ihmiset

Savi-idoleita Jokiniemestä

Pe, 08/08/2014 - 16:15 Toimitus
Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset Vantaan Jokiniemessä

Vantaan Jokiniemessä 10 päivää kestäneet Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset saivat hienon päätöksen keskiviikkona 6. elokuuta, kun kaivauksilta löytyi jo toinen harvinainen savi-idoli.

Edellisenä päivänä oli juuri tehty ensimmäinen, sikiötä muistuttava savi-idolilöytö. Molemmat löydökset ovat lähes 6 000 vuotta vanhoja ja edustavat kampakeraamista kulttuuria noin kivikauden puolivälistä. Runsaimmat löydöt tulivat kohdasta, jossa näyttäisi olleen kaksi hautaa lähekkäin. Vainajista ei ollut säilynyt jälkiä.

Tiedekeskus Heurekan, Helsingin yliopiston alumnitoiminnan ja arkeologi Jan Fastin yhteistyössä järjestämillä yleisökaivauksilla Vantaan Jokiniemessä oli keskiviikkona 6.8. kaivauksien lopetuspäivä. Mukana kaivauksissa oli viimeisinä päivinä Arkeologian harrastajat Ango ry:n jäseniä. Molemmat harvinaiset savi-idolilöydöt teki arkeologian harrastaja Kyllikki Rosenström. Kaivauksia johtaneen Jan Fastin mukaan löydöt ovat ainutlaatuisia, sillä harvoin saviesineet ovat säilyneet näin hyvin tai niitä on saatu ehjinä ylös.

Kaikkiaan kymmenen päivää 28.7.–6.8.2014 kestäneillä Jokiniemen yleisökaivauksilla ahkeroi viime viikolla lähes sata arkeologiasta kiinnostunutta, ensimmäistä kertaa kaivauksiin osallistunutta Helsingin yliopiston alumnia. Kaivajat vaihtuivat joka päivä. Lisäksi kaivauksilla oli mukana Ango ry:n jäseniä ja kokeneita arkeologeja ohjaajina.

Vastaavanlaiset yleisökaivaukset järjestettiin edellisen kerran Jokiniemen alueella vuosina 1990–1994. Kaivauksien johtajana tälläkin kertaa toiminut Jan Fast oli paikalla myös yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun samaiselta alueelta löydettiin vastaavanlainen savi-idoli, joka esitti parrakasta miehen päätä. Tuolloin idoli sai Fastin mukaan kansainvälistäkin huomiota, koska kampakeraamiset kulttuuriesineet ovat hyvin harvinaisia.

”Nyt tehdyt löydöt ovat vieläkin hienompia ja aivan omaa luokkaansa, koska ne ovat säilyneet niin hyvin. Nämä savi-idolit ovat parasta museokamaa. Tällaiset esineet kertovat muinaisten ihmisten elämästä paljon enemmän kuin esimerkiksi ruukunpalat. Näistä saadaan hienot näytteet kivikautisesta kulttuurista Kansallismuseoon." kertoo Fast.

Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset Vantaan Jokiniemessä

Jokiniemen kivikautinen asuinpaikka löydettiin vuonna 1982. Alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia aiemmin sekä Museoviraston että Heurekan toimesta. Heurekan kaivauksilla vuosina 1990–1994 alueelta löydettiin erittäin runsaasti merkkejä kivikautisesta asutuksesta ajalta noin 4000–3000 vuotta ennen ajanlaskua alkua. Suurimman löytöryhmän muodostivat tuolloin kivikautiset saviastianpalat, joita löydettiin kymmeniätuhansia. Kaivausalueilta löytyi silloin myös melko runsaasti kiviesineitä, nuolenkärkiä, kaapimia, kivikirveiden kappaleita sekä niiden valmistuksessa syntynyttä jätettä eli niin sanottuja iskoksia. Löytöalue, joka nyt on lähellä Keravanjoen rantaa, oli kivikaudella meren rannalla.

Tämän vuoden kaivauksien päälöydökset ovat kahden savi-idolin lisäksi meripihkakorujen kappaleet, piikiviset nuolenkärjet, joista yksi on ilmiömäisen hyvin säilynyt, sekä tuhansia saviastianpaloja. Runsaimmat löydöt olivat kahden lähekkäisen hautakuopan kohdalla. Hautapaikoista todistaa tumma maa-aines, jonka väriin vuosituhansien aikana kokonaan hajonnut orgaaninen aines on vaikuttanut.

Heureka järjestää yleisökaivaukset Jokiniemessä ensi kesänä laajemmalla alueella ja pidempikestoisina. ”Tämän kokemuksen perusteella on varmaa, että innokkaita kaivajia löytyy ja saamme uuden kosketuksen kivikauden kulttuuriin” toteaa Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykoski.

Teksti perustuu käytännössä suoraan Heurekan 7.8.2014 lähettämään tiedotteeseen.

Naisjohtaja on hyödyllinen

Pe, 06/27/2014 - 11:03 Toimitus
Naisjohtaja stereotyyppisessä kuvassa

Naisten johtamat yritykset ovat taloudellisesti vakaammalla pohjalla kuin miesten johtamat. Tämä käy ilmi Vaasan yliopiston professorin Sami Vähämaan johtamasta tutkimushankkeesta. Siinä selvitetään Suomen Akatemian rahoituksella, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli sekä naisedustus yrityksen hallituksessa vaikuttavat yritysten taloudelliseen päätöksentekoon.

Tutkimushankkeen tähänastiset tulokset osoittavat muun muassa, että naisten johtamissa yrityksissä on paremmat hallinto- ja valvontajärjestelmät ja että sukupuolten väliset erot esimerkiksi riskinottohalukkuudessa ja konservatiivisuudessa heijastuvat yrityksen riskisyyteen ja taloudellisen raportoinnin laatuun.

Tutkimushankkeessa käytetyt naisjohtajiin liittyvät tutkimusaineistot on kerätty pääasiallisesti Yhdysvalloista, koska esimerkiksi Suomessa on tällä hetkellä naistoimitusjohtaja vain yhdessä pörssiyrityksessä. Tilintarkastajia koskeva aineisto on puolestaan kerätty Pohjoismaista, koska näissä maissa on mahdollista selvittää yrityksen vastuullisen tilintarkastajan sukupuoli, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tutkimushankkeessa on tutkittu esimerkiksi naisjohdon vaikutuksia yhdysvaltalaisissa pankeissa. Yhteistyössä Yhdysvaltain valtionvarainministeriön pankkivalvonnan kanssa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että naisten johtamat pankit ovat vakavaraisempia ja ne selviytyivät miesjohtoisia pankkeja paremmin kriisivuosina 2008–2010.

Tutkimushankkeessa on myös selvitetty, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli vaikuttaa tilinpäätösinformaation laatuun. Tulosten mukaan naisjohtoisissa yrityksissä tilinpäätösinformaatio on laadukkaampaa ja naistilintarkastajat lisäävät tilinpäätösraportoinnin konservatiivisuutta.

Pitempi, Leena Vähäkylän kirjoittama juttu aiheesta on Akatemian Tietysti.fi -svustolla.

Teksti on Suomen Akatemian 27.6.2014 julkaisema tiedote.

Tohtori Kelloggin terveyslastut

Pe, 03/07/2014 - 12:18 Jari Mäkinen

Hyvää syntymäpäivää, kuuluisat maissihiutaleet!

Tänään 117 vuotta sitten Michiganissa Battle Creek -kylän mielisairaalassa työskennellyt tohtori John Kellogg tarjoili potilailleen ensimmäistä kertaa kehittämäänsä voimaruokaa. Kellogg oli vakuuttunut siitä, että tiukka kasvispohjainen ruokavalio ja runsas liikunta olivat hyväksi potilailleen, joten hän kehitti maidon kanssa nautittavat sokeroimattomat maissihiutaleet, jotka olivat paitsi ravitsevia, niin myös tarjosivat runsaasti energiaa.

John Kelloggin veli Will Keith Kellogg maistoi myöhemmin niitä ja ajatteli, että sokerin kanssa ne olisivat parempia. Hän alkoikin markkinoida vuonna 1906 runsaalla sokerilla höystettyjä maissilastuja aamiaisruokana, ja näin klassikko oli syntynyt. John-veli tosin oli pöyristynyt tästä ja koitti saada veljensä jopa oikeustoimin lopettamaan epäterveellisten maissilastujen markkinoinnin ja perheen nimen käyttämisen siinä yhteydessä.

