elokuva

Tähtien sodan tiedettä – ei aivan puutaheinää!

Pe, 05/04/2018 - 19:01 Jari Mäkinen
Tatooine. Kuva Tähtien sota -elokuvasta

Tänään toukokuun neljäntenä juhlitaan Tähtien sota -elokuvia, koska tämä päivä englanniksi, "May the fourth", tuo mieleen elokuvasta tutun toivotuksen "olkoon voima kanssasi" alkuperäkielellä, "May the force be with you". Siksi TGIF-hengessä kannattaa miettiä onko tiedeelokuvaklassikossa mitään oikeasti tieteellisesti kiinnostavaa.

Ensimmäinen ja alkuperäinen, monien mielestä edelleen paras Tähtien sota -elokuva sai ensi-iltansa 25. toukokuuta 1977. Silloin valkokankaille tulivat Luke SkywalkerHan Solo, prinsessa Leia, Darth WaderObi-Wan Kenobi, Yoda ja kaksi sympaattista robottia, R2D2 ja C-3PO.

Päinvastoin kuin toinen avaruusklassikko Star Trek, ei Tähtien sota flirttaillut paljoakaan tieteen ja tekniikan kanssa, vaan oli – ja on – vain avaruuteen ja meitä teknisesti edistykselliseempään tilanteeseen sijoittuva seikkailuelokuva, tai oikeastaan avaruussatu*. Kenties tieteellisintä elokuvan antia olisikin pohtia sitä, miksi 40 vuotta vanha tarina jaksaa edelleen kiinnostaa niin, että elokuvat ovat saamassa vieläkin uusia jaksoja.

Tuorein filmi oli viime joulukuussa esitykseen tullut Episodi VIII: Viimeinen jedi ja parhaillaan on valmistumassa peräti kaksi uutta trilogiaa, jotka perustuvat tarinaan.

Mutta on elokuvissa muutamia tieteellisessäkin mielessä kiinnostavia seikkoja.

Tatooine

Planeetta, jolla Luke Skywalker asui, on nimeltään Tatooine. Se on elokuvassa aavikkoplaneetta (ainakin tapahtumapaikalla) ja sillä on kaksi aurinkoa. 

Aikanaan kenties kaksi tähteä taivaalla tuntuivat hassulta, mutta nyt tiedetään, että tällaisia maailmoja voi olla olemassa. Niitä on jopa havaittu: ensimmäinen löydetty oli Kepler 16-b ja ainakin kuusi muuta vastaavaa tiedetään. 

Nimi Kepler tulee avaruusteleskoopista, joka on löytänyt nämäkin eksoplaneetat. Kepler on löytänyt lähes 1300 kaikista nykyisin tunnetuista hieman yli 3600 eksoplaneetasta.

Tosin mikään näistä Keplerin löytämistä planeetoista ei ole Tatooinen kaltainen pieni kiviplaneetta, vaan suuria kaasujättiläisiä. Pienten planeettojen havaitseminen on kuitenkin hankalaa, joten kenties näidenkin seuralaisina on myös pienempiä planeettoja.

Jännän Tatooinesta tekee se, että se kiertää kaksoistähteä, joka koostuu kahdesta toisiaan kiertävästä tähdestä. Tai tarkkaan ottaen tähdet kiertävät yhteisen massakeskipisteensä ympärillä, ja planeetat kiertävät sitten sitä kauempana. Tällainen kiertorata on kuitenkin epästabiili, ja on todennäköistä, ettei planeetta olisi paikallaan tasaisissa olosuhteissa niin kauaa, että elämä ennättäisi syntyä sen pinnalle.  

Itse asiassa pienen kiviplaneetan syntyminen kaksoistähtijärjestestelmässä on vaikeaa, sillä pienet planeetat tuppaavat törmäämään toisiinsa ajan myötä jo planeettojen syntyprosesson aikana. Tutkijat ovat kuitenkin tehneet simulaatioita mahdollisista kiertoradoista ja löytäneet ratoja, jotka voisivat olla myös pysyvämpiä. Jos tädet olisivat vielä pitkäikäisiä punaisia jättiläisiä, niin olosuhteetkin voisivat olla sellaisia, että kiviplaneetat olla rauhassa pitkänkin aikaa.

Hahmotelma Kepler 16-b -tähtijärjestelmästä.
Hahmotelma Kepler 16-b -tähtijärjestelmästä.

Yksi näistä tutkimuksista on jopa Tähtien sodan innoittama: Tennesseen valtionyliopiston tähtitieteilijän Matthew Muterspaughin ja Puolan tiedeakatemian tutkijan Maciej Konackin hanke TATOOINE (The Attempt To Observe Outer-planets In Non-single-stellar Environments) hahmotteli erilaisia kahden tähden planeettoja ja koetti löytää niitä taivaalta.

Niitä onkin siis löytynyt ja Konacki on todennut, että niitä löytyy varmasti vielä lisää – ja paljon erilaisia. Hänen mukaansa maailmankaikkeus on paljon jännittävämpi kuin Tähtien sota.

Toinen kiinnostava asia Tähtien sodassa on robottien käyttö. Elokuvassa on joka puolella erilaisia robotteja, ja on hyvinkin mahdollista, että tämä tulee toteutumaan täällä Maan pinnallakin hyvin pian. 

Robottien kehitys menee nyt eteenpäin kovaa vauhtia, ja voi helposti kuvitella, että jo muutaman vuoden kuluttua meillä olisi nyt ensimmäisiä, käyttökelpoisia kotiapulaisrobotteja. Siitä sitten vähän eteenpäin, voisi olla C-3PO:n ja R2D2:n kaltaisia laitteita – persoonallisuuksineen kaikkineen.

Mitä tulee ylivalonnopeudella lentämiseen, ei se nykytiedon mukaan ole valitettavasti mahdollista. Kenties tähän joku keksii joskus poikkeuksen, jonka avulla galaksissamme pääsisi liikkumaan nopeasti paikasta toiseen. Siitä on kuitenkin vaikea sanoa mitään muuta kuin sen, että tällä hetkellä se on täyttä mielikuvitusta. 

Sama pätee moneen muuhunkin asiaan elokuvissa – ja se on hyvä, sillä jos kaikki olisi tiukan tieteellistä ja varmasti mahdollista, olisi Star Wars todennäköisesti aika tylsä. Joka tapauksessa se olisi kovin erilainen.

May the 4th

Tarinan mukaan tämä toukokuun neljäs päivä muodostui Tähtien sodan päiväksi vuonna 1979, jolloin Margaret Thatcher nimitettiin Iso-Britannian pääministeriksi 4. toukokuuta.

Silloin konservatiivipuolue – mihin Thatcher kuului – laittoi kaksi vuotta aikaisemmin tulleen Tähtien sodan hengessä The London Evening News -sanomalehteen onnitteluilmoituksen, missä sanottiin "May the Fourth Be with You, Maggie. Congratulations".

 

 

Kuvat: Lucasfilm, Nasa ja OneNews

*Juttua on hieman muutettu lukijalta tulleen huomion perusteella. Alun perin kirjoitimme, että tarina sijoittuisi tulevaisuuteen, mutta näinhän ei ole, sillä tarina sijoittuu jopa alkutekstien mukaan menneisyyteen: "A long time ago in a galaxy far, far away..."

Video: Miten tiede auttoi tekemään Charlie Chaplinista elokuvan ensimmäisen supertähden?

Chaplinin tuntevat kaikki, mutta miksi? Koska hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja osasi hyödyntää hyvin aikansa uuden, ihmeellisen mediamuodon olemusta yhdistäen sen suosittuun vaudevilleen.

