historia

Akatemiapalkinnot Matti Jalasvuorelle ja Ville Kivimäelle

Ma, 02/19/2018 - 10:19 Toimitus
Matti Jalasvuori ja Ville Kivimäki. Kuvat: Suomen Akatemia

Viime vuoden akatemiapalkinnot jaettiin tällä kertaa normaalia myöhemmin, vuoden 2018 puolella. Viime torstaina pidetyssä tilaisuudessa akatemiatutkija Matti Jalasvuori Jyväskylän yliopistosta ja tutkijatohtori Ville Kivimäki Tampereen yliopistosta pokkasivat paitsi palkintoina olevat suupuhalletut, lasiset taideteokset, niin myös saivat ansaittua kunniaa.

Palkintoja on siis kaksi, yksi tieteelisestä rohkeudesta ja toinen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. 

Määritelmän mukaan Akatemiapalkinto tieteellisestä rohkeudesta myönnetään tieteellisestä rohkeudesta tutkijalle, joka on työssään osoittanut palkinnon nimen mukaisesti poikkeuksellista tieteellistä rohkeutta, luovuutta tai ennakkoluulottomuutta. Palkinnon voi saada esimerkiksi rohkeasta tai omaperäisestä uudesta tutkimusideasta, ennakkoluulottomasta tieteellisten rajojen ylittämisestä tai valmiudesta tutkimuksellisen riskin ottamiseen.

Palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta saa tutkija, joka on merkittävällä tavalla tehnyt tunnetuksi tieteellistä tutkimusta tai tutkijan työtä, lisännyt toiminnallaan kiinnostusta tiedettä kohtaan, osallistunut tutkijana yhteiskunnalliseen keskusteluun tai edistänyt muuten tutkimuksen merkitystä, hyödyntämistä ja vaikuttavuutta yhteiskunnassa.

Antibioottiresistenssistä innostunut virustutkija

Tieteellisen rohkeuden palkinnon saanut akatemiatutkija Matti Jalasvuori on virustutkija (otsikkokuvassa vasemmalla), joka on eriskoistunut erityisesti virusten hyötykäytöstä antibiooteille vastustuskykyisten bakteeri-infektioiden hoidossa.

Jalasvuoren tutkimusaiheet ovat kuitenkin olleet vuosien varrella moninaisia. Hän on tutkinut muun muassa virusten ja elämän synnyn yhteyttä, ;virusten alkuperää, virusten ja seksuaalisen lisääntymisen evoluutiota sekä virusten käyttämistä syöpähoitona. 

"Opintojeni loppupuolella tajusin, että geneettisen tiedon siirtyminen organismista toiseen on hyvin merkittävä osa elämää ja viruksilla on siinä iso rooli", Matti Jalasvuori kertoo.

"Ymmärryksemme tästä kokonaisuudesta on kuitenkin vielä kovin vajavainen. Se on sittemmin toiminut yhdistävänä tekijänä hyvinkin erilaisissa tutkimuksissa, joiden pariin olen usein päätynyt vain, koska olen unohtunut pohtimaan tieteellisiä ongelmia illasta toiseen. Tällä niin sanotulla horisontaalisella geeninsiirrolla on myös paljon käytännön sovelluksia, ja se on pitkälti syypää antibioottivastustuskyvyn nopeaan leviämiseen."

Antibioottivastustuskyky on yksi merkittävimmistä ja kiireellisimmistä lääketieteen ongelmista.

Jalasvuori tutkii antibioottivastustuskyvyn leviämistä bakteereissa ja kehittää uudenlaisia virus- ja plasmidipohjaisia keinoja tämän vastustuskyvyn leviämisen estämiseksi.

Tutkimuksessaan hän yhdistää virustutkimuksen osaamistaan rohkean monitieteisellä tavalla, ja luo näin mahdollisuuksia uudenlaisten ratkaisujen löytymiseen antibioottivastustuskyvyn käytännön haasteisiin.

Jyväskylän yliopistossa työskentelevä Jalasvuori on julkaissut yleistajuisen Virus – elämän   synnyttäjä, kuoleman kylväjä, ajatusten tartuttaja -teoksen.

Hulluuden historiaa

Yhteiskunnallisesen vaikuttavuuden palkinnon sai tutkijatohtori Ville Kivimäki.

Otsikkokuvassa oikealla oleva Kivimäki on historioitsija, joka on tutkimuksissaan käsitellyt erityisesti sota-ajan sosiaali- ja kulttuurihistoriaa sekä mielenterveyden ja psykiatrian historiaa.