Todennäköisesti tohtori Kellogg ei olisi kovin ilahtunut muistakaan kyseisen yhtiön tekemistä aamiaismuroista, vaikkakin nykyisin tuotevalikoimaan – niin hänen nimeään edelleen kantavalla yhtiöllä kuin sen kilpailijoillakin – on ilahduttavan paljon terveellisempiäkin vaihtoehtoja.

Battle Creekin sanatorio oli Adventtikirkon hoidossa ja John Kellogg oli paitsi uskonnollinen, niin myös puritaaninen. Silti hän oli edellä aikaansa monissa asioissa ja muun muassa varoitteli jo aikanaan tupakan polton vakavista seurauksista. Hän oli eniten innostunut kuitenkin ravinnon osuudesta terveydessä ja meni siinä toisinaan liian pitkällekin: esimerkiksi hänen mielestään liha, erityisesti sianliha saastuttaa ihmisen elimistöä.

Kelloggin mielestä 90% sairauksista johtuu vatsasta ja ruoansulatuselimistöstä, ja mikäli niitä hoitaa hyvin, pysyy terveenä. Siksi lihan lisäksi oli parasta kieltäytyä alkoholista, kahvista ja suuresta osasta mausteita. Myös seksi oli kiellettyjen listalla. Sen sijaan runsaskuituinen ruoka oli erittäin hyväksi, ja juuri siksi Kellogg kehitti maissilastunsa: litteäksi prässätyt, paahdetut maissinjyvät olivat runsaskuituisia ja niissä oli energiaa.

Koska Kellogg oli vakuttunut jogurtin erinomaisuudesta ihmiselle, olivat maissilastut erityisen terveellisiä sen kanssa nautittuna. Ja siis ehdottomasti maustamattoman jogurtin ja ilman sokeria!

Kellogg suunnitteli myös kuntoiluvalineitä, kuten alla olevan mekaanisen kamelin, eräänlaisen kuntopyörän ja keinutuolin risteytymän.

Fuusioreaktio Jamien tapaan

To, 03/06/2014 - 10:40 Toimitus
Jamie Edwards

Englantilainen 13-vuotias Jamie Edwards on maailman nuorin ydinfuusion aikaan saanut henkilö. Edellinen ennätys oli Taylor Wilsonilla Nevadasta; hän onnistui tässä ollessaan 14 vuotta vanha.

Siis nykyisin teini voi onnistua siinä, mihin muutama vuosikymmen sitten tarvittiin suuri tutkijaryhmä ja iso laboratorio. Kyseessä ei luonnollisestikaan ole suuri ja vaarallinen ydinpommi tai sähköä voimaverkkoon laittava reaktori, vaan pienikokoinen demonstraatio – tosin erittäin vaativa sellainen. Koejärjestelyssä tuotetaan vedystä heliumia ydinfuusiolla periaatteessa samaan tapaan miten Aurinko tuottaa energiaansa.

Jamie oli kiinnostunut asiasta ja ehdotti fuusioreaktorin tekemistä koululleen Leicestershiressä, Englannissa, ja sai sitä varten 2000 punnan apurahan viime marraskuussa. Sen jälkeen hän ryhtyi hommiin ja tilasi pääosin internetin kautta kaikkea, mitä koe tarvitsee. Hän raportoi koko ajan hankkeen edistymisestä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnistumisineen blogissaan. Kun reaktori oli lopulta valmis, hänen täytyi osallistua vielä säteilyturvakurssille ennen kuin reaktori sai käynnistysluvan.

Alla on BBC:n Jamiesta ja hänen projektistaan tekemä juttu.

"Fuusioreaktorin" periaate

Kyseessä oleva reaktori ei ole luonnollisestikaan samanlainen fuusioreaktori, mistä toivotaan uudenlaista energianlähdettä. Se ei toimi myöskään samalla tavalla kuin vetypommi – muutoin tuskin koulu olisi antanutkaan Jamien toteuttaa haavettaan.

Reaktori on niin sanottu fuusori, jonka kehitti 1960-luvulla fysikko Philo T. Farnsworth. Hänen toiveenaan oli saada laitteistolla aikaan energiaa kuten "oikealla" fuusiorekatorilla, mutta lopulta laitteistosta tulikin suosittu fysiikan demonstraatio.

Fuusorissa on tyhjökammiossa kaksi sisäkkäistä sähköäjohdinverkkoa, joista sisempään johdetaan negatiivinen varaus ja ulompaan positiivinen varaus.

Kammion sisältä pumpataan lähes kaikki ilma pois, mutta sinne laitetaan vähän deuteriumia, eli vedyn raskasta isotooppia kaasuna. Suurjännite sähköverkoissa saa kaasun ionioitumaan, eli sähkökenttä potkaisee molekyyleistä eletronin pois, ja näin positiivisesti varattu deuterium alkaa liikkua sähkökentän kiihdyttämänä kohti tyhjökammion keskustaa. Osa ioneista törmää toisiinsa, ja ne jotka menevät ohitse, liikkuvat pian kammion ulkoreunalle, jolloin sähkökenttä hidastaa niiden menoa ja kääntää liikesuunnan takaisin kohti keskustaa.

Mikäli fuusorin energia on varsin pieni, hohtaa sisällä oleva plasma kauniina pilvenä. Näyttää siltä, että kammion sisällä olisi pieni Aurinko.

Korkeampienergisissä fuusoreissa deuteriumionit yhtyvät heliumiksi ja tritumiksi, vedyn deuteriumiakin raskaammaksi isotoopiksi. Deuteriumissa on vetyatomin ytimessä protonin lisäksi yksi neutroni ja tritiumissa kaksi. Kun kaksi deuteriumatomia fuusioituu helium-4 -atomiksi, syntyy reaktiossa lisäksi protoni (vety-ydin), neutroni ja gammasäde. Ylimääräistä energiaa reaktio ei tuota, joten tällaista fuusioreaktoria voi käyttää turvallisesti fysiikan demonstraationa.

Fuusorin periaate

Tee itse oma fuusorisi!

Periaate on siis hyvin yksinkertainen ja kuka tahansa voi tehdä fuusioreaktorin. Pitää kuitenkin muistaa, että laitteistossa on vaarallinen korkeajännite ja se tuottaa röntgensäteilyä, joten varotoimet ovat tarpeen. Sähköasennuksia tulee tehdä huolella ja säteilyä vastaan tulee suojautua lyijyllä. Polttoaineena käytettävä vety on erittäin räjähdysherkkää, vaikka tarkoituksena ei olekaan polttaa, vaan fuusioida sitä. Tuotoksena oleva helium sen sijaan ei ole haitallista – sitä käytetään muun muassa ilmapalloissa.

Rahaa osien hankkimiseen kuluu noin 800 euroa, kenties vähemmänkin, jos löytää esimerkiksi käytettyjä mittareita.

Lista on tällainen:

- Tyhjösäiliö, mieluiten pyöreä tai pallomainen. Tämän valmistaminen on hankkeen suurin työ.
- Tyhjöpumppu, joka pystyy imemään säiliöstä ilman pois siten, että tyhjön taso on vähintään 75 mikronia eli noin 99,95% tyhjä
- Toinen, paremman tyhjön saamiseen sopiva pumppu
- Suurjännitevirtalähde, vähintään 40kV ja 10mA (negatiivinen napaisuus)
- Suurjännitevolttimittari
- Painemittari tyhjötason mittaamiseen
- Neutronisäteilyilmaisin
- Geigermittari (röntgensäteilyn mittaamiseen, turvallisuusvaruste)
- Deuterium-kaasua (deuterium on vedyn raskas isotooppi). Tätä voi ostaa tai tehdä itse elektrolyysillä.
- Suuri kuormitusvastus, vähintään 30 cm pitkä ja 50-100K
- TV ja kamera, joilla nähdään reaktorin sisälle
- Lyijyä kameran näköreiän suojaksi
- Normaaleita työkaluja ja porakone.

Hyvät ohjeet laitteiston tekemiseen löytyvät mm. Discovery-lehden sivuilta.

Geenitutkijat tekivät rock-oopperan

Pe, 02/21/2014 - 10:04 Toimitus

Akatemiatutkija Tuija Takala, tohtorikoulutettava Johanna Ahola-Launonen ja bioetiikkaan erikoistunut filosofian professori Matti Häyry istuivat illallisella Sveitsissä neljä vuotta sitten ja, kuten usein punaviinin äärellä tapahtuu, he saivat idean: tehdä rock-ooppera geenitekniikasta ja siihen liittyvästä etiikasta.