”JoulukalenteriChaplin eli perheineen viimeiset vuosikymmenensä Sveitsissä, Genevejärven rannalla Veveyssä.

Hänen kotitalonsa on nykyisin mainiosti tehty museo, Chaplin's World, joka auttaa tutustumaan hyvin paitsi hänen elämäänsä, niin myös siihen, miksi hän tuli niin kuuluisaksi: hän osasi käyttää aikansa high-techiä – elokuvaa – taiturimaisesti.

Kotitalon viereen on rakennettu "studio", missä on hyvin tehtyjä kopioita Chaplinin elokuvien lavasteista ja tapahtumista. Niihin pääsee itse seikkailemaan ja ikään kuin mukaan elokuviin. Lisäksi studio kertoo elokuvateosta aikaan, jolloin elokuva oli nuori: eräs hienoimmista huoneista (kirjoittajan mielestä) on filmilaboratorio, joka kertoo sykähdyttää tieteestä innostuneita huomaaman mistä oikein oli kyse: kemiasta ja tekniikasta.

Niiden huima kehitys viime vuosisadan alussa teki ajan juuri sopivaksi Chaplinin kaltaiselle nuorelle rasavillille, joka osasi muuttaa vaudevillen elokuvien slapstickiksi ja ja edelleen pelkästä koheltamisesta taiteeksi – elokuviksi, jotka naurattavat ja itkettävät, joissa on koko elämän kirjo.

Museo näyttää myös hyvin sen, miten tekniikan ja tieteen kehitys on ollut taustalla hänen elokuvissaan.

Kuten videolla selitetään, oli Chaplin itse kiinnostunut näistä ja siitä, miten ne muuttivat yhteiskuntaa. Hän ystävystyi muun muassa Einsteinin kanssa ja luki paljon tiedettä.

Hän katsoi monissa elokuvissaan tekniikan kehitystä osin ihaillen, osin kritisoiden. Nykyaika, Modern times, on tästä äärimmäinen esimerkki – koko elokuva rakentuu tekniikan varaan.

Jos uransa alussa Chaplin oli edellä aikaansa, hän oli yksi mykän elokuvan sankareista, joille siirtyminen ääniaikaan oli vaikeaa. Monista poiketen hän onnistui siinä, mutta Kulkuri jäi mykkäaikaan.

Mitä ääneen tulee, niin museon äänimaailma on tehty vallan mainiosti. Samoin filminäytteitä on paljon. 

Chaplin's World on todellakin paikka, missä kannattaa käydä. Sinne pääsee kätevästi junallakin Genevestä (noin tunnin matka) tai Lausannesta (20 min matka); Veveyssä voi ottaa asemalta bussin tai kävellä ... tosin kartan noin kilometri on lähes tuplasti, koska tie vie mutkitellen ylämäkeen.

 

Viimeisenä Kuussa kävellyt astronautti kuoli – hänen kirjansa ja elokuvansa elävät

Ma, 01/16/2017 - 23:39 Jari Mäkinen

Uutiset kertovat, että Apollo 17 -lennon komentaja, kuuastronautti Eugene Cernan on kuollut 82 vuoden ikäisenä. Hän oli toistaiseksi viimeinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen.

Viime vuosina on ilmestynyt yhä uusia Apollo-aikojen muistelukirjoja ja -elokuvia, ja yhä edelleen Nasan vierailijakeskuksissa näytetään vanhoja Apollo-lentojen filmejä ja niistä tehtyjä uusia, mahtipontisia elokuvia ikään kuin mitään muuta jännää ei kuulentojen jälkeen olisi tapahtunut.

Vaikka paljon kiinnostavaa on tapahtunut, on tässä vinha perä: mitään yhtä jännää ei avaruudessa ole tapahtunut sen jälkeen, kun astronautit jättivät Kuun taakseen. Miehitetyt lennot toisen taivaankappaleen pinnalle olivat jotain erikoista – niissä oli tutkimusmatkailua, seikkailua ja jännitystä enemmän kuin parhaimmassakaan elokuvassa.

Yksi syy viime vuosien Apollo-muisteluihin on ollut myös se, että tuon ajan astronautit alkavat olla aika vanhoja. He haluavat kertoa tarinaansa, ja myös heitä halutaan kuunnella.

Cernanin jälkeen heitä on elossa enää kuusi.

Osalla heistä tarinassa on voimakas vanhan haikailun sivumaku, jota säestää konservatiivismachoileva sotilaslentäjänuotti, mutta silti tarinoiden ydin on yhä edelleen parasta mahdollista viihdettä. Ja sillä on historiallinen sekä opetuksellinen juonteensakin.

Eugene "Gene" Carnan oli eräs kiinnostavimmista astronauteista. Paitsi että hänellä oli kunnioitettava kokemus pioneeriajan avaruuslennoista, oli hän myös viimeisenä jalkansa Kuun pintaan painanut ihminen. Neil Armstrongin, ensimmäisen ihmisen Kuussa, muistavat kaikki, mutta harva muistaa Gene Cernanin.

Hän otti viimeiset askeleensa Kuun pinnalla keskiviikkona 13. joulukuuta 1972, nousi portaita pitkin kuuhunlaskeutumismoduulinsa Challengerin sisälle ja sulki sen luukun. Muutamaa tuntia myöhemmin Cernan ja astronauttikumppaninsa, geologi Harrison Schmitt nousivat takaisin avaruuteen, telakoituivat Kuuta kiertäneeseen komentomoduliin ja palasivat siellä heitä odottaneen Ron Evansin kanssa takaisin Maahan.

Kuu oli jälleen autio ja tyhjä, kuten se oli ollut miljoonien vuosien ajan ennen Neil Armstrongin legendaarista harppausta vain noin kolme ja puoli vuotta aikaisemmin. Eikä heidän jälkeensä Kuussa ole kukaan käynyt.

Cernan kuumoduulin sisällä.

Cernan kirjoitti vuonna 1999 yhdessä The New York Timesin toimittajan Don Davisin kirjan astronauttiurastaan ja muisteli siinä paitsi Apollo-ohjelmaa, niin myös aikaisempia avaruusseikkailuitaan.

Kokemustahan hänellä oli vaikka muille jakaa.

Chicagossa 14. maaliskuuta vuonna 1934 syntynyt Cernan opiskeli ensin sähköinsinööriksi Purduen yliopistossa ja hakeutui sitten Yhdysvaltain merijalkaväen yliopistoon, missä hän jatkoi opintojaan lentokonetekniikan alalla. Hänestä tuli koelentäjä, mutta hän vaihtoi uransa varsin nopeasti avaruuslentämisen puolelle, sillä hän haki mukaan Nasan astronauttiryhmään lähes saman tien: hänet otettiin mukaan Nasan kolmannessa astronauttivalinnassa lokakuussa 1963.

Tuolloin tulossa ollut avaruusalus oli kaksipaikkainen Gemini, jolla Nasa harjoitteli lentämistä avaruudessa sekä testasi myöhemmin kuulennoilla (ja muuallakin) tarvittuja tekniikoita. Cernan toimi ensin Gemini 6 -lennon varamiehenä yhdessä Thomas Staffordin kanssa, ja sen jälkeen kaksikko lensi yhdessä kolmepäiväisen Gemini 9 -lennon kesäkuussa 1966.

Lento oli hyvin tärkeä, sillä sen aikana harjoiteltiin kolmasti telakoitumista toiseen alukseen, kohteeksi varta vasten lähetettyyn Agena-alukseen. Lisäksi Cernan teki avaruuskävelyn – järjestyksessään vasta toisen Nasan astronautin tekemän sellaisen.

Tämän jälkeen Cernan toimi Gemini 12 -lennon varamiehistössä, ja edelleen Apollo 7 -lennon varamiehenä yhdessä Staffordin ja John Youngin kanssa.