Palkintoperustelujen mukaan hän kykenee tutkimusotteensa kautta avaamaan keskustelua Suomen historiassa pitkään vaietuista, monia koskettaneista, kivuliaistakin aiheista.

Hänen tutkimuksensa ovat esimerkiksi nostaneet näkyville sodan piileviä vaikutuksia ja lähentäneet näin eri sukupolvien kokemuksia. Ymmärrys siitä, kuinka monin tavoin sota vaikuttaa yksilöihin ja yhteiskuntaan, voi auttaa hahmottamaan paremmin myös oman aikamme väkivaltaisten konfliktien seurauksia.

Tampereen yliopistossa dosenttina toimiva Kivimäki tuo tutkimustaan ja historian aineistoja laajasti yleisön ulottuville ja julkaisee paljon suomeksi. Muun muassa hänen väitöskirjaansa pohjautunut teos Murtuneet mielet sai Vuoden historiateos- ja Tieto-Finlandia -palkinnot vuonna 2013.  

”Erityisesti juuri historioitsijoilla on toinen yleisö akateemisen tutkijayhteisön ulkopuolella. Suomessa on erittäin sivistynyt suuri lukijakunta, joka harrastaa laajasti historiantutkimusta ja täyttää penkit historiaa käsittelevissä yleisötilaisuuksissa”, Kivimäki toteaa.

”Tämän yleisön kanssa historiantutkijat keskustelevat menneisyyden ja nykyisyyden suhteesta – ja siis myös nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Tälle yleisölle kirjoittaminen on tutkijoiden tehtävä siinä missä kansainväliselle tiedeyhteisöllekin kirjoittaminen.”

Kivimäen mielestä on mahdotonta mitata tämän keskustelun arvoa tai merkitystä, mutta monien aiheiden kannalta historiantutkimuksen yhteiskunnallinen vaikutus syntyy juuri keskustelussa suuren yleisön kanssa.

Juttu on Suomen Akatemian tiedote lähes suoraan kopioituna.

Turku roihusi 190 vuotta sitten mutta myytit elävät yhä

Ma, 09/04/2017 - 21:06 Jarmo Korteniemi
Kuva: Gustaf Wilhelm Finnberg

Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo sattui Turussa vuonna 1827. Alle vuorokauden kestäneessä roihussa suurin osa turkulaisista menetti kotinsa.

Suomen suuriruhtinaskunnan vanha pääkaupunki, Turku, oli vuonna 1827 yhä ylivoimaisesti maamme suurin kaupunki.

Vilkkaassa kauppakaupungissa asui noin 12 000 asukasta. Se oli rikas kulttuurikeskus. Suomen ainoa yliopisto, Keisarillinen Turun akatemia, sijaitsi tuomiokirkon kupeessa. Sen kokoelmiin kuului arviolta 40 000 nidettä.

Tulipalot olivat tiiviisti rakennettujen puukaupunkien vitsaus. Vuosisatojen varrella Turkukin, tai osa sitä, oli palanut 30 kertaa. Ei kuitenkaan ikinä niin pahasti kuin viimeisellä kerralla, vuonna 1827.

Palon kulku

Tapahtumat alkoivat Aninkaistenmäellä syyskuun neljäntenä, hieman ennen iltayhdeksää. Ensihavaintojen jälkeen mitään ei ollut tehtävissä. Tiheään rakennettu alue Aurajoen pohjoispuolella oli päre- ja tuohikattoineen pian ilmiliekeissä. Alueella ei ollut juuri vesipisteitä, sammutustöitä helpottamassa.

Tuhoa edesauttoivat monet syyt. Kadut olivat kapeita ja talot puuta. Kuuma kesä oli pitänyt kaiken kuivana ja katot paloille alttiina. Kauppiaat olivat markkinoilla Tampereella, joten sammutustyön tekijöitä ei ollut paikalla riittävästi. Yliopistokin oli vielä tauolla, joten opiskelijoita ei ollut normaaliin tapaan passitettavana katoille huolehtimaan kekäleistä.

Kaiken lisäksi illan mittaan puhkesi kova myrskytuuli, joka lennätti kekäleitä ja savua eteenpäin. Tuli levisi nopeasti alamäkeen.

Ennen puoltayötä kekäleet levittivät roihun "täl puol Aurajokke", eli eteläpuolelle, silloisen keskustan tuhoksi.