Yleensä tällaiset ideat tuppaavat unohtumaan pian, mutta tämä jatkoi elämäänsä. Takalan ja Häyryn kirjoittama Playing God -rock-ooppera valmistui ja se nähtiin ensimmäisen kerran Baselissa viime kesänä.

Teos tulee viimein lavalle myös Suomessa maaliskuun lopussa, kun Playing God esitetään Gloriassa.

Kansainvälisessä esiintyjäjoukossa on muusikoita muun muassa USA:sta, Britanniasta, Ruotsista ja Suomesta, tunnetuimpana Mountain-yhtyeen rumpali Corky Laing. Kaikki musiikkikappaleet on sävelletty ja sanoitettu itse.

"Esityksessä tuntuu kuin olisi tosi tasokkaalla keikalla", sanoo Ahola-Launonen Helsingin yliopiston tiedotteessa (mihin tämäkin artikkeli perustuu).

Tieteen kauppias saa jumalten tuomion

Playing God kertoo siis geenitekniikasta ja sen vaikeisita kysymyksistä. Tarina keskittyy ihmislajin selviytymiseen ja lisääntymiseen. Elämänpidennyksen saanut blues-laulaja kyllästyy elämään ja päätyy itsemurhaan. Aviopari muokkaa kaksospoikiensa ominaisuuksia ennen syntymää, mutta aiheuttaa näille vain ongelmia. Sairaan veljen pelastajaksi syntynyt sisar joutuu tekemään pitkän matkan itseensä, kun veli yrityksistä huolimatta kuolee.

Tapahtumien keskipisteessä häärii Häyryn esittämä tiedehuijari, joka lopulta vääntää 70-lukulaisen pikkukylän asiat solmuun ja saa jumalat puuttumaan tilanteeseen.

"Taiteellinen muoto auttaa kuvaamaan ongelmakentän laajuutta, ja musiikki antaa ajattelun lisäksi tilaa tunteille", selittää Häyry.

Tutkijoiden mukaan monet ovat lukeneet heidän tarinaansa vastalauseena geenitekniikan käytölle. Genetiikka on kuitenkin vain pieni lisä ihmisen ikiaikaiseen haluun parannella jälkikasvuaan, ja keinoja tärkeämpää on keskustella motiiveista.

Geenitestit ovat hinnaltaan yhä useamman ulottuvilla, mutta mitä niillä oikeastaan saa selville?

"Jos liikkuu ja elää terveellisesti, kaupallisista geenitesteistä ei useinkaan selviä mitään kovin ihmeellistä", selittää Tuija Takala. "Testit voivat jopa herättää turhia pelkoja".

Perimän luenta ei koskaan kosketa vain yhtä ihmistä, vaan sen sivutuotteena paljastuu tietoa lähisuvusta: isyydestä, vaikeista perinnöllisistä sairauksista ja altistumisesta niille.

"Aika monta kysymystä kannattaa miettiä valmiiksi ennen kuin lähtee testeihin."

Geenitesteillä ja -tekniikalla on luonnollisesti paljon hyviä puolia ja monien ihmisen elämää on pystytty ja pystytään parantamaan niillä olennaisesti. Tulevaisuudessa tekniikka tarjoaa vielä enemmän huimia mahdollisuuksia. Tutkijat vakuuttavatkin, että geenitekniikan sijaan teos kyseenalaistaakin sen ympärille jo nyt kehittynyttä ja yhä läpitunkevampaa kaupallisuutta.

Playing God teatteri Gloriassa pe 28.3. alkaen.

Tämä teksti perustuu Elina Mattila-Niemen kirjoittamaan Helsingin yliopiston verkkotiedotuksen artikkeliin.

Kuva: Helsingin yliopisto. Kuvassa vasemmalta Helsingin yliopistossa työskentelevät Tuija Takala ja Johanna Ahola-Launonen sekä Aalto-yliopiston Matti Häyry.

Uudet tieteen akateemikot

Ti, 02/18/2014 - 10:58 Toimitus
Risto Nieminen ja Irma Thesleff

Aalto-yliopiston professori Risto Nieminen ja Helsingin yliopiston professori Irma Thesleff ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä tänään ja luovuttaa arvonimet Säätytalolla Helsingissä.

Tieteen akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti kahdellatoista erittäin ansioituneella suomalaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten tieteen akateemikkojen määrää ei rajoiteta. Tasavallan presidentti myöntää tieteen akateemikon arvonimet Suomen Akatemian hallituksen esityksestä.

Nanotieteiden ja materiaalifysiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä Risto Nieminen

Risto Nieminen (s. 1948) on Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulun dekaani, yliopiston johtoryhmän jäsen ja Aalto-professori. Häntä pidetään edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä nanotieteiden ja materiaalifysiikan mallintamisen tieteellisessä tutkimuksessa. Hän on erikoistunut hyvin monipuolisesti materiaalifysiikan laskennallisiin menetelmiin.

Risto Nieminen on toiminut tieteellisissä tehtävissä keskeisissä yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa kotimaassa ja ulkomailla. Näihin kuuluvat Teknillinen korkeakoulu ja sittemmin Aalto-yliopisto, Tieteen tietotekniikan keskus CSC, Jyväskylän yliopisto, Teoreettisen fysiikan pohjoismainen laitos NORDITA Tanskassa ja Ruotsissa, Cornellin yliopisto Yhdysvalloissa ja Cambridgen yliopisto Englannissa. Hän väitteli tekniikan tohtoriksi vuonna 1975.

Nieminen johti Suomen Akatemian rahoittamaa Laskennallisen nanotieteen huippuyksikköä, COMP, Aalto-yliopistossa vuosina 2000–2013. Huippuyksikkö tutkii ilmiöitä, rakenteita ja systeemejä atomi- ja molekyylitasolla materiaalifysiikan näkökulmasta. Nanotieteen tuloksia sovelletaan muun muassa elektroniikan materiaaleissa ja kemiallisessa katalyysissä. Nieminen on toiminut akatemiaprofessorina vuosina 1997–2008.

Niemisellä on huomattava tieteellinen tuotanto, johon myös viitataan; Web of Sciencen tietokantojen mukaan Niemisen h-indeksi on 70. Niemiselle on myönnetty Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto tunnustuksena merkittävistä ansioista tieteellisessä tutkimuksessa ja suomalaisen tieteen monipuolisena vaikuttajana. Hänet on myös valittu Vuoden professoriksi.

Uuden akateemikon mukaan huippututkijan aseman tavoittelu ei ollut motiivina, kun hän diplomityöntekijänä päätti 1970-luvulla edetä jatko-opintoihin. ”Vähän lapsenomainen kiinnostus fysiikkaan ja tutkimukseen, uteliaisuus – ne ovat pitkälti ohjanneet urakehitystä. Meillä fyysikoilla on vahva halu ymmärtää, mistä tässä maailmassa oikein on kysymys”, Nieminen kertoo. ”On uskomaton tunne itse ymmärtää asia, jonka kanssa on paininut, ja nähdä muiden soveltavan ideaa. Vertaan tätä luovaan työhön: tutkijalla on väkevä tunneside asiaan, jonka hän kokee omakseen.”

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kehitysbiologi Irma Thesleff

Irma Thesleff (s. 1948) on kansainvälisesti tunnettu tutkija, jonka tutkimus on kohdistunut elinten kehitystä ohjaavien mekanismien selvittämiseen. Hän on tutkinut pääasiassa hammasta, mutta myös muut hampaiden lailla alkion pinnasta kehittyvät elimet, kuten karvat ja sylkirauhaset, sekä pään luut ovat olleet tutkimuskohteina. Hän on luonut nisäkkään hampaasta mallin, jonka avulla on päästy pureutumaan sikiökehityksen ohella lajien evoluutioon.

Thesleffin tavoitteena on ymmärtää, miten solut kommunikoivat kehityksen aikana. Solujen väliset vuorovaikutukset ovat yksi tärkeimmistä kehitystä ohjaavista mekanismeista. Ne ovat olleet suomalaisten kehitysbiologien tutkimuksen kohteena jo useassa polvessa 1930-luvulta lähtien. Alan keskeisiä henkilöitä ovat olleet professorit Sulo Toivonen ja Lauri Saxén (Irma Thesleffin väitöskirjan ohjaaja).

