin ydinräjähdys tapahtui lähellä Suomea

Pe, 10/30/2015 - 10:10 Jari Mäkinen
Kuva Tsar-Bomban räjäytyksestä

Päivän kuvaTänään 54 vuotta sitten, 30. lokakuuta vuonna 1961, Neuvostoliitto räjäytti Novaja Zemljassa – vain vähän yli tuhannen kilometrin päässä Suomen rajasta – valtavan suuren ydinpommin. Kyseessä on edelleen suurin koskaan räjäytetty ydinlataus.

Klo 11.32 paikallista aikaa tapahtunut räjähdys oli voimaltaan 57 megatonnia ja tämä Tsar-Bombaksi (Tsaarin pommiksi) kutsuttu pommi tuotti räjähdyshetkellään peräti 5,3 jottawatin tehon. Tämä vastaa noin yhtä prosenttia Auringon tuottamasta tehosta.

Päivän kuvana oleva tulipallo kohosi korkeimmillaan kymmenen kilometrin korkeuteen ja kosketti maata. Taivaalle noussut sienimäinen pilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen olisi voinut nähdä paljaalla silmällä lähes Suomen Lapista, ja sen paineaalto havaittiinkin Suomessa. Itse asiassa paineaalto kiersi maapallon kolmasti. 

1960-luvun alussa kylmä sota oli käynnissä kenties kiivaimmillaan. Paitsi että suurvallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat nokittelivat toisiaan esimerkiksi avaruuskilpailussa, ne rakensivat toinen toistaan tehokkaampia ydinaseita. Rakettien ja ydinpommien kehitys olikin kytköksissä toisiinsa: jotta pommi olisi tehokas ase (niin taktisesti kuin poliittisestikin), sen tuli olla pieni ja tehokas, ja se piti kyetä lähettämään raketilla milloin vain, minne vain.

Tosin kaikkein voimakkaimpien ydinaseiden kuljettamiseen vaadittiin suuria pommikoneita, koska voimakkaimmatkaan mannertenväliset ohjukset eivät kyenneet niitä lennättämään tarpeeksi pitkälle.

Kilpailun tiimellyksessä hieman kenties suuruudenhullu Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov antoi määräyksen kehittää maailman suurin ydinpommi, joka olisi selvästi voimakkaampi kuin mikään Yhdysvaltain suunnittelema. Kyseessä oli pelkkä näytös, sillä näin suuri ydinase ei ollut käyttökelpoinen; sitä ei millään olisi saatu kuljetettua kohteeseensa.

Työ pommin kehittämiseksi alkoi heinäkuussa 1961 ja eteni nopeasti. Akateemikko Juri Borisovitš Haritonin johtama ydinfyysikkoryhmä sai kehitettyä muutamassa kuukaudessa helvetinkoneen, jonka massa oli 27 tonnia ja jonka pituus oli yli kahdeksan metriä.

Pommin kuoren mallikappale on näytteillä Sarovin ydinasemuseossa Venäjällä (kuva alla).

Pommi kuljetettiin erityisesti tehtävää varten muokatulla Tupolev Tu-95 -pommikoneella, joka oli maalattu valkoiseksi, jotta räjähdyksen lämpö ei vaurioittaisi pudotuspaikalta poispäin pakenevaa konetta.

Pudotus tapahtui 10 500 metrin korkeudesta ja räjähdys tapahtui neljässä kilometrissä. Jotta pudotuskone olisi päässyt tarpeeksi kauaksi räjähdyksestä, oli pommiin kiinnitetty putoamista hidastanut laskuvarjo. Siitä huolimatta suuri Tupolev heittelehti paineaallossa kuin lehti ja putosi liki kilometrin alaspäin lentokorkeudestaan räjähdyksen voimasta.

Alun perin pommin oli tarkoitus olla vieläkin voimakkaampi, sillä teoreettisesti se olisi voinut olla teholtaan jopa 100 megatonnia. Tehoa päätettiin kuitenkin rajoittaa, koska laskelmien mukaan näin valtava räjähdys olisi saanut aikaan todella suuren radioaktiivisen laskeutuman, joka olisi mahdollisesti ulottunut paitsi laajalle Neuvostoliiton alueelle, niin mahdollisesti myös maan rajojen ulkopuolelle. 