Apollo-lennoilla olleen miehistökierron mukaisesti he olivat Apollo 10 -lennon päämiehistönä, joten heidän tehtäväkseen tuli testata Apollo-alusta ja kuumodulia Kuun kiertoradalla keväällä 1969. Kolmikko siis teki kuuhunlaskeutumisen, paitsi että he eivät laskeutuneet Kuuhun. Komentaja Stafford ja kuumoduulin ohjaajana toiminut Cernan lensivät Tenavien Ressun mukaan nimetyllä kuualuksellaan samaa reittiä kuin Armstrong ja Edwin Aldrin kaksi kuukautta myöhemmin.

Tämän kuukeikan jälkeen Cernan oli mukana Apollo 14 -lennon varamiehistössä komentajana, kunnes hänen vuoronsa oli toimia viimeisen Apollo-lennon komentajana vuonna 1973. Apollo-ohjelma lopetettiin kesken kaiken, ja pitkään oli myös vaarana, että Apollo 17 -lentokin olisi jätetty tekemättä, Lentoja oli suunniteltu Apollo 20:een saakka; ohjelman loppu ei ollut polittisesti kaunis, mutta kunniakas, sillä mukana viimein oli myös geologi.

Sanotaankin, että Apollo 17 oli tieteellisesti yhtä arvokas kuin kaikki muut Apollo-lennot yhteensä.

Apollojen jälkeen Cernan osallistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyshengessä tehdyn Apollo-Sojuz -lennon järjestelyihin. Hän jäi eläkkeelle Nasasta kesällä 1976, mutta jatkoi työtä avaruusalalla kaupallisten yhtiöiden palveluksessa sekä kommentoi sukkulalentoja televisiossa.

Cernanin kirja kertoo tästä kaikesta loogisesti ja järjestelmällisesti, ilman hehkuttelua, mutta selvästi omalla äänellä. Kirjaa lukiessa voi siis tuntea olevansa Cernanin mukana niin avaruudessa kuin byrokratian rattaissa Maan päällä.

Kirjan lisäksi kannattaa muistaa Cernanista kertova elokuva Last Man on the Moon, joka valmistui vuonna 2014. Kyseesä on dokumentti, jonka päähenkilönä Cernan on; hän kertoo tarinansa ja visioi avaruuslentojen tulevaisuutta. Elokuva on katsottavissa ainakin Netflixissä.

Tiedetuubi suosittelee niin kirjaa kuin elokuvaakin!

Cernan on ohjaimissa tässä ikonisessa kuuautokuvassa.

Mies, joka tiesi mitä äärettömuus on (traileri)

The man who knew infinity (2015) on elokuva, mikä kertoo matematiikkaneron matkasta tuntemattomuudesta kuuluisuuteen

Intian Madrasista kotoisin oleva Srinivasa Ramanujan(Dev Patel) matkustaa köyhistä oloista Englannin Trinity Collegeen, missä nousee lopulta arvostetuksi tutkijaksi ilman minkäänlaista akateemista loppututkintoa. Tietä siloittaa Ramanujanin "löytänyt" G. H. Hardy (Jeremy Irons).

Lue arvostelumme elokuvasta täältä: Pintaraapaisu intuitiivisen neron rankkaan elämään.

Elokuva-arvostelu: Pintaraapaisu intuitiivisen neron rankkaan elämään

Su, 08/07/2016 - 15:52 Jarmo Korteniemi

The man who knew infinity kertoo matematiikkaneron matkasta tuntemattomuudesta ja köyhyydestä kuuluisuuteen. Se kertoo tieteen tekemisen palosta, tiedeyhteisön toiminnasta, ja keskittyy kahden tieteentekijän etäiseen ystävyyteen.

The man who knew infinity (2015) on elokuva, jossa kerrotaan matematiikkaneron matka tuntemattomuudesta kuuluisuuteen. Intian Madrasista kotoisin oleva Srinivasa Ramanujan (Dev Patel) matkustaa köyhistä oloista Englannin Trinity Collegeen, missä nousee lopulta arvostetuksi tutkijaksi ilman minkäänlaista akateemista loppututkintoa. Tietä siloittaa Ramanujanin "löytänyt" G. H. Hardy (Jeremy Irons).

Helppo Ramanujanin tie ei ole. Vastoinkäymisiä tuottavat Intiaan jäävät mustasukkaiset sukulaiset, Eurooppaa riepova ensimmäinen maailmansota, sekä eritoten kouluttamattomaan mutiaiseen (elokuvasta napattu suomennos) nihkeästi suhtautuvat engelsmannit. Eikä intialaisen terveydentilassakaan ole juhlimista.

Elokuvan helmi on taistelu intuitiivisen nerokkuuden ja tieteessä tarvitun pilkuntarkkuuden välillä. Ramanujanin opin tie on rankka, sillä pelkillä suurilla väitteillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan todisteita, jotta muutkin voivat olla varmoja. (Tältä osin leffa käy myös hyvästä oppitunnista, jos katsoja luulee omaavansa jotain tiedeyhteisölle tuntematonta tietoa.)

Sekä Patel että Irons tarjoavat uskottavat ja mukaansatempaavat roolisuoritukset. He kertovat pienillä ilmeillään paljon sanattomastikin, ja yhteispeliä on mielenkiintoista seurata. Pääosahahmot jäävät kuitenkin ikävän pintapuolisiksi, ja mielenkiintoisemmat jäävät sivuosiin. Bertrand Russell (Jeremy Northam) on hauska veikko ja John Littlewood (Toby Jones) mukava ja avulias kaveri. Lisäksi Patelin hölmistynyt Keanu Reeves -ilme häiritsee ajoittain, eikä aksenttikaan aina ole täysin uskottava - Patel kun on umpibritti.

Tarina on sykähdyttävä, mutta jää pinnalliseksi. Elokuva kerrotaan ilmeisesti lähinnä Hardyn muistelmien pohjalta, keskittyen siksi ymmärrettävästi Ramanujanin oleskeluun Englannissa. Samalla intialaisen neron elämästä annetaan kuitenkin turhan yksioikoinen kuva. Huomiotta jäävät hänen mittava omatoiminen koulutuksensa matematiikan alalla, huippulahjakkuus koulussa, monet opiskeluyritykset intialaisissa yliopistoissa, sekä jo nuorena ailahdellut terveydentila. Näiden mukaan ottaminen olisi antanut hahmolle paljon enemmän syvyyttä. Ja oli uskonnosta mitä mieltä tahansa, bramiinikulttuurinkin pieni avaaminen olisi auttanut ymmärtämään päähenkilöiden maailmankatsomuksien eroja.

Ramanujanin neronleimausten laatua, sisältöä tai merkitystä ei leffassa juurikaan käsitellä, vaikka pari yritystä onkin. Löytöjen kyllä sanotaan olevan vallankumouksellisia, jopa mahdottomia, mutta kukaan ei kerro miksi, tai edes vastaa kysymykseen "entä sitten?". Vaikeaa se elokuvassa ehkä olisikin, varsinkin kun kyse on abstraktista matematiikasta, muttei mahdotonta. Elokuvan lopussa valkokankaalla hetken pyörivät "mitä sitten tapahtui" -tekstit eivät asiaa juuri auta.