Irma Thesleff valmistui hammaslääketieteen tohtoriksi vuonna 1975. Hän on tehnyt uransa Helsingin yliopistossa lukuun ottamatta kauttaan hammaslääketieteellisen tutkimuksen kansallisessa instituutissa NIDCR:ssä Yhdysvalloissa. Hänen johtamansa kehitysbiologian tutkijaryhmä Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa on alansa tutkimuksen eturivissä. Thesleff on tehnyt yli 300 tieteellistä tutkimusta ja muita julkaisuja, joihin myös viitataan; hänen h-indeksinsä Web of Science-tietokannoissa on 76.

Thesleff toimi akatemiaprofessorina vuosina 1998–2003 ja Suomen Akatemian Kehitysbiologian tutkimusohjelma -nimistä huippuyksikköä hän johti vuosina 2002–2007. Hän on kunniatohtori McGill-yliopistossa Montrealissa, Leuvenin yliopistossa Belgiassa, Debrecenin yliopistossa Unkarissa, Göteborgin yliopistossa ja Karoliinisessa instituutissa Ruotsissa, Oslon yliopistossa Norjassa sekä Kööpenhaminan yliopistossa Tanskassa. Thesleff on kutsuttu Euroopan molekyylibiologian järjestön EMBO:n ja amerikkalaisen tiedejärjestöjen kattojärjestön AAAS:n (American Association for the Advancement of Science) jäseneksi. Hän on vastaanottanut useita palkintoja ja nimityksiä, mukaan lukien lääketieteen Anders Jahre -pääpalkinnon, Apollonia-palkinnon, Isaac Schourin muistopalkinnon sekä Vuoden professori -nimityksen.

”Nimitys akateemikoksi tuli tietenkin yllätyksenä, ja otan sen nöyränä vastaan. Myönnettävä on, että vähän hirvittää liittyä tähän seuraan. Toivon, että voin vaikuttaa nimityksen myötä johonkin tärkeään asiaan tieteessä ja yhteiskunnassa,” Irma Thesleff sanoo uudesta arvonimestään.

Teksti on kopioitu käytännössä suoraan Suomen Akatemian tiedotteesta Risto Niemisestä ja Irma Thesleffistä tieteen akateemikkoja.

Uusien akateemikkojen esittelyvideot

Päivän kuva 6.6.2013: Tohtori Livingstone, oletan?

Pe, 06/07/2013 - 09:58 Jari Mäkinen

Lääkäri David Livingstone oli 1800-luvun puolivälin superjulkkis Brittein saarilla, sillä hänen matkoistaan Afrikassa kerrottiin laajasti sanomalehdissä ja kirjoissa. Kameroiden puuttuessa hänen seikkailuistaan piirrettiin kuvia, jotka - kuten tämä päivän kuva - olivat toisinaan varsin väritettyjä.

Livingstone syntyi Skotlannissa maaliskuussa 1913 ja kuoli yli 30 kertaa malarian sairastettuaan toukokuussa 1973 Sambiassa joko malarian tai punataudin johdosta kehittyneeseen sisäiseen verenvuotoon. Hän ei ollut ensimmäinen syvää Afrikkaa tutkinut eurooppalainen, mutta on kuuluisin. Hänen tunnetuin löytönsä oli Victorian putoukset Sambesi-joessa, Zimbabwen ja Sambian rajalla. Putous on jopa 1 600 metriä leveä ja yli sta metriä korkea. Alun perin putoukset olivat nimeltään Mosi-oa-Tunyan putoukset, mutta Livingstone nimesi ne uudelleen silloin vallassa olleen kuningatar Viktorian mukaan. Livingstore matkusti yli 50 000 km Afrikassa ja kuten aikaan kuului, oli hän paitsi lääkäri ja tutkimusmatkailija, toimi hän myös lähetyssaarnaajana ja vähitellen ryhtyi myös aktiiviseksi orjuuden vastustajaksi.

Kun Livinstone oli ollut teillä tietymättömillä pitkään kolmannella tutkimusmatkallaan, hänen oletittiin kuolleen. Koska hän oli kuitenkin kuuluisa ja yleisö ennen kaikkea englanninkielisessä maailmassa kyseli hänen peräänsä, lähetti New York Herald –lehti sotilaana epäonnistuneen seikkailijan ja kirjoittajan Henry Morton Stanleyn Afrikkaan etsimään Livingstonea. Hän löysikin Livingstonen lopulta marraskuussa 1871 Tansaniassa ja kohtaamisesta muistetaan sanat ”Doctor Livingstone, I presume?”. Jälkikäteen Stanley on kertonut sanojen olleen hieman erilaiset, mutta hän "halusi suhtautua kollegaansa kunnioittaen, vaikka olosuhteet olivat vaikeat."

Livingstonen retkikunta oli kärsinyt sairauksista ja Niilin lähteitä ja Sambesi-joen kulkukelpoisuutta selvitellyt matka oli edennyt paljon oletettua hitaammin.

Volare! Lucan lento avaruusasemalle.

To, 05/23/2013 - 16:49 Jari Mäkinen
Luca Parmitano

Euroopan avaruusjärjestön italialaisastronautti Luca Parmitano on parhaillaan Baikonurin avaruuskeskuksessa valmistautumassa viikon päästä tapahtuvaan lähtöönsä kohti kansainvälistä avaruusasemaa. T-Tuubi tapasi hänet maaliskuussa. Luca Parmitanon avaruuslento avaa uuden ajan eurooppalaisessa astronauttitoiminnassa, sillä Parmitano on ensimmäinen vuonna 2009 valituista kuudesta astronautista, joka pääsee lentoon. Kolmelle muulle on jo lennot tiedossa: seuraavana saksalainen Alexander Gerst, sitten italialainen Samantha Cristoferetti ja juuri viime viikolla kerrottiin britti Tim Peaken lennon varmistuneen. Lennot tapahtuvat vuosina 2014-2015 ja ovat kukin puolen vuoden keikka Kansainvälisellä avaruusasemalla, osana aseman kuusihenkistä miehistöä. Näin ollen lentoaan odottavat vielä ranskalainen Thomas Pesquet sekä tanskalainen Andreas Mogensen; todennäköisesti heistä ranskalainen kokee kyydin kiertoradalle ensimmäisenä, kenties vuonna 2016. Kaikki kuusi kävivät läpi peruskoulutuksensa ESAn Kölnissä sijaitsevassa astronauttikeskuksessa, joskin pitkiä aikoja koulutuksesta vietettiin myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Japanissa ja monissa muissa paikoissa. Heidät vietiin Sardiniaan selviytymiskoulutukseen ja laitettiin kuukaudeksi elämään Pietarissa venäläisperheissä, jotta he oppisivat venäjää. Ne, joilla ei ollut lentolupakirjaa, koulutettiin lentämään. Kölnissä olevassa suuressa vesialtaassa harjoiteltiin avaruuskävelyitä. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun euroastronautit koulutettiin kokonaan ESAn omalla koulutusohjelmalla. Osin tästä syystä kuusikosta muodostui hyvin tiivis joukko, The Shenanigans. kuten he itse ryhmäänsä kutsuvat. "Meidät valittiin ryhmänä, me kouluttauduimme yhdessä, olemme eläneet pitkiä aikoja yhdessä, me olemme hyviä ystäviä ja olemme yhdessä myös vapaa-aikanamme", kertoo Luca, joka itse asiassa oli siirtynyt jo jatkokoulutukseen, kun uudet astronautit virallisesti valmistuivat loppuvuodesta 2010. "Myös nyt kun valmistaudumme lentoihimme ja olemme jatkokoulutuksessa kukin tahoillamme, niin kun tapaamme joskus jossain, niin tämä erityinen yhteys on edelleen olemassa. Se ei johdu vain siitä, että olemme olleet ja kokeneet paljon yhdessä, vaan myös siitä, että olemme hyvin samantyyppisiä ihmisiä. Pidämme siitä mitä teemme ja pidämme toisistamme."

