Mitä kuuluu? Apinaihmisten kuuloaisti erosi omastamme

Ti, 09/29/2015 - 05:58 By Markus Hotakainen
Apinaihmisen kallo ja korvan rakenne

Kahden miljoonan vuoden takaisten kuuloaistimusten tutkimus vaikuttaa äkkiseltään melko mahdottomalta, mutta Rolf Quamin johtama työryhmä on siihen pystynyt. 

Tietokonetomografian eli kerroskuvauksen ja kolmiulotteisen virtuaalimallinnuksen avulla selvitettiin, millainen ihmisen varhaisten esivanhempien korva oli sisäiseltä rakenteeltaan ja miten niiden kuulo erosi omastamme.

Tutkimuksen kohteena olivat Australopithecus africanus eli afrikanapinaihminen ja Paranthropus robustus eli roteva-apinaihminen. Etelä-Afrikasta Sterkfonteinista ja Swartkransista on löytynyt useita näiden lajien fossiileja. Tutkimuksen mukaan niiden kuuloaisti oli lähellä simpanssien kuuloa, mutta siinä oli myös ominaisuuksia, jotka muistuttivat ihmisen kuuloa.

Ihminen eroaa useimmista muista kädellisistä siinä, että kuuloaistimme on parempi laajemmalla taajuusalueella. Taajuusvälillä 1,0–6,0 kHz, jolle osuu huomattava osa puhutun kielen äänistä, esimerkiksi simpanssit kuulevat pääosin huonommin.

"Tiedämme simpanssien ja ihmisten kuulokäyrien eroavan toisistaan, koska kummankin kuuloaistia on tutkittu elävillä yksilöillä laboratoriossa", Quam sanoo. "Siksi olimme kiinnostuneita tietämään, missä vaiheessa kehityshistoriaamme ihmismäinen kuulokäyrä muotoutui."

Aiemmin Quam kollegoineen on tutkinut 430 000 vuotta vanhoja fossiileja, jotka on löydetty Pohjois-Espanjasta Sima de los Huesosista. Siellä muinoin eläneiden kaksijalkaisten arvellaan olleen neandertalinihmisen esivanhempia. Niiden kuuloaisti osoittautui lähes identtiseksi nykyihmisen kanssa.

Afrikkalaisten apinaihmisten herkin kuulo osui hieman korkeammille taajuuksille kuin nykyisillä simpansseilla ja niillä oli sekä simpansseja että meitä ihmisiä tarkempi kuuloaisti taajuusvälillä 1,0–3,0 kHz. Noin 3,5 kHz:n kohdalla herkkyys huononee, joten korkeammilla taajuuksilla apinaihmisten kuulokäyrä muistuttaa enemmän simpanssin kuin ihmisen kuulokäyrää.

 

Näyttää siltä, että muinainen kuuloaisti sopi paremmin avoimelle savannille kuin sademetsän suojaan. Aukeassa maastossa ääni ei kanna yhtä kauas kuin metsäisen lehtikaton alla, joten lähikommunikaation merkitys korostui.

"Tiedämme näiden lajien viihtyneen säännöllisesti savannilla, sillä niiden ruokavaliosta jopa puolet koostui avoimesta maastosta löytyneestä ravinnosta", Quam toteaa. "Emme kuitenkaan väitä, että ne olisivat puhuneet. Ne kykenivät varmasti viestimään äänillä kuten kaikki kädelliset, mutta emme oleta niillä olleen kehittynyttä kieltä, koska se edellyttäisi symbolisen sisällön käsityskykyä."

Kielen synty onkin yksi paleoantropologian kiistellyimpiä asioita. Yleisesti ollaan sillä kannalla, että pienikokoisten aivojen sekä apinamaisen kallon rakenteen ja ääntöväylän eli kurkunpään ontelon, nielun sekä suu- ja nenäontelon ominaisuuksien perusteella varhaiset apinaihmiset eivät osanneet puhua.

"Tutkimuksemme voi hyvinkin tuoda uutta tietoa siitä, milloin ihmismäinen kuuloaisti kehittyi ja milloin aloimme puhua", Quam arvelee.

Kuulotutkimuksesta kerrottiin Binghamtonin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Science Advances -tiedelehdessä.

Kuvat: Quam et al.