Leffaa on vaikea olla vertaamatta muihin tutkijoiden elämästä kertoviin elokuviin. Ramanujanista kertova tarina ei ole yhtä romanttinen kuin vaikkapa Kaunis mieli (2001) tai Kaiken teoria (2014), joissa John Nash ja Stephen Hawking taistelivat omien tieteidensä, rakkauselämiensä ja terveysongelmiensa kanssa. Tämä elokuva on yksioikoisempi, vailla suuria sivujuonien kiemuroita, ja voi siksi jäädä jollekulle etäisemmäksi. The man who knew infinityssä on kuitenkin hyvin todentuntuinen ote. Se kertoo tieteen tekemisen palosta, tiedeyhteisön toiminnasta, keskittyen kahden tieteentekijän etäiseen ystävyyssuhteeseen.

The man who knew infinity on katsomisen arvoinen elokuva, jos haluaa viihtyä kulttuurierojen ja ihmiskohtaloiden parissa, tai on kiinnostunut tieteen historiasta. Tai jos haluaa tietää tieteen tekemisestä tai Ramanujanista edes jotain. Syvempää tietoa löytyy sitten vaikkapa Wikipediasta.

  • Elokuvan nimi: The man who knew infinity (2015)
  • Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016 (Finnkino)
  • Ohjaaja: Matthew Brown
  • Tärkeimmissä osissa: Dev Patel, Jeremy Irons, Devika Bhise, Toby Jones, Stephen Fry, Dhritiman Chatterjee, Jeremy Northam, Kevin McNally.
  • Perustuu Robert Kanigelin kirjan kautta kerrottuihin tositapahtumiin.

Katso elokuvan traileri täällä!

Paluu tulevaisuuteen tapahtui jo vuonna 1902

Ke, 10/21/2015 - 09:32 Jari Mäkinen
Kuvakaappaus Méliès'n kuuelokuvasta vuodelsta 1902

Päivän kuva

Päivän kuvana on otos maailman ensimmäisestä tulevaisuusfantasiasta vuodelta 1902. Siinä ensimmäiset kuumatkaajat on juuri laitettu aluksensa (kanuunan ammuksen) sisään ja lähtölaskenta alkaa.

Syynä tähän mustavalkoiseen kuvaan on luonnollisesti se, että tänään kohistaan vuonna 1989 valmistuneesta Paluu tulevaisuuteen -elokuvatrilogian toisesta osasta, missä käydään tulevaisuudessa – ja tuo päivä tulevaisuudessa on juuri tänään 21. lokakuuta 2015.

Koska elokuvat saivat aikanaan hyvin suuren suosion ja ovat nousseet aikamatkustuselokuvien stereotyypiksi, on tänään luonnollisesti media pullollaan juttuja, joissa verrataan silloisia visioita ja todellisuutta. Näissä huomataan taas kerran se, että todella suuria hyppäyksiä kehityksessä eteenpäin on vaikea ennakoida: elokuvan tulevaisuudessa ei ole esimerkiksi internetiä, joka on mullistanut maailman näinä 20 vuotena sitten 80-luvun lopun.

Samalla kannattaa muistaa, että tulevaisuutta käsitteleviä elokuvia on varsin paljon, ja monet niistä ovat jopa parempia kuin Paluu tulevaisuuteen.

Aivan ensimmäinen näistä tulevaisuuselokuvista tehtiin vuonna 1902. Kyseessä on ranskalaisen Georges Méliès'n mykkä, mustavalkoinen elokuva, missä Jules Vernen kuuluisa kuuseikkailu Maasta Kuuhun (De la Terre à la Lune) yhdistyy H. G. Wellsin tarinaan ensimmäisistä ihmisistä Kuussa (The First Men in the Moon). Tämä noin 15 minuuttia kestävä filmi Le Voyage dans la Lune (Matka Kuuhun) julkaistiin syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1902.

Tarinassa professori Barbenfouillis kollegoineen lentää Kuuhun 300 metriä pitkän kanuunan ammuksella, mutta kuusikko joutuu Kuussa seleniittien, Kuun asukkaiden, vangiksi. He joutuvat keksimään keinon vapautua ja palata Maahan, ja yllättäen onnistuvat. Maassa heitä odottaa sankarien vastaanotto.

Ja tämä kaikki siis tapahtui tarinassa vuonna 2002 – sitä, miten todenmukainen tulevaisuuskuva oli, ei kannata edes alkaa pohtia, mutta se heijasteli varsin autenttisesti (hieman huumorimielellä tosin) ajatuksia avaruusmatkailusta vielä satakunta vuotta sitten.

Alla on elokuva YouTubesta upotettuna, mutta sen mainio väritetty ja restauroitu versio on myös katsottavissa netissä: Le Voyage dans la Lune - George Méliès (Version Originale Couleur Restaurée)

Yksin Marsissa -elokuva 2/2: Tieteellisesti melkein nappiin, muttei läheskään

La, 10/10/2015 - 03:01 Jarmo Korteniemi

Elokuva Yksin Marsissa  (The Martian, 2015) sai juuri ensi-iltansa Suomessa. Arvostelun ensimmäisessä osassa kerroimme elokuvasta kokemuksena. Tässä osassa keskitytään tieteellisiin faktoihin.

Tämä artikkeli voi sisältää paljastuksia elokuvan käänteistä – lukekaa siis omalla vastuulla!

Yksin Marsissa kuuluu realististen tieteiselokuvien kastiin. Se sijoittuu lähitulevaisuuteen ja siinä käytetään (lähes) nykyistä teknologiaa. Elokuvassa pyritään mahdollisimman hyvään tieteelliseen tarkkuuteen, ja sen tekemisessä onkin kuultu useita avaruusalan asiantuntijoita. Siksi on myös kohtuullista katsoa täikamman kanssa, kuinka hyvin Ridley Scott ja kumppanit nyt tavoitteessaan onnistuivat.

Ratkaisu ongelmiin on Mark Watneyn sanoin: "I'm going to have to science the shit out of this." Idea on leffan kantava teema, ja yksinäisen marsilaisen macgyveröintejä odottaa innolla läpi elokuvan. Tieteellinen osuus ei kuitenkaan mene täysin putkeen.

Kaikesta hienoudestaan ja tieteellisesti hiotuista yksityiskohdistaan huolimatta Yksin Marsissa saa Marsin ensimmäisen asukin toimet näyttämään aivan liian helpoilta. Kärjistetysti sanoen homma vaikuttaa samanlaiselta kuin voisi kuvitella telttailun olevan vaikkapa Gobin autiomaassa tai Etelämantereella. Sillä erotuksella, että telttailijalla sattuu nyt olemaan päällään avaruuspuku, eikä seurana ole edes sikäläisiä pingviinejä tai kameleita.

* Huom! Kappaleet, joihin on tehty muutoksia, alkavat tähdellä ( * ). Muutokset on listattu jutun lopussa.

Kaksi tärkeää asiaa unohdettiin ihan kokonaan

* Punaisen planeetan painovoima on runsas kolmannes Maan vastaavasta (3,7 vs. 9,8 m/s2). Pölyn pitäisi siksi laskeutua hitaammin ja askelten täytyisi näyttää enemmän Kuussa (1,6 m/s2) pomppimiselta kuin Maassa tallustelulta. Asiaa ei kuitenkaan noteerata Yksin Marsissa -elokuvassa mitenkään. Painepuvun massan tuoma lisätaakkakaan ei riitä tekemään kävelystä normaalin näköistä (Apollo-astronauttien puvut painoivat lähes 100 kg, ja siltikin he pomppivat pitkiä matkoja). Erhe ei ole anteeksiannettava edes teknisten vaikeuksien vuoksi – suuren budjetin leffassa tietokonegrafiikka tai kuvaustekniikan tuunaus olisi voinut pelastaa jo paljon.