Lentäjä-Luca

Yleensä astronauttien sinisissä haalareissa edessä rinnalla vasemmalla on nimilappu, missä tittelinä lukee "astronautti". Lucalla normaalin nimilapun sijaan on kuitenkin hänen lentäjävuosiltaan periytyvä nimilappu, missä hänet nimitetään "koelentäjäksi". "En mitenkään häpeile sitä, että olen astronautti, mutta olen ylpeä siitä, että olen lentäjä. Olen ylpeä siivistäni. Määräysten mukaan lentopuvussani pitää olla ESAn logo, maan lippu ja nimilappu, mutta määräykset eivät sano mikä nimilappu. Niinpä pidän tätä, jos joku ei usko että olen astronautti tämän vuoksi, niin en välitä." Luca väitää, että koelentäjänä oleminen on itse asiassa paljon vaativampaa kuin astronautin työ. Astronauttina oleminen on ennen kaikkea opiskelua, odottamista ja harjoittelua sellaisia tilanteita varten, joiden ei toivota tapahtuvan. Koelentäjä sen sijaan on lähes päivittäin mukana toimissa, joita ei aina voi ennakoida; se on myös aktiivisempaa ja vaatii jatkuvasti keskittymistä. "Koelentäjänä oleminen oli myös unelmaa, enkä missään nimessä kadu sitä, että hain astronautiksi - en todellakaan! Lentäminen on kuitenkin tärkeä osa minua ja itse asiassa nyt kun olen 36, niin olen ollut lentäjä puolet elämästäni. Koko työhistoriani liittyy jotenkin lentämiseen." Koulutuksensa aikana Luca ei ole ennättänyt juurikaan lentämään ja hän kaipaa nousemista siiville. Ainoa mahdollisuus lentämiseen koulutuksen aikana olisi ollut käyttää siihen harvat vapaahetket, mutta "koska olen myös aviomies ja isä, luulen, että tässä vaiheessa oli paljon tärkeämpää käyttää harva vapaa-aika perheeni kanssa. Luonnollisesi alan lentää jälleen enemmän kun palaan takaisin Maahan ja minulla on enemmän vapaa-aikaa."

Sojuzin ohjaaja

Lucan koulutus on ollut hyvin kiihkeätä paitsi siksi, että hänet temmattiin välittömästi tiiviistä peruskoulutuksesta valmistautumaan lennolle Sojuzin ns. vasenpenkkiläiseksi. Sojuz-aluksen ohjaaja istuu siinä, keskellä olevan komentajan vieressä , kun taas oikeanpuoleinen avaruuslentäjä on "vain" matkustaja. Vaikka voisi ajatella, että Sojuzilla ei lennetä, vaan se kulkee vain raketin mukana taivaalle ja siellä automaattisesti perille asemalle, on totuus luonnollisesti toinen. Vaikka automatiikka hoitaakin monia tehtäviä, pitää tietokoneita paimentaa ja niiden toimintaa tarkkailla. Normaalitapauksessa ohjaaja toimii komentajan apuna tässä, mutta hänen täytyy pystyä lentämään itse Sojuzia ilman komentajan apua ja hoitamaan työnsä myös käsiohjauksella. Ilman tietokoneiden apua on Sojuzin lentäminen varsin vaativaa hommaa: "Sen opettelu on ollut vaativin asia mitä olen koskaan tehnyt. Sojuzin telakointi käsiohjauksella on todella vaativaa ja siinä täytyy ajatella koko ajan neliulotteisesti, siis paitsi paikkaa, missä olet, niin myös sitä minne pienen ohjausliikkeen seurauksena tulet menemään ja missä olet sen seurauksena hetken kuluttua. Samoin Sojuzin laskeutuminen ilman tietokoneita on todella haastavaa ja siinä täytyy keskittyä todella tarkasti, toimia harkiten ja ottaa huomioon samanaikaisesti monia eri asioita. Lisäksi avaruusaseman robottikäsivarren ohjaaminen joissain olosuhteissa on todella vaikeaa." Lucan lento on myös siinä mielessä erityinen, että se tulee käyttämään uudenlaista, nopeaa nousua avaruusasemalle. Kun perinteisesti matka avaruusasemalle on kestänyt kaksi päivää laukaisun jälkeen, kuluu laukaisusta telakoitumiseen nyt vain kuutisen tuntia. "Nykyisen Sojuzin tietokoneet pystyvät hallitsemaan tämän lennon reitin laskemisen, kun aikaisemmin koneiden laskentateho ja muistikapasiteetti olivat niin rajalliset, että maavalvomon täytyi lähettää sille jatkuvasti käskyjä ja tietoja." Lucan ja hänen miehistönsä Sojuz TMA-9M -alus on jo yhdeksäs uusia tietokoneita käyttävä Sojuz TMA-M -sarjan avaruusalus, mutta vasta nyt aluksen koko kyky laitetaan peliin. Kuten aina avaruustoimissa, on laitteiden toimintaa haluttu ensin tarkkailla normaalikäytössä, ennen kuin niitä on käytetty uusiin temppuihin. "Nyt tiedämme, että se toimii luotettavasti ja että se pystyy myös huolehtimaan tutkalähestymisestä avaruusasemalle sekä telakoitumisesta siihen. Mutta samaan tapaan kuin aikaisemmin, voimme myös hoitaa koko lennon manuaalisesti, mikäli tietokoneissa olisi häikkää." Virallisesti Luca ja hänen miehistönsä hyväksyttiin lennolle vasta toukokuun 10. päivänä, kun he suorittivat onnistuneesti läpi vaativat simulaattorilennot Sojuzilla.

Luca ja hänen miehistönsä
Volare-logo

Puolivuotinen pesti avaruuslaboratoriossa

Lucan kanssa Sojuz-aluksella 28. toukokuuta nousevat matkaan venäläinen veteraanikosmonautti Fjodor Jurshikhin ja amerikkalainen Karen Nyberg. He muodostavat aseman 36. pysyvän miehistön ja tulevat olemaan asemalla tämänhetkisen suunnitelman mukaan 166 vuorokautta. Asemalla Luca on virallisesti yksi sen lentoinsinööreistä, ja suurin osa hänenkin työajastaan kuluu avaruusaseman ylläpidossa ja huoltamisessa. Hän, kuten kaikki muutkin astronautit, myös kuntoilee pari tuntia päivässä, jotta painottomuus ei surkastuttaisi lihaksia ja haurastuttaisi liikaa luita. Tärkein syy lentoon – ja koko aseman olemassaoloon – on kuitenkin tieteellinen tutkimus. Lucan ohjelmassa on 20 eurooppalaisen koejärjestelyn suorittaminen ja noin 20 muista maista tulevaan kokeeseen osallistuminen. Tämä tarkoittaa paitsi koelaitteiden valvomista, näytteiden vaihtamista ja tulosten kirjaamista, niin myös koekaniinina olemista. Astronautit ottavat itsestään ja kollegoistaan paljon näytteitä sekä tekevät monenlaisia psykofysiologisia testejä. Tutkimusten tieteellisen taustan ja laitteiden käytön opiskelu on luonnollisesti haukannut suuren osan kouluttautumisajasta. Kokeet liittyvät ihmisen fysiologiaan, biologiaan, materiaalitutkimukseen, fysiikkaan ja aurinkotutkimukseen, joiden lisäksi ohjelmassa on erilaisia tekniikan testaamisia. Kenties kiinnostavimmat näistä käsittelevät erittäin kevyiden metalliseosten tekemistä (mm. avaruuden painottomuudessa voidaan tehdä uudenlaisia metalliseoksia ja niistä voidaan tehdä kevyttä ja kestävää vaahtoa) ja sitä, miten ihmisen biologinen kello toimii. Lucan lennon aikana asemalle saapuu myös koko joukko rahtialuksia, joiden vastaanottoon hän osallistuu. Erityisen suuri rooli hänellä on ESA:n miehittämättömän ATV-rahtialuksen kanssa, sillä Hän valvoo sen telakoitumista, sen tyhjentämistä sekä sen avulla tehtäviä ratakorjauksia. ATV on asemalle tulevista aluksista suurin, sillä sen rahtikapasiteetti on yli kuusi tonnia. Sen lisäksi asemalle saapuu venäläisiä Progress-rahtareita, amerikkalainen Dragon ja japanilainen HTV. Lisäksi uusi amerikkalainen rahtari, Obrital Sciences -yhtiön valmistama Cygnus tunee ensimmäistä kertaa asemalle, mikäli sen huhtikuinen koelento sujuu ensin ongelmitta. Cygnus on myös italialaisittain kiinnostava, koska sen paineistettu runko on valmistettu italiassa. "Koskaan aikaisemmin yhden miehistön aikana ei ole odotettavissa niin paljon toimintaa, näin paljon yksittäisiä tapahtumia, kuin on meillä," hihkuu Luca. "Aluksia tulee ja menee koko ajan, minkä lisäksi meidän pitäisi hoitaa asemaa ja tehdä noin 40 tuntia viikossa tiedettä." Luca tekee avaruusasemalta myös kaksi avaruuskävelyä, joiden aikana hän asentaa uusia laitteita aseman ulkopuolelle ja tuo sieltä pois avaruudessa olleita näytteitä.