Turun akatemia kärsi suuret vahingot. Kirjasto paloi kokoelmineen täysin, sillä kirjastonhoitaja oli unohtanut ikkunaluukut auki. Ainoastaan kotilainaan annetut noin 800 opusta selvisivät. Suurin osa suomalaisista keskiaikaisista tiediista hävisi tuhksna tuuleen.

Edes tuomiokirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Sen katto paloi ja tornin yläosa romahti alas.

Lisäsyy kaupungin tuholle oli palokalusto, josta suurin osa oli palanut palon alkulähteillä. Ne oli viety alkusammutustöihin joen pohjoispuolelle, mutta jäivät tulen saartamiksi. Huonon organisoinnin vuoksi palomiehet pakenivat paikalta. Aikalaiskertomusten mukaan "yö oli kirkas kuin päivä".

Palo ehti riehua kaupungissa 18 tunnin ajan. Viimeiset tulipesäkkeet saatiin sammumaan vasta kolmelta seuraavana iltapäivänä (5.9.). Jälkipaloja tosin sattui vielä läpi koko syyskuun.

Vain 27 ihmistä menehtyi, mutta aineelliset vahingot olivat mittavia. 2 543 rakennusta, yhteensä 780 talosta, oli thoutunut. 70 % kaupungista oli palanut. 11 000 ihmistä oli yhdessä hujauksessa kodittomana.

Hätämajoitusta järjestettiin lähialueilla. Jälleenrakennus oli onneksi hyvin nopeaa, ja Turku oli pian kiireisenä kaupunkina ennallaan. Uudet paloturvallisuusmääräykset tosin johtivat Engelin ruutukaavaan ja puistoalueisiin, jotka muuttivat kaupunkikuvaa roimasti. Rahoitusta rakennustoimiin saatiin etenkin Venäjältä, toisin kuin yleisesti uskotaan.

Palosta liikkuu yhä monenlaisia myyttejä. Yksi on se, että pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin vasta tuolloin. Todellisuudessa Turku oli lakannut olemasta sellainen jo vuonna 1812. Eikä se edes ehtinyt olla Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki kuin kolme vuotta, vuodesta 1809. Tuota ennen, Ruotsin vallan aikaan, se toki oli Suomen hallinnollinen keskus, mutta ei mikään virallinen pääkaupunki.

Palon vuoksi Turku kuitenkin menetti asemaansa. Loputkin virastot siirrettiin Helsinkiin. Suomen tieteen kehtona tunnettu Turku menetti palossa myös yliopistonsa. Kovia kokenut Akatemia siirrettiin seuraavana vuonna Helsinkiin ja muutettiin Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi. Turussa korkeakoulutus jäi 90 vuoden pakkotauolle.

Turku säilyi kuitenkin yhä Suomen suurimpana kaupunkina. Kasvukeskus Helsinki ohitti sen vasta 1840-luvun taitteessa. Suomessa eli palon aikoihin yhteensä noin 1,3 miljoonaa asukasta, mutta kaupungit olivat nykymittapuulla pieniä: yli yhdeksän kymmenestä asui maaseudulla.

Kuva: Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto
Turun kartta vuodelta 1808. Palossa tuhoutunut alue harmaalla (Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto)

Miten palo syttyi?

Palon syistä on esitetty vuosien saatossa monia väitteitä. Ensimmäinen alkoi levitä huhuna Turun kaduilla heti palon sytyttyä. Puhuttiin Hellmannin "vahinkovalkeasta".

Tiedettiin, että tuli lähti liikkeelle kauppias Hellmannin vauraasta talosta Aninkaistenmäeltä. Siellä oli varmastikin isot talivarastot, ja isäntähän itse oli matkoilla Tukholmassa. Ehkäpä kauppias oli käskenyt palvelijoita keittämään talia poissaollessaan. Ja kun kissa on poissa, hiiret ottivat velvollisuutensa varmasti lepsummin...

(Tali on eläinten rasvasta murskattua ja miedolla lämmöllä pitkään keitettyä monikäyttöistä rasvaa. Siitä voidaan tehdä esimerkiksi kynttilöitä, saippuaa ja ravintoakin.)

Huhu kiersi ensin palaneessa kaupungissa, levisi sitten kirjeiden mukana Tukholmaan, Helsinkiin ja Pietariin, ja päätyi lopulta jopa kansainvälisiin uutisiin. Lontoolainen The Times kirjoitti vielä lokakuussa, että "Suomen pääkaupunki Turku oli palanut palvelusväen huolimattoman talinkeiton vuoksi".