Jos siis nykymeno maailmassa tuntuu toisinaan hullulta, kannattaa olla vain onnellinen, että Tsar-Bomban kaltaista hulluutta ei kuitenkaan enää esiinny. 



Lisäys klo 12:28

Ilmatieteen laitoksen mukaan Suomeen ei tullut käytännössä lainkaan laskeutumaa Tsar-Bombsta. Sen sijaan noin kymmenestä muusta ydinpommista on tullut saastepilviä, kuten Vihreän langan artikkeli kertoo.

Päivän kuva 1.9.2013: Neuvostoliiton kuuraketti

La, 08/31/2013 - 23:13 Markus Hotakainen

Kaikuja kylmän sodan ja kuukilvan ajoilta: neuvostoliittolainen N1-kantoraketti laukaisualustallaan syyskuussa 1968 Yhdysvaltain KH-8 Gambit -tiedustelusatelliitin kuvaamana. Yli satametrisen kantoraketin oli määrä singota kahden kosmonautin miehittämä alus kohti Kuuta ennen kuin Apollo-ohjelma ehättäisi huipennukseensa, mutta se jäi haaveeksi. N1-raketilla tehtiin neljä laukaisua, jotka kaikki päättyivät epäonnistumiseen. Kun Neil Armstrong ja Buzz Aldrin laskeutuivat Rauhallisuuden mereen heinäkuussa 1969, Neuvostoliitto piilotti koko hankkeen mappi ö:hön ja projektin yksityiskohdat kuualuksineen ja laskeutumismoduuleineen paljastuivat vasta imperiumin luhistuttua. Oikealla on N1-raketin ja Saturn V -kuuraketin kokovertailu.

Päivän kuva 20.8.2013: Neuvostoliiton vetypommi 60 v.

Ti, 08/20/2013 - 01:28 Toimitus

Puoli vuosisataa sitten maailma oli kylmän sodan partaalla: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittivät yhä voimakkaampia ydinaseita, ja tässä tuhovoimakilpailussa Yhdysvallat oli "johdossa" vetypommillaan elokuuhun 1953 saakka, jolloin uutiset kertoivat Neuvostoliiton räjäyttäneen ensimmäisen vetypomminsa. Moskovan tänään 60 vuotta sitten kertomassa uutisessa sanottiin, että koeräjäytys oli tehty jo 12. elokuuta 1953 Kazakstanissa, ja että sen voima oli noin 400 kilotonnia. Tämä oli 30 kertaa enemmän kuin Hiroshimaan pudotetun ydinpommin teho.

Ydinkoe tehtiin vain vajaan vuoden kuluessa siitä, kun Yhdysvallat teki oman ensimmäisen vetypommikokeensa, "Mike" -räjäytyksen marraskuun 1. päivänä 1952. Yhdysvaltain pommiin verrattuna Neuvostoliiton ydinräjähde oli primitiivinen ja heikompi, sillä siinä oli "vain" kerroksittain perinteinen uraaniräjähde ja tritiumia sekä litiumia. Neuvostopommi oli kuitenkin niin pieni, että se pystyttiin laittamaan kätevästi lentokoneeseen ja siten se oli taktisesti parempi - ydinvarustelun ilmapiirissä se oli siten suuri uhka tai mahtava ase, riippuen siitä kummalta puolelta rautaesirippua asiaa katsottiin.

Vaikka kylmä sota on ohi ja ydinkonfliktin vaara on pienempi kuin koskaan pommin keksimisen jälkeen, on maailmassa edelleen noin 17300 ydinpommia. Näistä 8500 on Venäjällä, 7700 Yhdysvalloilla, 300 Ranskalla, 240 Kiinalla, 225 Iso-Britannialla, satakunta Intialla ja Pakistanilla kummallakin sekä 60-80 Israelilla ja alle kymmenen Pohjois-Korella.