sota

Tänään on taistelukaasujen ikävä merkkipäivä: 5000 kuoli 10 minuutissa

Pe, 04/22/2016 - 11:36 Jari Mäkinen

Päivän kuvassa on tänään kaksi saksalaista sotilasta ja hevonen kaasunaamareihin sonnustautuneina. Kuva on otettu vuonna 1916, jolloin valitettavasti kemialliset aseet olivat jo "normaali" osa sodankäyntiä.

Päivän kuvaTänään on kaasuaseen käyttämisen suhteen ikävä merkkipäivä, sillä 101 vuotta sitten, tänään vuonna 1915 kemiallista asetta käytettiin ensimmäisen kerran laajamittaisesti rintamalla. 

Saksalaiset joukot vapauttivat ilmaan 168 tonnia kloorikaasua Ypresissä, Belgiassa olleiden ranskalais-, kanadalais- ja algerialaissotilaiden päälle. Kellertävänvihreä kaasu levisi tuulen mukana yli kuuden kilometrin päähän alueelle, jolla oli noin 10 000 sotilasta. Heistä noin 5000 kuoli kymmenen minuutin kuluessa yksinkertaisesti tukehtumalla, sillä kaasu saa aikaa rinnan supistumista, kurkun ahtautumaa ja nesteen kerääntymistä keuhkoihin. Noin 2,5 milligrammaa ilmalitrassa on tappava annos.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan ensimmäinen kerta, kun kemiallista asetta käytettiin. Sitä ennen lokakuussa 1914 saksalaiset pommittivat brittijoukkoja Ranskassa ihoa ärsyttävällä jauheella, mutta se ei osoittautunut tarpeeksi tehokkaaksi. Niinpä seuraavaksi käytettiin kaasumaista ärsytystä aiheuttavaa ainetta, ksylyylibromidia, tammikuussa 1915 Puolan alueella venäläisjoukkoja vastaan.

Kloorikaasu puolestaan osoittautui arveltua tehokkaammaksi – etenkin kun sen ei pitänyt olla tappavaa, vaan ainoastaan lamauttavaa. 

HaberNobelisti kehittämässä kaasuaseita

Erilaisia myrkkyjä ja ärsyttäviä aineita on käytetty ihmisiä vastaan jo historian hämystä, mutta idean vastustajan päälle levitettävästä laajasta myrkkykaasupilvestä keksi kemisti Fritz Haber, Berliinin luona Dahlemissa olleen Keisari Wilhelmin fysikaalisen kemian ja elektrokemian instituutin johtaja.

Hän kehitti yhdessä Carl Boschin kanssa uuden, mullistavan tavan tuottaa kemianteollisuudessa tarvittavaa ammoniakkia nopeasti ja edullisesti.

Tämä Haber-prosessiksi kutsuttu menetelmä käytti raaka-aineinaan yksinkertaisesti ilmassa olevaa typpeä ja vedestä elektrolyysillä saatavaa vetyä. Haberille annettiin tästä Nobelin kemianpalkinto vuonna 1918, tosin voi olla, että ruotsalaiset olisivat harkinneet asiaa tarkemmin, jos he olisivat tietäneet Haberin ja hänen keksintönsä osuuden ensimmäisen maailmansodan kaasuaseiden kehittämisessä.

Haberia voi nimittäin kutsua modernin kemiallisen sodankäynnin isäksi, sillä hän keksi erilaisia tapoja levittää kaasua tehokkaasti laajalle alueelle siten, että aine on nestemäisenä paineistetuissa säiliöissä, joista suurella paineella vapautuessaan se muuttuu ilman kanssa reagoidessaan kaasumaiseksi ja sinkoutuu nopeasti kauaskin.

Hän myös kehitti myrkkykaasuja, joskin hänen suosikkinsa kloorikaasun oletettiin "vain" tekevän ihmiset väliaikaisesti toimintakyvyttömiksi, ilman, että kaasun käytöstä jäisi heille pitkäaikaisia vammoja. 

Paitsi että kloorikaasu osoittautui tappavaksi, kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana muita, paljon vaarallisempia myrkkykaasuja, joita levitettiin Haberin kehittämillä nerokkailla laitteilla. Näitä olivat mm. fosgeeni, sinappikaasu, kloropikriini ja syanidikaasu.

Eivätkä vain saksalaiset tehneet niin, vaan myös ranskalaiset ja britit kehittivät ja käyttivät myrkkykaasuja. 

Ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuista kenties kuuluisinta ja ikävintä oli sinappikaasu, jonka saksalaiset kehittivät vuonna 1917. Se ei ollut kaasuista kaikkein tappavin, mutta sen vaikutusaika oli pitkä. Ilmaa painavampi sinappikaasu kun saattoi pysyä maassa jopa viikkoja tai kuukausia sääoloista riippuen. Altistuneilla myös kivuliaat oireet – esim. ihorakkulat, näkövauriot, oksentelu, sisäinen ja ulkoinen verenvuoto – kestivät pitkään. Samoin kuolettavasti sinappikaasulle altistuneet saattoivat kärsiä jopa neljästä viiteen viikkoa ennen kuolemaa.

Kaikkiaan ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin 50 965 tonnia erilaisia taistelukaasuja ja arviolta 1,3 miljoonaa ihmistä kuoli niiden vaikutuksesta. Heistä jopa 260 000 oli todennäköisesti siviilejä, sillä kaasu ei rintamien luona olleisiin kyliin levitessään vaikuttanut vain sotilaisiin.

Kaasuhyökkäyksiä vastaan suojauduttiin kaasunaamarein, joita kehitettiin myös eläimille. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1925 laadittiin Geneven sopimus biologisista ja kemiallisista aseista, joka on hillinnyt, mutta ei suinkaan estänyt niiden käyttöä myöhemmin.

Äkäpussin iki-ihana ensilento

La, 03/05/2016 - 12:33 Jari Mäkinen
Spitfire


Eräs ikonisimmista toisesta maailmansodasta kertovien elokuvien hahmoista on brittiläinen Spitfire-hävittäjä, jonka osuus Brittein saarten puolustamisessa saksalaisia vastaan olikin erittäin suuri. Sotasankari teki ensilentonsa tänään 80 vuotta sitten.


Päivän kuvaLähes kaikki tunnistavat Spitfiren ainakin alitajuisesti: sen elliptisen siivenpäät, kauniisti kaareutuva peräsin ja varsin sulava muoto tekevät siitä selvästi erilaisen ammoisen hävittäjäkoneen.

Kyllähän sen "arkkivihollinen" saksalainen Messerschmitt Bf109 ja toisen maailmansodan loppuvaiheessa mukaan tullut amerikkalainen Mustang ovat myös selvästi persoonallisia koneita, mutta silti Spitfire on aivan omassa klassikkoluokassaan.

Spitfiren suunnitteli Supermarine -lentokonetehtaan pääsuunnittelija Reginald J. Mitchell, jonka piirustuslaudalta lähti kaikkiaan 24 erilaista lentokonetta. Niistä Spitfire on ehdottomasti tunnetuin.

Kone suunniteltiin hyvin yksinkertaiseksi, metallirakenteiseksi yksipaikkaiseksi hävittäjäkoneeksi, jossa oli tehokkaat konekiväärit sekä voimakas Rolls-Roycen Merlin-mäntämoottori. Ensimmäisissä koneissa moottorin teho oli "vain" 1030 hevosvoimaa, mutta viimeisissä Spitfireissä tehoa oli yli tuplasti. 

Kuten hävittäjät nykyisinkin, oli kyseessä siis oikeastaan suuri moottori ja siivet, joilla voitiin nostaa aseistus taivaalle.

Supermarine-yhtiö piti majaansa Englannissa Eastleighin lentokentällä (mistä tuli myöhemmin Southamptonin lentoasema) ja Spitfiren prototyyppi nousi ensilennolleen myös sieltä.

Ohjaimissa tänään vuonna 1936 tapahtuneella ensilennolla oli kapteeni Joseph “Mutt” Summers, jonka kerrotaan sanoneen lennon jälkeen, että "älkää enää tehkö mitään, se on erinomainen juuri näin". 

Normaalistihan ensilennon jälkeen konetta vielä paranneltiin ja muuteltiin sen mukaan, missä sen ominaisuudet tai käyttäytyminen ilmassa antoivat aihetta. Yhä edelleenkin, vaikka koneen aerodynaamiset ominaisuudet voidaan ennustaa tietokonesimulaatioilla erittäin hyvin, ovat koelennot tärkeitä ja niillä löydetään paljon parannettavaa.