* Toinen elokuvassa täysin huomiotta jäävä tosiasia on säteily-ympäristö. Tuoreet mittaukset osoittivat, että Marsissa 500 päivää lomaileva astronautti saisi reissullaan pyöreästi 1 Sv (sievertin) ylimääräisen säteilyannoksen ja planeettojenvälisessä avaruudessa vastaava ajan viettävä sitäkin enemmän. Määrä vastaa NASAn standardeissa rajaa yhden astronautin koko urallaan saamalle ylimääräiselle säteilyannokselle, nostaen tilastollista syöpäriskiä muutamalla prosentilla. Todellisessa elämässä Marsiin menijät joutuisivatkin viettämään suuren osan ajastaan säteilysuojassa niin matkalla kuin perilläkin. Elokuvan maailmassa on siis joko keksitty uusia suojamateriaaleja, tai sitten kriteerejä on vain höllennetty että päästään käymään perillä...

Marsin yleiset olosuhteet (tai vähän sinnepäin)

Elokuvan ehdoton ”pääpahis” on punaisen planeetan kaasukehä, jota vastaan Mark Watney (Matt Damon) joutuu alituiseen taistelemaan. Alhainen paine pakottaa pitämään painepukua ulkona liikkuessa. Kylmä tappaa potut ja myrkyllinen ympäristö on täysin elinkelvoton. Kuinka siellä voi kukaan selvitä?

Käytännön vastaus on yllättävä: muutetaan ympäristöä ohjaajan mielen mukaan. Tuntuu nimittäin, että elokuvassa kaasukehän vaikutuksia vuoroin liioitellaan, vuoroin väheksytään.

* Marsissa toki on pölymyrskyjä, ja niistä on havaittu salamointiakin. Aivan kuin elokuvassa, paitsi että siinä myrsky on vain aivan liian tehokas. Vaikka Marsin tuuli todella nostaa isompia hiukkasia mukaansa kuin Maassa (kiitos sikäläisen painovoiman), ei sielläkään kovalla tuulella ikkunaan ropise sentään mitään soraa kuten leffassa. Kyse on pölymyrskystä, jossa tuuli onnistuu kuljettamaan vain mikrometrien tai millin kokoisia kappaleita. Kun kaasu on lisäksi hyvin ohutta, sellaisen puhurin pahin vaikutus on kolojen ja saumojen tukkiminen, pidemmän päälle kenties myös pintojen hiominen. Ja siltikin robotilaskeutujat ovat selvinneet pinnalla toimivina vuosikausia, pölystä ja myrskyistä huolimatta.

Ja vaikka myrskyllä olisikin vaikutusta, ei oikeita Mars-astronautteja lähetettäisi pakosalle myrskyn tullen. Planeetan olosuhteet osattaisiin ottaa huomioon jo etukäteen, ja paikat vain suojattaisiin myrskyltä.

Mikään marsilainen tuuli ei oikeasti pukkaa tonnien painoista rakettia kumolleen, tai edes lennätä ihmistä metrien päähän. Sellainen on silkkaa Hollywood-liioittelua.

* Muutamia kaasukehän asioita hoidetaan elokuvassa oikein komeasti oikein. Pölypyörteet ja pilvet näyttävät aivan sellaisilta kuin pitääkin.

Myöhemmässä kohtauksessa Watney paikkaa ilmastointiteipillä (sekä kiristysliinoilla ja ilmeisesti jollain äärimmäisen kestävällä muovipressulla) asumuksensa seinään repeytyneen parimetrisen reiän. Tuulensuojana yhdistelmä voisi ehkä toimia. Mutta sitten homma menee överiksi: Watney paineistaa huoneen uudelleen hengityskelpoisella ilmalla. Ja paikka pitää – vaikka paine huoneessa nousee satakertaiseksi ulko”ilmaan” verratuna. Ja lisäksi ulkona puhisevan tuulen voima (joka ei nyt ole edes myrskytasoa) riittää elokuvassa lepattamaan paineistettua pressua edestakaisin kuin löysää muovipussia! Vaikea uskoa, kuten sitäkään, että teippi-pressu -yhdistelmä pitäisi painetta niin hyvin, että elintärkeän hapen vuoto pysyisi siedettävänä, ja että kukaan uskaltaisi oleskella asumuksessa ilman painepukua. Hyvää ratkaisussa on vain se, että niin kauan kun paine-ero on noin valtava, vuodosta huolimatta ulkoa ei varmaankaan pääsee tilalle myrkyllistä hiilidioksidia.

Ilmastointiteipillä voi kuitenkin tunnetusti tehdä lähes mitä vain. Sillä todella saattaisi hyvinkin paikata haljenneen ja happea vuotavan kypärän hätäratkaisuna, aivan kuten elokuvassa. Paikkauksen jopa ehtisi hyvin tehdä, jos happisäiliössä vain olisi riittävästi painetta eikä reikä olisi liian suuri. Näin siis, mikäli teipin tarrapinta nyt yleensäkin tarttuu Antarktiksen talven lämpötiloissa mihinkään, ja sulkeutuu tiiviisti huolimatta joka paikassa koko ajan leijuvasta pölystä.

Entäpä elokuvassa nähdyt pinnanmuodot? Nehän ovat ensi silmäyksellä karun lumoavia ja varsin ”marsilaisia”. Kanjonit, kalliot ja vuoret ovat kerroksineen ja kuoppineen tosiaan erittäin vakuuttavia. Pinnalta löytyvät pienet aaltoilevat hiekkakasat ja kivet näyttävät pitkälti siltä kuin ne oikeastikin Marsissa ovat. Löytyy aavikkoa, kallioita, hiekkaa, pölyä ja tomua. Kyllä sen Marsiksi tunnistaa.

Mutta. Acidalia Planitia, Watneyn väitetty asunpaikka Marsissa, on suuressa mittakaavassa eräs niitä kaikkein tasaisimpia seutuja Marsissa. Sieltä ei löydy yhden yhtä sellaista jylhää kallioseutua, jotka ympäröivät tukikohtaa elokuvassa. Ja toisaalta Marsin pinnalla on paljon enemmän vaihtelua pienessä mittakaavassa (eli kiviä, dyynejä, mäkiä, kuoppia, kumpuja ja pieniä kraattereita) kuin elokuvan tasaisilla lakeuksilla.

Eivätkä maisemat juuri muutu elokuvassa, vaikka paikka vaihtuu.

Watney käy tekemässä mutkan vanhan Mars Pathfinder -laskeutujan luona, ja löytää sen moukan tuurilla hiekkaan hautautuneena. Mutta todellisissa kuvissa seutu on kuitenkin varsin kivikkoista. Ei sieltä löydy tuulen liikuteltavissa olevaa hiekkaa läheskään tuollaisia määriä.

Toisessa vaiheessa Watney ajalee kohti itäkaakkoa ja 3500 kilometrin päässä olevaa Schiaparellin kraatteria. Reitille mahtuisi paljon hulppeita näkymiä jokiuomista jättimäisiin louhikkoihin, mutta päähenkilö vain mennä jurruuttaa autollaan länkkäreistä tai Mad Maxista tutun näköistä tasaista aavikkoa korkeiden kallioiden välissä. Itse Schiaparelliin siirtyminenkin jää leffassa ikävästi huomiotta, vaikka sen reunavuoristo olisi ollut komeaa katsottavaa. Matalimmankin kohdan ylitys kun vaatii satojen metrien nousua vain muutamien kilometrien matkalla.

* Ja Schiaparellin pohja on tietysti aivan toisenlainen kuin elokuvassa.

Pottupenkit silkkaa potaskaa?