Viime päivät ennen laukaisua

Parhaillaan miehistö on Baikonurissa ja asuu siellä perinteisessä Kosmonauttihotellissa lentoonsa ja laukaisuunsa valmistautuen. He ovat jo nyt eristyksissä, sillä heidän ei haluta saavan flunssaa tai muita tauteja juuri ennen matkan alkua. Myös viimeinen lehdistötilaisuus laukaisua edeltävänä päivänä pidetään siten, että miehistö on tiukasti lasiseinän takana. Kyseessä ei ole vain heidän oma terveytensä, vaan myös asemalla heitä odottavien kolmen avaruuslentäjän terveys: siellä ovat Pavel Vinogradov, Alexander Misurkin ja Chris Cassidy eivät halua ylös ylimääräisiä bakteereita tai viruksia. Vain terveystarkastuksen läpäisseet perheenjäsenet ja henkilökunta voi olla tekemisissä suoraan heidän kanssaan. Lucan lento on virallisesti ESAn ja Italian avaruusjärjestö ASIn yhteinen, sillä lentomahdollisuus kuuluu NASAn ja ASIn väliseen yhteistyösopimukseen. Siten lento on saanut myös italialaisen nimen, Volare ("Minä lennän"), mikä viittaa luonnollisesti suoraan Lucan lentäjätaustaan. Laukaisu tapahtuu 28. toukokuuta klo 23 Suomen aikaa ja sitä voi katsoa suorana mm. ESAn nettisivuilta.

Uusi lento jo kiikarissa

Se, että Luca pääsee matkaan ensimmäisenä uusista astronauteista, ei (ainakaan hänen mukaansa) tarkoita sitä, että hän olisi paras. "Minä itse tunnen olevani etuoikeutettu kun pääsen ylipäänsä avaruuslennolle, mutta toki samalla haluan osoittaa, että astronauttiluokkani on hyvä luokka, koulutuksemme on ollut kunnollista ja voin näin asettaa mittatikun muille", selittää Luca vaatimattomasti. "Velvollisuuteni kouluttajiani ja luokkakavereitani kohtaan on siis osoittaa että työ on tehty hyvin ja että koulutus on ollut sellainen, että voin suorittaa tehtäväni." Kun hän palaa takaisin Maahan, on hän miltei 37-vuotias, eli juuri sopivan ikäinen lentämään uudelleen taas parin vuoden jälkeen. Silloin avaruusasemalentojen lisäksi edessä voisi olla lento NASAn uudella, rakenteilla olevalla Orion-aluksella, ja mahdollisesti jopa keikka Maan kiertorataa kauemmaksi asteroidia tutkimaan. "Se, että voisin lentää uudelleen, on luonnollisesti unelmani ja tavoitteeni." Uusimmassa Tekniikan maailma -lehdessä on laaja artikkeli Luca Parmitanon lennosta ja avaruusasemasta.

Joakim Uimonen ja palkittu tankokannatin

Ti, 03/19/2013 - 15:32 Jari Mäkinen
Joakim Uimonen

Taiwanin jokavuotisilla polkupyörämessuilla annettiin muotoilupalkinnot Tern Verge S11i -taittopyörälle ja sen veistokselliselle ohjaustangon kannattimelle. Näiden suunnittelija löytyy yllättäen Suomen Turusta.

Kun kysyt fyysikolta miten polkupyörä pysyy pystyssä ja miten sillä voi oikein ajaa, niin saat vastaukseksi pitkän selityksen geometriaa, massan jakautumaa, gyroskooppivoimia ja ihmisen fysiologiaa. Perinteisesti on sanottu, että pyörien aikaansaama gyroskooppivoima olisi tärkein polkupyörää pystyssä pitävistä tekijöistä, mutta nykytiedon mukaan se on vain yksi seikka: ihmisen oma kyky hallita tasapainoaan on olennaisin asia, ja pyörän ollessa liikkeessä tasapainon pitäminen on vain helpompaa.

Fysiikan ja dynamiikan lisäksi tieteellisteknisesti kiinnostavaa polkupyörässä on luonnollisesti se, minkä värinen pyörä on. Ja miten se on tehty ja mistä materiaaleista. Näistä on varsin paljon tietoa Suomen Turussa, missä asuu taiwanilaisen Tern-yhtiön pääsuunnittelija Joakim Uimosen. Kun hänen kanssaan puhuu pyöristä, tulee fillarisuunnitteluun vielä yksi kiinnostava tekijä lisää: taittopyörien olemus. Tern kun on eräs maailman suurimmista taitettavien pyörien tekijöistä.

Näiden suosio lisääntyy kovaa vauhtia etenkin suurkaupungeissa. Pyörissä on yleensä pienet pyörät ja pitkät, korkeat putket satulaan ja ohjaustankoon. Niissä on rungon keskellä jykevä nivel, millä polkupyörän saa kasaan – parhaimmillaan sellaisen saa mahtumaan lentolaukun kokoiseen tilaan.

Jos polkupyörä on normaalistikin omalaatuinen suunniteltava – niin perinteinen ja yksinkertainen laite kuin se onkin - niin taittopyörä on erityisen hankala ja suunnittelijalla on edessään paljon erilaisia rajoituksia. Pienet renkaat, sarana keskellä runkoa ja osien pitää olla sellaisia, että pyörä menee helposti kasaan.

“Minulle nämä ovat tietysti vain haasteita", sanoo Uimonen ja jatkaa toteamalla, ettei sano näin vain tavan vuoksi, vaan koska se on oikeasti jännittävää. "Siis miten voidaan tehdä taitettava pyörä, joka paitsi taipuu pieneen kokoon niin on myös täysiverinen polkupyörä? Sen täytyy olla hyvän näköinen, kuin veistos, mutta sillä pitää olla myös hyvä ajaa.”

“Olemme tehneet pyöriimme monia omia ratkaisuitamme. Käytämme toki esimerkiksi vaihteistossa monia osia, jotka hankimme niiden valmistamiseen erikoistuneilta yhtiöiltä, mutta muun muassa takavaihtajamme on tehty sellaisiksi, että ne ovat kevyempiä, kapeampia ja sopivat pyöriimme paremmin. Olemme myös yhdistäneet napavaihteen ja perinteisen ratasvaihteen siten, että emme tarvitse eturattaassa vaihtajaa lainkaan.”

Uimonen esittelee mielellään myös kalliimman pyöräversion pystyputkea ja veistoksellisesti taipuvaa Physis 3D -nimistä ohjaustangon pidikettä, joka voitti viimeksi päämuotoilupalkinnon Taiwanin tämänvuotisilla pyörämessuilla maaliskuun puolivälissä. “Nämä ovat onnistuneet erinomaisesti! Pystyputki on taottu yhdestä alumiinipalasta, jolloin se on yhtä ja samaa kappaletta, eikä siinä ole hitsaussaumoja.” Pidike puolestaan kääntyy näppärästi ylös ja alas, jolloin sen saa paitsi pienempään tilaan, niin myös laitettua sopivalle korkeudelle.”

Yleensä taittopyörien ajo-ominaisuudet eivät ole hyviä, koska ne on tehty keveiksi, ja runko sekä pyörät ovat matalalla. Uimonen sopii hyvin paitsi pyörien suunnittelijaksi, niin myös testaajaksi: kun roteva suomalaismies tekee pienen kierroksen uudella fillarilla ja oikein runttaa sillä, niin "se vastaa vuoden normaalia testiajoa”.

Uimonen on pitkän linjan pyöräsuunnittelija, joka oli aikanaan Tunturin suunnittelijana. Kun yhtiö ajoi alas oman suunnittelutoimintansa ja pyörien rakentamisen sekä kokoonpanon Suomessa, etsi Uimonen uusia tuulia ja päätyi puolisattumalta Taiwaniin, taittopyöriä jo pitkään tehneeseen Dahon-yhtiöön. Uimonen ajautui Dahonin jakaantumisen myötä syntyneen Ternin palvelukseen. Toimistoaan tosin Uimonen pitää Turussa, sillä nykytekniikan avulla ei enää ole mitään väliä, missä suunnittelija työtään tekee.