Tarina ei kerro kuinka paljon prototyyppiä viilailtiin ennen kuin konetta alettiin tuottaa teollisesti vuoden 1938 puolivälissä. Sen sijaan sen jälkeen konetta paranneltiin useaan otteeseen ja viimeiset Spitfiret olivat Kuninkaallisten ilmavoimien käytössä vielä vuonna 1954. Suurin syy koneiden varsin aikaiseen eläkkeelle lähettämiseen oli tuolloin tapahtunut suuri mullistus lentotekniikassa: suihkumoottori. Potkurilla ei sitä vastaan enää pärjännyt.

Spitfire aikalaisineen olivatkin potkurikoneiden viimeisiksi jääneitä valtiaita.

Se oli erinomainen lentää, nousi yhdeksässä minuutissa kymmen kilometrin korkeuteen ja mikä tärkeintä, se oli hyvin luotettava. Koneen lentäminen tosin oli vaativaa, sillä jo pelkästään sen voimakkaan moottorin ja suuren potkurin aiheuttama vääntö sai koneen hyppäämään ylösalaisin kokemattomissa käsissä heti rullaamaan lähdettäessä.

Koneita valmistettiin yli 12 000 kappaletta, ja lähimmät koneen käyttäjät Suomesta katsottaessa olivat Ruotsi ja Tanska. Myös Viro tilasi aikanaan itselleen Spitfire-koneita, mutta ei ennättänyt saamaan niitä ennen Neuvostoliiton miehitystä.

Supermarine Spitfire Mk II

Pituus 9,12 m
Siipien kärkiväli: 11,23 m
Korkeus: 3,86 m
Siipien pinta-ala: 22,48 m2
Massa tyhjänä: 2297 kg
Suurin lentoonlähtömassa: 3039 kg
Moottori: Rolls-Royce Merlin V12, 1470 hv / 1096 kW (2800 metrin korkeudessa)

Suurin nopeus: 595 km/h
Toiminasäde: 756 km
Pisin siirtolento: 1827 km
Suurin lentokorkeus: 11 125 m
Kohoamisnopeus: 13,2 m/s

Aseistus: 8 × .303 Browning Mk II -konekivääreitä siivissä

(Suomeksi "Spitfire" tarkoittaa äksyilijää tai ikävää, räksyttävää henkilöä, joka on koko ajan harmina.)

Otsikkokuva: Franck Cabrol. Kuvan koneella (malli Mk IX) on omat nettisivunsakin: MH434.

Tutka vastaan tutka Normandian maihinnousussa

Ma, 01/11/2016 - 12:14 Jari Mäkinen
Würzburg-Riese -tutka Douvresissa, Normandiassa


Kun puhutaan tutkasta ja toisesta maailmansodasta, on kyse yleensä vain Iso-Britanniasta ja heidän erinomaisesta tutkaverkostostaan, joka varoitti tehokkaasti ennalta saksalaisten pommituslennoille saapuneista lentokoneista. Mutta myös Saksalla oli tutkia – jopa ennen brittejä.


Päivän kuvaKun ajelee Ranskassa, Normandian rannikolla, ei voi olla huomaamatta muistomerkkejä ja jälkiä toisesta maailmansodasta. Siinä missä Liittoutuneiden maihinnousun merkit näkyvät ennen kaikkea Normandiassa, on esimerkiksi saksalaisten bunkkereita, tykkejä ja muita jäänteitä pidemmälläkin matkalla koko Pohjanmeren, Englannin kanaalin ja Atlantin rannikolla. Mutta Normandia on myös saksalaismuistomerkkienkin suhteen kiinnostava – on niitä sitten varta vasten etsimässä tai vain kiinnittää niihin huomiota ohi ajaessa.

Kun esimerkiksi Caenista ajaa kohti merta, on tien vieressä Douvresissa pieni kyltti, jossa lukee yksinkertaisesti "Tutkamuseo". Tien päässä on saksalaisten rakentama bunkkeri ja muutamia antenneja, joista suurin on kahdeksanmetrisellä paraabeliantennilla varustettu ns. Würzburg-Riese -tutka.

Saksa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa uuden fysiikan ja sen käyttöönottamisen johtava maa, ja siellä tehtiin myös paljon sähkömagneettisuuteen liittyviä suuria keksintöjä. Tutkatekniikan suhteen perustavaa laatua oleva löytö oli Heinrich Hertzin vuonna 1888 tekemä koe, missä hän onnistui havaitsemaan metallikappaleesta takaisin heijastuneita radioaaltoja.

Vuonna 1904 Christian Hülsmeyer patentoi laitteen nimeltä Telemobilskop, joka pystyi havaitsemaan sumussa lähellä olevat laivat. Se ei kuitenkaan pystynyt mittaamaan kohteiden etäisyyksiä, joten sitä ei luokitella ensimmäiseksi tutkaksi.

