Hitomi

JAXAn kansainvälisen strategiasta ja koordinaatiosta vastaava johtaja Masaki Fujimoto totesi tiistaina, että japanilaisten havaintojen mukaan Hitomi on edelleen "pääosin" kunnossa, vaikka yhteys siihen menetettiin maaliskuun 26. päivänä, se alkoi pyöriä ja sen ympäriltä on havaittu kappaleita.

On selvää, että tuliterälle teleskoopille on tapahtunut jotain, mutta vaurioiden laajuus ei ole vielä selvillä.

Fujimoton mukaan JAXA ei ole menettänyt toivoaan ja että "mikäli satelliitti ei ole pahasti vaurioitunut, voimme saada sen jälleen hallintaan."

Japanilaiset tarkkailevat satelliittiaan nyt tiiviisti ja kuulivat sen lähettävän signaalia ainakin maanantaina 28. ja tiistaina 29. maaliskuuta. Tämä osoittaa ainakin sen, että satelliitti ei ole täysin sammunut.

Hitomi oli täydessä toimintakunnossa, kun jotain tapahtui 26. maaliskuuta.

"Se toimi täysin normaalisti siihen saakka, kun yhteys menetettiin", sanoi Fujimoto.

Ongelmat alkoivat siten, että satelliitin asento alkoi muuttua yllättävästi. Sen jälkeen sen aurinkopaneelit eivät enää osoittaneet kohti Aurinkoa ja virransaanti alkoi ehtyä. Lopulta yhteys Maahan katkesi.

29.3. Hitomin luota havaittiin ylimääräisiä kappaleita, mikä viittaa siihen, että joko jokin kappale on törmännyt siihen tai satelliitti itse on hajonnut. Kenties sen polttoainetankki on räjähtänyt – tai jotain muuta. 

Yhdysvaltain asevoimien avaruusoperaatiokeskus, avaruudessa olevia kappaleita tarkkaileva toimisto, kertoo puolestaan törmäyksen olevan varsin epätodennäköinen vaihtoehto. Sen mukaan satelliitin luona on viisi kappaletta, jotka ovat mitä todennäköisimmin peräisin itse Hitomista.

Japanilaiset ovat onnistuneet saamaan aikaisemmin lähes kuolleita avaruusluotaimiaan takaisin toimintaan varsin yllättävästi, joten toivoa Hitominkin suhteen on edelleen olemassa. Tosin todennäköisyys teleskoopin saamiseen täysin normaaliin toimintaan on erittäin pieni.

Tärkeintä olisikin saada se siinä määrin hallintaan, että painava laite voitaisiin tuoda varmasti turvallisesti tuhoutumaan ilmakehän kitkakuumennuksessa.

Näyttää siltä, että Hitomi on lisäksi hajoamassa osiin, sillä havaintojen mukaan sen ympärillä on aiemmin havaitsemattomia kappaleita. Toistaiseksi ei ole tietoa siitä onko jonkin kappale osunut avaruudessa Hitomiin ja saanut aikaan sen rikkoutumisen sekä yhteyden menettämisen siihen, vai onko siinä itsessään tapahtunut esimerkiksi räjähdys. 

Lähes kaikki tähtitaivaan kohteet lähettävät näkyvän valon lisäksi muita sähkömagneettisen spektrin säteitä, ja itse asiassa monet kohteet ovat kirkkaampia muilla aallonpituusalueilla. Osaa säteistä, kuten infrapunasäteilyä, ultraviolettia, röntgenaaltoja ja gammasäteitä voi havaita kunnolla vain avaruudesta, sillä maapallon ilmakehä ei päästä näitä (onneksi) tänne Maan pinnalle saakka.

Kun ensimmäiset röntgensäteet avaruudesta havaittiin 1940-luvulla, oli kyseessä hieman samankaltainen elämys kuin painovoima-aaltojen löytyminen; uusi ikkuna avaruuteen avautui.

Nyt röntgentaivasta tutkitaan rutiininomaisesti avaruudessa olevilla teleskoopeilla, joskin aivan viime aikoina ei suurikokoisia röntgenalueen avaruusteleskooppeja ole lähetetty kiertoradalle. Edelleen suurimmat – ja yhä toiminnassa olevat – teleskoopit Chandra ja XMM-Newton laukaistiin avaruuteen vuonna 1999, ja tuorein havaintolaite, NuSTAR on puolestaan varsin pienikokoinen.

Parhaillaan japanilaisen H-2A -kantoraketin nokassa Tanegashiman avaruuskeskuksessa lähtöään odottava Astro-H on puolestaan keskikokoinen röntgensatelliitti, mutta sen odotetaan saavan parempia tuloksia kuin jo kohta 20 vuotta vanhat Chandra ja XMM-Newton.

Astro-H:n massa laukaisun aikaan on 2,7 tonnia ja siinä on kaikkiaan neljä röntgenalueella toimivaa teleskooppia: kaksi niistä havaitsevat "pehmeää" röntgensäteilyä energia-alueella 0,3-12 keV ja toiset kaksi on viritetty "kovaa" röntgensäteilyä varten, eli havaitsemaan energia-aluetta välillä 5-80 keV.

Pehmeän alueen teleskoopit ovat polttoväliltään 5,6 metriä ja kovan alueen 12 metriä. 

Röntgenteleskoopit ovat tyypiltään sellaisia, että korkeaenergisemmän säteilyn havaitseminen vaatii käytännössä pitemmän polttovälin. Tätä menetelmää hyödyntäen satelliitin kovan alueen teleskooppien polttoväliä voi vielä pidentää kuudella metrillä, jolloin päästään havaitsemaan jopa 600 keV:n aluetta.

Teleskoopit pystyvät niin ottamaan kuvia kuin myös viipaloimaan havaitsemaansa säteilyä pienempiin aallonpituusalueisiin, eli tekemään spektroskooppisia havaintoja.

Halkaisijaltaan suurin teleskooppi on 45 cm, eli se ei ole kovin suuri optisen alueen kaukoputkiin verrattuna, mutta röntgenteleskoopiksi se on kookas.