“Tietotekniikan avulla se on niin helppoa, kun voin olla jatkuvasti suoraan yhteydessä pääkonttoriin, lähetellä postilla piirroksia ja tiedostoja, ja olla videoyhteydessä milloin vain. Käyn itse asiassa Taiwanissa vain pari kertaa vuodessa.”

Jos Uimonen kaipaa mallikappaletta suunnittelemastaan osasta, niin hän tulostaa sen 3D-printterillä.

Toistaiseksi Tern-pyöriä ei tuoda Suomeen, mutta niihin voi törmätä Turussa, sillä Uimosella niitä on luonnollisesti useita. Autottoman Uimosen pyörätallista löytyy lisäksi myös amfibiopyörä ja rahtipyörä, jolla suurienkin ostosten kantaminen kotiin onnistuu hyvin. Uimonen on fillarifriikki, joka ajaa talvellakin. "Kyllä, ajan pyörällä ympäri vuoden.”

Kuuntele Joakim Uimosen haastattelu 29.9.2012 lähetetyssä Tiedeykkönen -ohjelmassa.

Lentolinja Etelänavalle

Ma, 02/18/2013 - 13:25 Jari Mäkinen
C130 Hercules suksilla

Tämä lentoyhteys toimii vain kesäisin ja tekee silloinkin ainoastaan etelänmatkoja. Sen koneet ovat kuitenkin varustettu suksilla, eivätkä sen matkustajat siemaile viiniä mukavilla istuimilla, vaan pomppivat metallipalkkien keskellä paineistamattomassa matkustamossa.

Pelastusvarusteet koneessa ovat myös olemattomat, sillä niistä ei olisi apua, sillä jos kone putoaa mereen, tappaa jäätävä vesi joka tapauksessa hyvin pian. Tervetuloa lennolle Etelämantereelle!

Näihin aikoihin, kun täällä pohjoisella pallonpuolella talvi alkaa taittua ja valo voittaa, käyvät yöt pitemmiksi ja pimeämmiksi eteläisellä pallonpuolella. Etelämantereen kiivas kesäkausi lähentelee loppuaan, suurin osa sinne vaeltaneista tutkijoista pakkaa laukkunsa ja sinne jäävät tutkimusasemat valmistellaan pitkää, ankaraa ja pimeätä talvea varten. Osa niistä pysyy miehitettyinä, mutta suurin osa jää tyhjäksi ankaran ja pimeän talven ajaksi.

Maaliskuussa viimeiset laivat purjehtivat pois, lentokoneet lentävät yhtä harvemmin ennen lentojen loppumista ja lopulta radio sekä pätkittäinen satelliittiyhetys jäävät ainoiksi yhteyksiksi muuhun maailmaan. Vaikka sähköposti toimii ja televisio näkyy, on Etelämanner siksi käytännössä eristyksissä kaikesta muusta maailmasta noin kahdeksan kuukauden ajan joka vuosi.

Melkein kuin avaruudessa

Etelänapamanner on joka suhteessa äärimmäinen paikka. Se on ensinnäkin niin etelässä kuin vain saattaa, pitkien meriyhteyksien takana. Toiseksi se on kokonainen manner, joka kooltaan on suurempi kuin Australia ja lähes niin suuri kuin Eurooppa kärjestä kärkeen.

Siinä missä pohjoisnavan kohdalla karttapallolla on pelkkää jään peittämää merta, on pallon toisella puolella etelänavan ympärillä paksun jään peittämää maata. Mantereen jääpeitto on keskimäärin kaksi kilometriä paksu, mutta etelänavan tuntumassa paksuutta on nelisen kilometriä. Siellä täällä jäästä puskee ylös myös vuoria, jotka ylettyvät nekin kilometrien korkeuteen.

Etelämantereen reunoilla myös itse maaperä pilkahtaa näkyviin ainakin kesän aikaan. Tosin monissa kohdissa rantaa jää työntyy paksuna mattona suoraan mereen ja pulpauttaa itsestään irti jäävuoria, jotka osaltaan tekevät merenkulusta Etelämantereen luona haastavaa.

Etelämantereen talvi on rajumpi kuin talvi Arktiksessa, pohjoisen navan ympärillä. Talvi keskeyttää koko laiva- ja ilmaliikenteen mantereelle, koska lumi ja jää valtaavat kaikki paikat, lämpötila putoaa liian alas ja pimeys on totaalista. Lapin kaamos on pientä etellänavan tiukkaan mustuuteen, mitä pahimmillaan viiteenkymmeneen pakkasasteeseen laskeva lämpötila korostaa. Järeimmätkään jäänmurtajat eivät mahda talvelle mitään.

Ja koska mantereen keskellä etelänavalla jään päällä ilmanpaine vastaa vuoren huipulla olemista ja tuuli puhaltaa myrskyn voimalla, ovat olosuhteet lähes mahdottomat jopa parhaimmille lentokoneille: talvisten lentojen riskit ovat suuret ja niihin ryhdytään vain todella pakoittavista syistä erikoisen hyvässä säässä.

Pelastuslento pimeään

Etelämantereen suurimmat asutukset ovat amerikkalaisten tukikohdat McMurdo mantereen rannalla jotakuinkin Uuden-Seelannin alapuolella ja Amundsen-Scottin asema etelänavalla. Jopa navan asemalla yöpyy talven ylitse yli 30 ihmistä, joista osa on tutkijoita, mutta suurin osa asemaa ylläpitäviä henkilöitä. Eräs heistä oli tohtori Jerri Nielsen, joka löysi keskellä vuoden 1999 talvikautta rinnastaan kyhmyn. Ironisesti juuri lääkäri sairastui, ja jos kyseessä oli epäilyjen mukaisesti syöpä, oli aika kallista.

Uskalias pelastuslento oli siten välttämätön. Pimeys ei varsinaisesti estä lentämistä, vaan ongelmana on pakkanen: lentokoneiden polttoainesysteemit ja hydrauliset laitteet jäätyvät alle 50 asteen lämpötilassa. Siksi asemalle voitu mitenkään laskeutua ennen kuin lokakuussa 1999, joten ensin Nielsenille lennätettiin tutkimus- ja hoitotarpeita heinäkuussa ilmavoimien erikoiskoneella, joka pudotti lastinsa ilmasta laskeutumatta asemalle.

Varsinainen pelastusoperaatio käynnistyi lokakuun puolivälissä, kun kaksi suksilla varustettua Hercules-kuljetuskonetta nousi ilmaan Christchurchista, Uuden-Seelannin eteläosasta. Ne lensivät ensin 3 900 kilometriä jäätävän ja myskyävän meren yläpuolella, ennen kuin saapuivat McMurdon asemalle Etelämantereen rannalle. Odotettuaan jonkin aikaa hyvää säätä koneista toinen nousi viimeiselle 1 400-kilometriselle osuudelleen ja laskeutui onnellisesti pimeyden sylissä hytisevälle asemalle. Nielsen nostettiin sisään ja vaihtolääkäri jäi pois kyydistä lentokoneen moottorien käydessä koko maassaolon ajan. Vain 22 minuuttia myöhemmin kone kiihdytti taas kohti rannikkoa.

Nielsen näytti voittaneen syöpänsä, mutta se uusiutui vuosikymmentä myöhemmin ja hän kuoli kesällä 2009 57 vuoden ikäisenä; ilman vaarallisia lentoja Antraktiksen talvessa hän olisi todennäköisesti menehtynyt jo paljon aiemmin – kenties vielä asemalla ollessaan.

Yli meren ja jään

Hyvin aikainen pelastuslento oli poikkeus, mutta jo paria-kolmea viikkoa myöhemmin keliolosuhteet olivat paremmat ja reitti Christchurchista Amundsen-Scottin asemalle muuttui lähes päivittäiseksi. Etelämanner herää henkiin yleensä marraskuun alussa, jolloin maailman eteläisin lentoreittikin käynnistyy.

Lennon olemus tosin poikkeaa tavallisimmillaankin kovasti normaalista lentomatkasta: lentokoneena on usein pelastuslennollakin käytetty Hercules C130 -rahtikone, jonka alle ruuvattu sukset. Sen matkustamona on sen metallipalkkeja pursuava rahtitila, lentoruoan sijaan lennolla tarjolla on lähinnä tärinää ja kylmyyttä, eikä sisään astuta lyhythihaisessa, vaan napaolosuhteisiin tehdyissä haalareissa. Hyvissä olosuhteissa lentoihin käytetään nykyisin myös muita koneita, jopa A320-liikennelentokonetta, mutta Suksi-Hercules on edelleen varsinainen työhevonen.