Kunnia ensimmäisestä tutkasta meneekin Amerikkaan, Yhdysvaltain laivaston tutkijoille Hoyt Taylor ja Leo Young, jotka käyttivät alkeellista tutkaa ensimmäisen kerran vuonna 1922 Potomac-joella olleiden laivojen havaitsemiseen.

Sen jälkeen (tosin pienen tauon jälkeen) kiinnostavin tutkatekniikan kehitystyö tehtiinkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta ei Saksakaan ollut sivuraiteella: laivaston fyysikko Rudolf Kühnhold kehitti vuonna 1933 tapoja käyttää mikroaaltoja kohteiden etäisyyden ja suunnan havaitsemiseen ja hän perusti kahden radioamatöörin, Paul-Günther Erbslöhin ja Hans-Karl von Willisenin kanssa seuraavana vuonna ensimmäisen tutkalaitteistoja rakentaneen yhtiön, GEMAn, eli Gesellschaft für Elektroakustische und Mechanische Apparate (GEMA). 

Douvresin tutka-asema

Päivän kuvassa oleva tutka-antenni asennettiin paikalleen vain vähää ennen maihinnousua ja sen tehtävänä oli toimia maalinosoitustutkana. Se havaitsi taivaalla lentokoneita 80 kilometrin säteellä ja ilmatorjunta sekä saksalaishävittäjät pystyivät tietojen perusteella kohdentamaan iskunsa tarkemmin.

Tämänkaltaisia tutkia tehtiin sodan aikana noin 1500 kappaletta, mutta tämä kyseinen kappale on varsin omalaatuinen. Douvresin Tutka-asema tuhottiin maihinnousussa käytännössä kokonaan, kuten myös sen tutka-antennit.

Nyt näytteillä oleva antenni onkin peräisin professori Yves Rocardilta, joka on Ranskan radiotähtitieteen "isä". Hän oli hankkinut näitä varsin päteviä antenneja tutkimuskäyttöön ja sijoittanut ne ensin Meudonin observatorioon Pariisin luona ja sen jälkeen erityiselle radiohavaintoasemalle Nançay'hin.

1990-luvun alussa antennit olivat jo jääneet pois käytöstä, joten Caenin maihinnousumuseo Mémorial hankki antennin ja sijoitti sen hallitsemaansa Douvresin tutkamuseoon vuonna 1994, jolloin vietettiin maihinnousun 50. vuotismuistojuhlia.

Vaikka tällaisia tutkia valmistettiin runsaasti sodan aikana, on näitä enää vain kourallinen jäljellä.

Sotasampo on tietoteknisesti ja sotahistoriallisesti jännittävä uutuus

Ma, 01/04/2016 - 15:17 Jari Mäkinen

Tietopalvelu Sotasampo tuo talvi- ja jatkosodan aineistot kaikkien ulottuville ja avaa uudella tavalla Suomen historiaa. Semanttisen webin erinomainen sovellus on kiinnostava ja hyvin toteutettu tuttavuus!

Juttu perustuu Aalto-yliopiston tiedotteeseen.

Itsenäisyyspäivän alla Aalto-yliopiston professori Eero Hyvösen sähköpostilaatikkoon alkoi tipahdella koskettavia tarinoita.

”Kyynelsilmin kiitän hienosta arkistosta. Olin junnuna sukulaisen hautajaisissa ja nyt löydän tietoja hänen vaiheistaan. Kiitos ja kumarrus.”

Palautevirran synnytti Hyvösen johtaman tutkimusryhmän ja laajan yhteistyöverkoston luoma, marraskuun lopulla julkistettu Sotasampo-tietopalvelu, joka kokoaa yhteen talvi- ja jatkosotaan liittyviä keskeisiä kansallisia tietoaineistoja.

"Puolustusvoimien SA-arkistosta saimme 160 000 valokuvaa ja Kansallisarkistosta sotasurmatietokannan tiedot yli 95 000 menehtyneestä sekä 26 500 joukko-osastojen päiväkirjaa", kertoo Eero Hyvönen.

"Suomen Sotahistoriallisen Seuran ja Bonnierin kautta tuli yli 3300 Kansa taistelee -lehden artikkelia, ja Maanmittauslaitos toimitti meille yli 800 000 paikannimen rekisterin sekä tiedot 35 000 menetetyn Karjalan paikasta karttoineen, joihin innokkaat alan harrastajat olivat tehneet sisällönkuvailun ja geokoodauksen".