Watneyn pelastus on kiinni (muunmuassa) siitä, onnistuuko hänen kasvattaa perunoita Marsissa. On toki mahtavaa, että mies sattuu olemaan botanisti, mutta herää kysymys: mitä ihmettä kyseisen tieteen edustaja tekee Mars-lennolla? Eikö astro- tai mikrobiologilla olisi reissulla enemmän annettavaa? Vähättelemättä yhdenkään biologin tietoja voisi lisäksi myös väittää, että jopa geologi tai insinööri saattaisi tietää Watneyn tarvitsemat perusasiat kasvien kasvatuksesta.

Tärkeämpää kuitenkin on, miten juuri niiden perunoiden kasvattaminen Marsissa onnistuu yhtään keneltäkään? Kuinka juhlaruuaksi tarkoitetut ja vuoden päivät(?) tyhjiöpakattuna olleet perunat enää edes ovat elinkelpoisia? Voisi luulla, että ne on esikeitetty tai ainakin pakastekuivattu ennen lentoa. Avaruuslennolla kun tupataan yleensä olemaan varsin tarkkoja mukana olevan tilavuuden ja massan suhteen.

* Perunoiden kasvatusalustakin epäilyttää. Pelkkä ihmisen – tai minkä tahansa eläimen – uloste on ravintoarvoltaan erittäin tujua. Sonta sekoitetaankin aina pintamaahan suhteellisen pienissä määrissä, jotta hajoittajaeliöt (mikrobit, madot, sienet, sun muut) saavat pilkottua tavarasta kasveille sopivampaa. Vaikkei miehitetty Mars-lento steriili ympäristö olekaan, sopivien jätteenhajoittajien mukanaolo ei ole kovin todennäköistä: Jätteitä ei ilmiselvästi ole tarkoitettu kompostoitaviksi, sillä jätepökäleetkin on yksittäispakattu ja nimikoitu! Lisäksi suolistobakteereitkin voivat osoittautua ongelmaksi kasveille. Ja, vaikka marsperässä ihan varmasti on perunoiden tarvitsemia hivenaineita, siinä on nykytietojen mukaan myös myrkyllisiä suoloja ja raskasmetalleja.

On siinä potuilla kestämistä.

Ylihulppeat avaruusalukset ja itsesiivoutuvat asumukset

Yksin Marsissa -elokuvassa matkat planeettojen välillä taittuvat jättimäisellä Hermes-avaruusaluksella. Siro alus itsessään on ehkä se kaikkein uskomattomin teknologia koko elokuvassa.

Hermeksen merkittävin osa on asuinmoduuli, jonka pyöriminen tuntuu astronauteista painovoimalta. Teoreettisista mahdollisuuksista huolimatta pyörivän aluksen käytännön tekniset ongelmat tekevät siitä toistaiseksi silkkaa utopiaa. Lisäksi Hermeksen korkeat huoneet ja tyhjä tila ovat pelkkää rahanhukkaa. Kaikki ylimääräinen kun maksaa massan ja polttoaineen kautta todella paljon. Todellisella Mars-lennolla ei kannattaisi pröystäillä millään, vaan tähdätä kaikessa tylsän käytännölliseen. Puitteet sekä matkalla että perillä olisivat paljon vaatimattomammat.

* Hermeksen moduulirakenne altistuu moneen kertaan suurille rasituksille. Sitä rääkätään parilla gravitaatiolingolla, äkillisellä ex tempore -jarrutuksella (johon liittyvä räjäytys on itsessäänkin jo suuri ongelma), sekä ottamalla vauhdissa mukaan uusi raskas moduuli. Tosielämässä tuollaiset manööverit olisivat riskialttiita, jos eivät ehkä täysin mahdottomia kestettäviä. Mutta leffassa edes liitoskohdat eivät nitise.

* Asiaa enemmän ymmärtävät kertoivat, että elokuvan ratalaskutkin ovat päin prinkkalaa. Gravitaatiolingot toki toimivat, ja sellaisen avulla saa sekä lisättyä avaruusaluksen nopeutta että muutettua kurssia. Ongelma on siinä, että Hermes-aluksen ajoitus on linkojen kanssa sellainen, ettei se millään onnistuisi saavuttamaan ensin Maata, sitten Marsia ja lopuksi Maata.

Marsissa Watney yrittää macgyveröidä itsensä selviämään jos jonkinmoisesta pulasta. Aivan aluksi hän huomaa aivan oikein, että suurimmat huolenaiheet ovat hengityskelpoinen ilma sekä vesi. Happiongelmaa ei varsinaisesti käsitellä, sillä hengitysilmaa saadaan automaattisesti jostain minitehtaasta, joka ilmeisesti toimii moitteetta. Vettä Watney taas päättää polttaa hydrasiinista, mikä toki on periaatteeltaan aivan toimiva ja loistava idea. Paitsi että hydrasiini ainoastaan sattuu olemaan erittäin myrkyllinen aine jo ihokosketuksessa. Mutta parin testin jälkeen päähenkilömme kyhäämä systeemi toimii jo kuin junan vessa.

* Suurin osa Watneyn asumuksen laitteista toimii kuukausikaupalla ilmeisen ongelmitta. lmanpuhdistuslaitteitakaan ei tarvitse rassata, vaikka niiden käyttöikä hipoo jo monikymmenkertaista alkuperäiseen verrattuna. Myös energiansaanti toimii moitteetta kuukaudesta toiseen, kunhan aurinkopaneelit välillä putsailee pölystä. Tämän osoituksena planeetan ainoan asukkaan talon huipulla pitää näkyä olla suuritehoinen valonheitin pyörimässä. Marsissa elely on ilmeisen helppoa. (Tai no, räjähtäähän asumuksen ilmalukko toki irti yhdessä kohtauksessa. Arvelen kuitenkin ihan laskelmia tekemättä, ettei posaus riittäisi lennättämään sitä kymmenen metrin päähän, edes Marsin painovoimassa. Seinä tai jokin sauma vain repeäisi.)

Watney korjaa Mars-autonsa kaksi vajavuuttakin oivasti. Hän pidentää ajomatkojaan repimällä jostain toisen yhteensopivan akun, mutta mielenkiintoisempaa on, että hän lämmittää elintilansa radioaktiivisella ydinparistolla. Vaikka pariston kuori periaatteessa suojaakin tehokkaasti säteilyltä, vekottimen kuskaus metrin päässä päähenkilöstä kuulostaa hieman riskaabelilta. Etenkin, jos autossa pitää olla yhtäjaksoisesti pari kuukautta.

* Sekä majapaikka että auto pysyvät puhtaina, vaikka mies istuskelee ja makailee yhtenään pihalla katsellen maisemia. Hänen pitäisi tuoda vaatteissaan asuintiloihin paljon pölyä ja hiekkaa (varusteiden täydellinen puhdistus kun lienee mahdotonta). Yhtä epäloogisesti kaikkea säestää Watneyn inhoama diskomusiikki. Mentiinpä mihin tahansa.

Valoa nopeampaa chattailyä?

Yksin Marsissa muistuttaa useaan otteeseen radiolähetysten aikaviiveestä, joka johtuu Maan ja Marsin pitkästä etäisyydestä. Pelkkä viestin kulku suuntaansa kestää 3–22 minuuttia, riippuen siitä millä kohdalla planeetat ovat radoillaan.

Jahka Watney saa yhteyden Maahan, viestintä näyttää voivottelusta huolimatta kuitenkin lähinnä nopeiden tekstiviestien vaihdolta. Viestien välittömyyttä ei sanota, mutta niin vihjataan. Kun Watney ja NASAn väki lähettelevät kommentteja toisilleen, he istuvat vastauksen saadessaan tismalleen samoissa asennoissa kuin edellisen viestin lähettäessään. Sama toistuu, joka kirjoittelukerralla, kuukaudesta toiseen. Todellisuudessa viestien edestakaisia matkoja odotellessa ehtisi kuitenkin käydä vaikka kahvilla. Tai ehkä vaihtaa asentoa.