Paitsi lentokoneeseen ja sen mukavuuteen, pitää myös aikatauluun suhtautua ymmärtäväisesti. Koska perillä Etelämantereella ei vaihtoehtoisia laskeutumispaikkoja ole kovinkaan paljon, ovat sääkriteerit matkaanlähtöön hyvin tiukat. Jos itsepintaiset matalapaineet ovat asettuneet reitin varrelle, saattaa matkaan lähtö ja/tai jatkoyhteys McMurdolta Etelänavalle tökkiä pahastikin. Joskus matkaan tuhrautuu toista viikkoa, vaikka periaatteessa lentoyhteys on lähes päivittäinen.

Kun sääennuste lupaa minimit täyttävää lentosäätä niin matkan varrelle kuin perillä McMurdossa, alkaa lento aamutuimaan Yhdysvaltain sotilastukikohdasta Christchurchista. Ennen koneeseen astumista katsotaan turvavideo ja pukeudutaan paksuihin haalareihin. Sen jälkeen matkustajat viedään pelkistetyllä sotilasbussilla koneeseen ja he saavat asettua siellä mukavasti kaiken muun rahdin sekaan. Pian Hercules nousee päristen ja täristen ilmaan, imaisee renkaat suksien sisään ja pilotit suuntaavat laiskasti nousevan raskaan koneensa lähes suoraan etelään, meren päälle. Ja merta riittää, sillä lento Uudesta-Seelannista Etelämantereen rannalle vastaa lentoa Ivalosta Malagaan, mihin potkurikoneen nopeudella kuluu yli seitsemän tuntia.

Vaikka kesäinen päivä on pitkään valoisa ja navalla Aurinko paistaa koko ajan, ei kone jatka yleensä suoraan McMurdosta Etelänavalle. Osa lennoista ei jatka lainkaan eteenpäin, vaan palaa takaisin Christchruchiin.

Navalle jatkava kone odottaa yön yli – joskus päivän parikin hyvää säätä – ja kömpii vasta sitten alaspäin kartalla: nyt edessä on hyisen meren sijaan loputon jäälakeus, tuulta ja sumua, pilvikerroksen läpi puhkova Trans-Antarctic –vuorijono sekä viimein jäinen kiitotie. Tällä kertaa lento kestää “vain” kolmisen tuntia, minkä aikana matkustajat värjöttekevät miltei ikkunattomassa matkustamossaan ja ramppaavat mahdollisuuksien mukaan katsomassa ulos koneen muutamista ikkunoista tai käyvät ihmettelemässä jäistä maisemaa Herculeksen ohjaamosta.

Operaatio Syväjäädytys

Yhdysvaltain tiedesäätiön tutkimusasemien Etelämantereen liikenteestä on vastannut jo vuosikymmenen ajan New Yorkin kansalliskaartin kuljetuslentolaivue, joka on siviilimäisempi organisaatio kuin aikaisemmin tehtävää hoitanut Yhdysvaltain ilmavoimat.

Sotilaat valtasivat Etelämanteretta ensimmäisen kerran kunnolla vuonna 1946, kun napatutkija-amiraali Richard Byrdin johtama operaatio “High Jump” kartoitti manteretta ja pohti laajemmin sen sotilaallista merkitystä.

Seuraavan kerran amerikkalaiset sotilaat temmelsivät Etelämantereella kesäkautena 1954-55, jolloin operaatio Deep Freeze 1:n kuljetustehtävät oli annettu Marylandissa sijaitsevan laivaston Kuudennen ilmakuljetusyksikön tehtäväksi. Tämän VX-6 –lennoston tehtävänä oli tukea sotilastoimien lisäksi Yhdysvaltain siviilien etelämannertutkimusta, mikä tarkoitti alusta alkaen tutkimuslentojen lisäksi rannalla sijaitsevan aseman (silloin nimeltään Pieni Amerikka, Little America) sekä Etelänavan tutkimusaseman huoltolentoja.

Operaation päätyttyä mantereen lentoliikenteen hoitaminen jäi VX-6:n huoleksi, ja se hoiti homman (myöhemmin VXE-6 –nimellä) kaikkiaan 45 vuoden ajan. Tuona aikana sotilaiden koneet kuljettivat virallisen historiikin mukaan 195 000 matkustajaa, 108 miljoonaa kiloa rahtia ja 908 miljoonaa litraa polttoainetta Etelämantereen eri kohteisiin.

Kaikkein dramaattisimmat lennot ovat olleet luonnisesti erikoisia pelastuslentoja, joista haastavin tehtiin huhtikuussa 1961. Talven pimeys oli laskeutunut jo yli kuukautta aikaisemmin, kun Bydrin nimeä kantaneella amerikkalaisella asemalla vieraillut venäläinen tutkija sairastui. Silloin VX-6:n koneet tekivät ensimmäisen pimeälentonsa Etelämantereelle ja pelastivat miehen. Toisen kerran amerikkalaiskoneet pelastivat venäläisiä, kun vuonna 1978 heidän Iljushin Il-14 –koneensa syöksyi maahan Prinssi Olavin rannikolla Molodeshnaian aseman luona. McMurdosta lähteneet koneet tekivät yli 24 lentotuntia kestäneen matkan McMurdosta ja toivat viisi kriittisesti loukkaantunutta kollegaansa turvaan.

Suurin osa liikenteestä oli – ja on edelleen – kuitenkin arkista puurtamista, eli reittiliikenteen tapaan lentämistä eri Etelämantereen kohteisiin, viimeisinä aikoina ennen kaikkea McMurdoon, mantereen suurimpaan asutuskeskukseen, sekä Etelänavan asemalle.

Uusi, uljas Etelänapa-asema

Kesäkautena 1998-99 Herculekset tekivät ennätykselliset noin 500 lentoa Etelämantereelle, joista 320 suuntautui Etelänavalle saakka. Suurin syy runsaaseen lentomäärään oli navalle rakennettu uusi asema, jonka valmistui vuonna 2005.

Amerikkalaiset tutkijat (ja aluksi myös sotilaat) ovat asuttaneet etelänavan asemaansa vuodesta 1956 ja sen ydinasema on rakennettu vuonna 1975. Varsinaisen ympäri vuoden käytössä olevan aseman lisäksi kokonaisuuteen kuuluu myös vain kesäisin tutkijoiden majoittamiseen käytettävä ns. kesäleiri sekä erillinen hätätilassa käytettävä asema. Kesäleiri on sananmukaisesti leiri, missä telttojen sijaan tosin on parakkeja, mutta lämmitys hoidetaan usein kamiinoilla. Uusin osa asemaa on majoitustila, "elevated dormitory", joka nimensä mukaisesti on tolppien päällä pinnan yläpuolella oleva asuntorakennus.

Suurin osa aseman rakennuksista ja rakennelmista on kuitenkin erilaisia tieteellisiä tutkimuksia varten tehtyjä. Ja tutkittavaa riittää, sillä paitsi että Etelämanner sekä etelänapa ovat sinällään erikoisia paikkoja, tarjoavat ne myös hyvan ympäristön kaikkeen sellaiseen tutkimukseen, missä pitää olla kaukana kaikesta. Niinpä kesäisin asemalla vilisee pitkälti yli sata ihmistä, joista suurin osa on ilmakehää, jäätä, astrofysiikkaa, tähtitiedettä, geofysiikkaa, biologiaa ja luonnollisesti monenmoista tekniikkaa testaavia tutkijoita ja insinöörejä.

Tutkimus toki jatkuu läpi vuoden, mutta kun talvi taas koittaa, niin kolmisenkymmentä kovanahkaista pitää aseman toiminnassa ilman fyysistä kosketusta muuhun ihmiskuntaan helmikuun puolesta välistä lokakuun loppuun, vaikka rannikolla kesäkausi kestää hieman pitempään. Se on fyysisesti ja henkisesti kovaa aikaa, ja kunhan talvikauden ensimmäinen Hercules ilmestyy lumisen taivaanrannan takaa, on aika juhlaan.

Etelänavan asemalle Suksi-Hercules on kevään ensimmäinen pääskynen ja niillä lentävä Maailman eteläisin ilmalinja on sen elinehto.