Samoihin materiaaleihin on toki päässyt tutustumaan ennenkin kunkin osapuolen omissa arkistoissa.

Sotasammon erityisyys ja hyödyllisyys piileekin siinä, että se kokoaa ihmissilmälle tulkittavaksi tarkoitetun tiedon, kuten valokuvien ja tekstipätkien, lisäksi tietoihin liittyvän, koneiden ymmärtämän metadatan ja tuo sen kaikkien ulottuville avoimena linkitettynä datana (Linked Open Data). Tiedonpalasia ja niiden välisiä linkkejä on jo viisi miljoonaa, ja ensimmäinen niiden pohjalta luotu älykäs sovellus on Sotasampo.fi-portaali.

"Siellä voi esimerkiksi nimihaun kautta etsiä omaan, sodassa menehtyneeseen sukulaiseensa tai tiettyyn upseeriin liittyviä sotatapahtumia historiallisilla kartoilla ja aikajanalla, joukko-osastoja, valokuvia, sotapäiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita aineistoja", selittää Hyvönen.

"Data on julkaistu tutkimusryhmän kehittämässä ja ylläpitämässä avoimessa Linked Data Finland -palvelussa noudattaen semanttisen webin periaatteita. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikille tiedoille luodaan omat verkko-osoitteet, joiden avulla koneelle kerrotaan, miten eri tiedot liittyvät toisiinsa. Juuri semanttinen verkko luo perustan sovellusten kehittämiselle. Sen avulla kone voidaan myös laittaa päättelemään verkosta lisää dataa, eli luomaan uusia yhteyksiä ja enemmän tietoja olemassa olevan tiedon pohjalta."

 

Kuvassa on Sotasammon Tapahtumat-näkymä, joka esittää talvi-ja jatkosodan poliittisia ja sotilaallisia tapahtumia aikajanalla ja viiden päivän aikaikkunaan (suorakulmio keskellä) sisältyvät tapahtumat kartalla. Taustalla näkyvä lämpökartta lasketaan aikaikkunan aikana menehtyneistä sotilaista Kansallisarkiston sotasurmadatan perusteella. Ikkunaa ajassa siirtämällä muuttuvat tapahtumat ja sotasurmien määrää ilmaisevan lämpökartan väritys (punainen-keltainen-vihreä) muuttuu, mikä antaa yleiskuvan tapahtumien kehittymisestä ajan ja paikan suhteen. Oikealla näkyy valittuun tapahtumaan liittyviä valokuvia puolustusvoimien kuva-arkistosta sekä tietoa sotasurmien syistä.

 

Koko Suomen hanke

Eero Hyvönen on tehnyt ryhmänsä kanssa tutkimusta kulttuurisisällöistä ja niiden julkaisemisesta semanttisessa verkossa jo vuodesta 2002. Työ on palkittu useaan otteeseen sekä ulkomailla että Suomessa; viimeksi Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla vuonna 2014. Sotasampo on kuitenkin hankkeena erityinen paitsi kokonsa, myös aiheen kansallisen ja henkilökohtaisen merkittävyyden takia.

"Isäni on sotaveteraani ja äitini suku luovutetusta Karjalasta", kertoo Hyvönen.

"Olemme saaneet palvelusta paljon liikuttavaa palautetta, sekä myös korjauksia esimerkiksi paikannimiin ja henkilötietoihin liittyen."

Hyvösen mukaan Sotasammon kehitys onkin jatkossa tarkoitus joukkoistaa kaikkien asianosaisten kesken. Tavoite on, että kuka tahansa voisi lisätä piironginlaatikoihin säilötyt muistot osaksi tietopalvelua.

"Jo nyt sotahistorian harrastajat ja ihan tavalliset kansalaiset ovat olleet isossa roolissa. Timo Hakalaesimerkiksi teki valtavan työn tuottamalla käsin metadatan Kansa taistelee -lehden 3360 artikkeliin, ja Jyrki Tiittanen geokoodasi 35 000 paikkaa Karjalan historiallisilla kartoilla. Tulevaisuudessa Sotasampoon voisi ladata vaikka isoisän ottaman kuvan taustatietoineen; missä kuva on otettu ja keitä siinä on. Palvelu linkittäisi sen heti muuhun tietoon kertomalla esimerkiksi, mitä muuta kuvan henkilöistä tiedetään, mitä kaikkea paikkakunnalla sodan aikana tapahtui ja niin edelleen. Näin oma tieto rikastuisi ja rikastaisi samalla kaikkien yhteistä tietoa."