Ilmeisesti Ridley Scott halusi planeettojenvälisestä chattailystä valoa nopeampaa?

On myös varsin vaikea kuvitella, että...

  • ...Marsia kiertäisi niin monta satelliittia, että jotain paikkaa voitaisiin seurata lähes ympäi vuorokauden.
  • ...edes Marsiin jääneen astronautin vuoksi muutettaisiin useiden satelliittien ratoja tai tehtäisiin muita hätiköityjä päätöksiä.
  • ...NASAn Mars-lennonjohdosta pitäisi juosta ruokalaan etsimään Mars-karttaa, ihan vain jotta saadaan selville mihin Watney on matkalla.
  • ...koulutettu astronautti joutuisi kyselemään kollegoiltaan, että mikä hänen rutiininomainen tehtävänsä sillä hetkellä on.
  • * ...vetyliekin väri olisi keltainen.
  • * ...astronautti onnistuisi käyttämään pukunsa ilmanpainetta propulsiosysteeminä avaruudessa leikkaamalla hanskaansa reiän. Koska materiaalit, massakeskipiste sekä massan hitaus.
  • ...Marsin olosuhteissa avaruuspuvun rikkonut ja haavan tehnyt kepakko ei toisi mukanaan myrkyllisiä aineita sisältävää pölyä ja haava parantuisi muutamilla tikeillä.
  • ...avaruusaluksen komentaja heittäisi mitään sanomatta tuosta vain avaruuspukunsa päälle (ehkä parissa minuutissa), ja menisi ilman syytä tekemään toisten töitä.
  • ...ensimmäisenä maahanpaluupäivänä mentäisiin suoraan opetushommiin.

Mutta mitäs pienistä.

Kaikista yllä luetelluista puutteista huolimatta huolimatta elokuva on ihan oikeasti katsomisen arvoinen. Etenkin, jos pitää avaruustutkimuksesta, Marsista, lähes-realistisesta scifistä, tai vain leppoisasta jännityksestä.

Kannattaa muistaa, ettei miltään elokuvalta voi ikinä odottaa täydellistä vastaavuutta oikean maailman kanssa. Vaikka tämänkin leffan olisi voinut suunnitella hieman (paljon?) paremmin, se on silti ehkä tarkin ja hienoin kertomus siitä, miten Marsissa voisi todella pärjätä.

Arvostelun kirjoittaja on Mars-tutkimukseen erikoistunut planeettageologi.

* Alkuperäiseen artikkeliin on tehty seuraavat muutokset:
10.10.2015 klo 20.00:
Muutamia lauseita selvennetty ja lisätty kommentti vetyliekin väristä.
10.10.2015 klo 23.30: Lisätty useita kommentteja (mm. Marsin säteily-ympäristöstä, gravitaatiolingosta, räjähdyksistä, avaruuspukujen massasta) sekä linkit Schiaparelli-kraatterin kuvaan ja pölymyrskyn salamointiin.
11.10.2015 klo 12.00: Lisätty kommentti astronautin hanskassa olevasta reiästä.

Yksin Marsissa -elokuva 1/2: Kauniita maisemia ja tekemisen riemua

Pe, 10/09/2015 - 20:34 Jarmo Korteniemi

Elokuva Yksin Marsissa  (The Martian, 2015) sai juuri Suomessa ensi-iltansa. Tämä ensimmäinen osa on arvostelu itse elokuvasta. Toisessa osassa käydään tarkemmin leffan tieteellisyyden kimppuun.

Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen ja suoraviivainen. Astronautit ovat laskeutuneet ensimmäistä kertaa Marsiin. Alunperin pinnalla piti viettää 31 vuorokautta, mutta yllättävän myrskyn vuoksi miehistö joutuu keskeyttämään reissunsa ennen aikojaan ja lähtemään takaisin. Yksi astronautti, Mark Watney (Matt Damon), jää rytäkässä vahingossa pinnalle. Kekseliäisyytensä turvin hänen onnistuu kuitenkin kituutella elossa paljon pidempään kuin kukaan uskaltaa toivoa. Sivujuonia ei juuri ole, jos NASAn lennonjohdon sekoiluja ei lasketa.

Suoraviivaisuus ei suinkaan haittaa. Elokuvan jännitys on koko ajan sopivalla tasolla, ja lähes 2,5-tuntinen elokuva pitää otteessaan loppuun saakka. Tahti on kuitenkin suurimmaksi osaksi rauhallinen, eikä juuri näännytä katsojaa. Elämään Marsissa ehtii jossain mielessä jopa tottua.

Yksin Marsissa on lähinnä seikkailua ja ongelmanratkaisua. Siinä ei sorruta Hollywoodille tyypilliseen nyyhkydraamaan rakkaiden menetyksen kautta, eikä siinä ole suurta sankaria, joka pelastaa tilanteen ylivoimaisilla kyvyillään tilanteen.

Elokuva ei käsittele tunteita kovin rankalla kädellä. Viestit omaisille, sekä satunnaiset onnen, epätoivon ja raivon ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. Jää katsojan tulkittavaksi miltä tuolla tavoin yksin joutuminen voisi tuntua. Mene ja tiedä, ehkä videopäiväkirjalle tuntojen puhuminen toimii Watneylle tarpeellisena terapiana.

Vaikka astronautit toki valitaan juuri psyykkisen kestävyytensä ja ongelmanratkaisukykyjensä nojalla, elokuvan päähenkilö yllättää ja inspiroi ottamaan härkää sarvista vaikeissakin tilanteissa.

Tiedekin onnistuu elokuvassa suurimmaksi osaksi nappiin. Maisemat ovat realistisia ja äärettömän kauniita ja planeetalla useimmat asiat toimivat juuri kuten pitääkin. Miehitetyn Mars-lennon puitteet ovat hyvin lähellä sitä millaiset ne voisivat todellisuudessakin olla – vaikka asumukset ja alukset ovatkin varsin hulppeat.

Maisemat tosin ovat paljon jylhempiä kuin todellisuudessa, joitain kaasukehän ilmiöitä liioitellaan ja toisia vähätellään, ja Watneyn ongelmatkin ratkeavat suurelta osin hieman turhan simppelisti. Ja koska kyse on Hollywood-leffasta, mukaan piti mahduttaa pari räjähdystäkin. Puutteista ja vääristelyistä lisää arvostelun toisessa osassa.

Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin erittäin hyvä. Se on tieteellisesti ja juonellisesti paljon uskottavampi kuin yksikään lähitulevaisuuden Mars-matkailusta aiemmin näkemäni kuvitelma (mieleen tulevat mm. Operaatio Mars (2000), Punainen Planeetta (2000), Stranded (2001) tai The Last Days on Mars (2013)). Yksin Marsissa ei ole mitään utopistista tieteisfantasiaa, vaan jotain sellaista, mikä voisi jo lähes olla teknisesti mahdollista.

Jos haluat nähdä miten ihminen voisi – hyvällä tuurilla – selvitä Marsissa, Yksin Marsissa on juuri sinulle. Jos taas haluat luodata yksin jäävän ihmisen epätoivoisia ja sekoavia ajatuksia, valitse ennemmin tieteelliseltä kannalta aikamoista soopaa oleva näyttävä Gravity-elokuva (2013) tai varsin hyvä Castaway – Tuuliajolla (2000).

Päivitys 10.10.2015 klo 06.30: Lisätty linkki arvostelun toiseen osaan.

Arvostelun kirjoittaja on Mars-tutkimukseen erikoistunut planeettageologi.

Elokuvan traileri:

Mitä jos ET tulisi maapallolle? Vierailu -elokuva näyttää.

To, 10/08/2015 - 16:40 Jari Mäkinen
Ote elokuvasta Vierailu

Huomenna valkokankaille tulee Mars-tarinan lisäksi toinen avaruusaiheinen elokuva: tanskalaisen Michael Madsenin Vierailu.

Sen aiheena on jännittävä ajatus Maahan saapuvasta vieraan sivilisaation aluksesta ja ennen kaikkea siitä, miten ihmiskunta suhtautuisi asiaan. Siis mitä jos valovuosien takaa saatavan signaalin sijaan ufokki laskeutuisi tänne, ja joutuisimme vastausviestin pohtimisen sijaan lyömään saman tien käsipäivää ET:n kanssa?

Tämän varalta ei ole varsinaisia suunnitelmia, mutta asiaa on toki pohdittu ihan virallisestikin. Keskeinen paikka tässä on Wienissä, Itävallassa sijaitseva YK:n avaruusasioiden toimisto. Sen englanninkielinen nimi "United Nations Office for Outer Space Affairs" saa aina aikaan pientä hämmennystä, ja tässäkin elokuvassa sitä paisutellaan: "Ulkoavaruusasioiden toimisto" ei suinkaan viittaa kaukaiseen avaruuteen konkreettisesti, vaan juontaa 1950-luvulla muodostuneeseen sanontaan, jolloin avaruusajan alussa kaikkea "lähiavaruutta" kauempana Maata kiertämässä – ja kiertoratoja kauempana – olevia asioita nimitettiin "ulkoavaruudeksi".

Nyt miellämme nämä entiset ulkoavaruudet takapihaksemme. 

Mutta yhtä kaikki: UNOOSA ottaisi asiat hoitaakseen, jos ET tulisi kylään. YK:lla ei ole myöskään ohjeita mahdolliseen SETI-signaaliin vastaamisesta. Heillä lienee paljon ajankohtaisempia ja tärkeämpiäkin asioita hoidettavanaan.

Elokuvassa fakta ja fiktio sekoittuvat. Se on periaatteessa dokumenttielokuva, mutta samalla se on täyttä tarinaa, missä rooleissa ovat oikeat tutkijat, poliitikot ja sotilaat. He pohtivat "oikeasti" sitä mitä tilanteessa tehtäisiin, ja lopputulos on toisaalta ymmärrettävä: ensimmäinen ajatus on miten yleisöä rauhoiteltaisiin, ja vasta sen jälkeen mietittäisiin kuinka tulijoiden kanssa kommunikoitaisiin ja mitä heiltä haluttaisiin tietää.

Jännittävintä onkin oikeastaan se, miten asiaa pallotellaan ja kuinka eri maissa asiaan suhtaudutaan. 

Toisaalta asialle ei oikeastaan voisi paljoakaan, mikäli (ja sikäli kun) tulijat ovat teknisesti ja tiedollisesti meitä paljon pitemmällä. Pullistelusta ei olisi hyötyä ja tankkien vieminen saapujia vastaanottamaan ei varmaankaan muuttaisi tilannetta olennaisesti, jos tulijat olisivat vihamielisiä.

Visuaalisesti Vierailu on kaunista, mutta hyvin hidasta katsottavaa. Madsenin kuvat ovat runollisia ja hän selvästi tavoittelee avaruudellista leijumista, mutta kun koko ajan tarina etenee hitaasti ja samankaltaisesti, alkaa se puuduttaa. Todennäköisesti asiasta hieman vähemmän innostuneilla katsojilla pitkästymisraja tulee eteen nopeammin.

Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin kiinnostava ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Avaruusolioiden ja lentävien lautasten sijaan sen kärki osuu meihin ihmisiin, ja saa meidät pohtimaan hieman uudesta kulmasta arkipäiväistä menoamme tämän pienen sinivihreän planeetan päällä keskellä laajaa avaruutta. Tätä kannattaa myllätä mielessään teatterista poistumisenkin jälkeen.

---

Vierailu (The Visit) on voittanut useita palkintoja ja se on kansainvälistä yhteistyötä (Tanska, Itävalta, Irlanti, Norja ja Suomi). Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Madsen, ja sen kuvaaja on suomalainen Heikki Färm. Pituutta kuvalla on 83 minuuttia.

Alla on elokuvan traileri:

 

Elokuva 119 vuotta

La, 03/22/2014 - 10:47 Jari Mäkinen
Värikuva Lumiéren tehtaiden portista

Tänään vietetään jälleen elokuvan vuosipäivää, sillä 22. maaliskuuta vuonna 1895 ranskalaisveljekset Auguste ja Louis Lumière esittivät julkisesti maailman ensimmäiset elävät kuvat.

Pariisissa osoitteeseen 44, rue de Rennes kerääntyneet kutsuvieraat näkivät silloin kolmeminuuttisen, lyhyistä filminpalasista kokoon harsitun 17 metriä fyysiseltä pituudeltaan olleen elokuvan nimeltä "La Sortie des ouvriers de l'usine Lumière". Nimensä mukaisesti elokuvassa perheen valokuvausvälinetehtaan (siellä valmistettiin mm. kemikaaleja ja valokuvauslevyjä) työntekijän poistuvat tehtaalta. Otsikkokuvassa on väritetty yksi ruutu alkuperäisestä mustavalkoisesta elokuvasta.

Veljesten isä Antoine Lumière oli maalari ja valokuvaaja, josta tuli eräs ensimmäisistä valokuvausalan teollisuusyrittäjästä, joten Augustella ja Louisilla oli hyvät mahdollisuudet jatkaa valokuvauksen parissa. He kunnostautuivatkin keksimällä jopa 170 erilaista alaan liittyvää patenttia, mutta heidän suurin kiinnostuksensa oli elokuva. Tässä vuosi 1895 oli käänteentekevä, sillä he keksivät silloin kinematografin.

Kyseessä oli helposti paikasta toiseen liikuteltava elokuvakamera, joka toimi myös juuri valotetun filmin kehityslaitteena. Lisäksi sitä saattoi käyttää elokuvaprojektorina. Olennainen osa keksintöä oli filmin reunassa olevat reiät, joiden avulla filmin siirtäminen onnistui kätevästi.

Kinematografi patentoitiin 13. helmikuuta 1895 ja Lyonissa sijainneelta tehtaalta lähtevät työläiset kuvattiin 19. maaliskuuta 1895.

Veljekset tekivät aluksi kymmenen lyhytfilmiä, joita esitettiin ensin kutsuvieraille, mutta vuoden lopussa, 28. joulukuuta 1895 Lumièret järjestivät ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen Pariisissa.

He eivät olleet kutsuneet ensimmäisiin, vain kutsuvieraille tarkoitettuihin näytöksiin lehdistön edustajia, mutta sana niistä oli kiirinyt laajalle ja elokuviin oli heti alusta suuri tungos, vaikka näytetyt filmit olivat nykymittapuun mukaan hupaisia, lyhyitä palasia, joissa kamera oli vain laitettu pystyyn johonkin paikkaan ja kuvassa näkyi mitä nyt näkyikään.

Varsinaiseksi menestykseksi nousi kuitenkin vasta tammikuussa 1986 esitetty "L'Arrivée d'un train en gare de La Ciotat", missä näytetään edestä kuvattuna junan saapuminen Marseillen luona olevalle La Ciotatin asemalle. Osa yleisöstä ryntäsi jopa ulos salista pelästyttyään suoraan kohti tulevaa junaa.

Pian tämän jälkeen Lumièret avasivat elokuvateattereita ensin Pariisiin, mutta myös Lontooseen, Brysseliin, Berliiniin ja New Yorkiin.

Alla on pieni kooste näistä ensimmäisistä filmeistä.