Sotasampo on osa opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -hankekokonaisuutta ja mukana valtioneuvoston kanslian Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmassa.

Hankkeen kotisivulla seco.cs.aalto.fi/projects/sotasampo/ on siitä kiinnostavaa lisätietoa. Koko tietokanta on täällä: http://www.ldf.fi/dataset/warsa

Eero Hyvönen kertoo, että Sotasampo.fi-portaalissa keräsi ensimmäisenä viikonloppuna yli 20 000 kävijää. Kuva: Aalto / Aino Huovio.

Syyrian sota pakotti avaamaan Huippuvuorten siemenholvin

Su, 09/27/2015 - 12:42 Jari Mäkinen
Global seed vault

Syyriassa käynnissä oleva sisällissota on saanut aikaan odottamattoman seurauksen paikallisille kasvitieteilijöille – ja todistanut ensimmäisen kerran konkreettisesti, että vuonna 2008 perustettu Maailman siemenholvi on erittäin tärkeä paikka.

Syyriassa, Aleppossa sijaitseva paikallisten kuiviin olosuhteisiin sopivien kasvien geenipankki on vaurioitunut ja sen henkilökunta on pyytänyt täydennystä Huippuvuorilta.

Siemenholvi sijaitsee Huippuvuorilla, ja sinne on säilöttynä -20°C lämpötilaan ydinsodankin kestäviin holveihin yli 860 000 siemennäytettä ympäri maailman. Sen tarkoituksena on säilyttää mahdollisimman paljon nykymaapallon kasvien geenejä tuleville sukupolville. 

Perustamisensa jälkeen paikalla oleviin kolmeen holviin on tuotu vain lisää siemeniä ja sen jälkeen paikka on ollut käytännössä miehittämätön: siemenet ovat siellä vain turvassa ja holveja on oikeastaan vain käyty tarkistamassa silloin tällöin. Sinne on myös tuotu satunnaisesti lisää siemeniä, huolellisesti foliopussien sisään pakattuina. Mutta nyt – ensimmäistä kertaa – siemeniä otetaan sieltä uudelleen käyttöön.

Kyse ei ole vain muutamasta siemenestä: Kansainvälinen kuivien alueiden maataloustutkimuskeskus (Center for Agricultural Research in Dry Areas, ICARDA) on pyytänyt peräti 116 000 näytettä takaisin, mikä on 130 kaikkiaan 325 laatikosta, jotka keskus luovutti aikanaan Huippuvuorten siemenholviin. 

ICARDA on pystynyt jatkamaan toimintaansa konfliktista huolimatta vajaateholla, mutta nyt se ei kyennyt enää jakamaan siemeniä aiempaan tapaan asiakkailleen (pääasiassa Lähi-Idän valtioille) maataloustuotannon tueksi, joten se joutui pyytämään lisää siemeniä käyttöönsä holvista. Siemenet sijoitetaan Marokossa ja Libanonissa oleviin keskuksen siemenpankkeihin. Lisäksi keskuksella on varastoja mm. Saksassa, Turkissa ja Yhdysvalloissa. 

Tuskin sodan eri osapuolet ovat tulleet ajatelleeksikaan sitä, että he ovat tuhoamassa myös alueensa maataloutta ja omaa tulevaisuuttaan. 

Virallisesti hoviin luovutetut siemenet ovat edelleen luovuttajansa omaisuutta, joten keskus saanee siemenensä takaisin. Toivottavasti vain he voivat palauttaa niitä Huippuvuorten holviin jossain vaiheessa.

Ja toivottavasti Syyrian (ja koko Lähi-Idän) sota saadaan pian loppumaan, sillä siemenongelma on luonnollisesti vain yksi, pieni osa koko vyyhdissä, joka saa aikaan inhimillistä hätää paitsi paikallisesti, niin jopa Suomessa asti.

Lähteet: ICARDAn tiedote ja Reuters.

Yllä olevassa kuvassa Kansainvälisen trooppisen maatalouden keskuksen työntekijät tuovat foliopusseissa olevia siemennäytteitä laatikoissaan paikoilleen holvin hyllystöissä. Suuri osa Amerikan trooppisten alueiden siemenistä on peräisin tästä Columbiassa majaansa pitävästä keskuksesta samaan tapaan kuin kuivien Lähi-Idän alueiden siemenet ovat pääosin ICARDAsta.