Palvelusväkeä epäiltiin kyllä aivan syystä, sillä olihan monien Euroopan kaupunkipalojen takaa usein löytynyt huolimaton piika tai renki. Olihan tulien sytyttäminen ja valvominen juuri heidän tehtävänään. Ja olihan heitä toisaalta helppo syyttääkin.

Varma palon alkusyy saatiin kuitenkin selville jo heti palon jälkeen (25.9.) järjestetyssä oikeudenkäynnissä.

Hellmannien palvelijat olivat oikeudenkäynnissä kovilla. Kävi kuitenkin ilmi, että rouva Hellmann (joka oli kotona) oli huomannut jonkin olevan vialla jo hieman ennen yhdeksää. Rengin mennessä tarkistamaan tilannetta ylisille "tuli puski jo vastaan". Sammutustyöt eivät enää auttaneet, pihan kaivovesi ei riittänyt.

Hellmannien vintille oli varastoitu kuivaa heinää eläimille talvea varten. Koska paikka oli eristetty talon omista tulisijoista, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että naapuritalon piipusta oli lentänyt ylisille kipinä, joka oli saanut koko tuhon aikaan.

Eivätkä Hellmannin talivarastot sitä paitsi edes sijainneet Aninkaistenmäellä, vaan toisessa talossa, kaupungin laidalla.

Sakari Topelius ei kuitenkaan halunnut antaa oikeudenkäynnissä esitettyjen todisteiden pilata hyvää tarinaa.

Satusetä tarinoi perättömät huhut kansan muistiin

Topelius oli palon sattuessa vain yhdeksän vanha, eikä edes paikkakunnalla.

Mikäli hänen 24-vuotiaana toimittajana kirjoittamaansa muisteloon on uskominen, Sakari-pojan onnistui kuitenkin nähdä palon kajo. Hän oli roihun päivänä perheensä mukana saaristossa huvilalla. Illalla horisontissa leimusi outo pilvi, jota seurueen jäsenet kovin ihmettelivät. Vasta kolmantena päivänä heidät tavoitti suusta suuhun kulkenut tieto: Turku oli palanut!

Sittemmin, vuonna 1845 eli 18 vuotta palon jälkeen, Topelius väitti suoraan lahtari Hellmannin huolimattoman piikatytön olevan vastuussa koko palosta. (Lahtari viittasi Hellmanniin teurastajana ja talikauppiaana. Termillä ei vielä ollut ikävää poliittista kalskahdusta.)

Vuonna 1875 Topelius julkaisi Maamme-kirjan, jota ryhdyttiin käyttämään yleisesti kouluissa oppimateriaalina. Siinä hän kertoi Turun palostakin, ja uudisti tulkintansa.

Vanhukset, jotja olivat syntyneet 1800-luvun alussa, muistivat vielä Hellmannin piika Maria Vassin, joka oli ollut oikeudessakin. Ei vaatinut paljoa, että tämä yhdistettiin Topeliuksen huolimattomaan palvelustyttöön.

Topelius halusi ilmeisesti kertoa onnettomuuden avulla opettavaisen tarinan siitä miten käy jos ei hoida työtään tunnollisesti. Tai ehkä hän ei vain tiennyt vapauttavasta tuomiosta. Tai ehkä kyse oli jostain muusta. Oli miten oli, hän kuitenkin puhalsi roimasti uutta tulta muutoin hiipuvan huhumyllyn alle.

Topeliuksen versio jäi elämään kansan muistissa. Maamme-kirjaa käytettiin vuosikymmeniä. Lahtarin palvelustytöstä kerrottiin palon tasavuotismuisteloissa, Topeliusta lainaten. Svante Dahlströmin palosta kertova kirja vuodelta 1927 jopa nimeääkin naisen. Tarinaa Maria Vassista kaupungin polttajana kerrotaan vielä yhä.

"Totuuden jälkeinen aika" ei ole mikään uusi asia.

Kirjoitus pohjautuu akatemiaprofessori Hannu Salmen 3.9.2017 Turun palosta selvinneellä Luostarinmäellä pitämään esitelmään. Salmi toimii Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorina.

Päivitys 4.9. klo 21.30: Lisätty yksityiskohtia sinne tänne.
Päivitys 4.9. klo 22.00: Lisätty paloalueen kartta.
Päivitys 5.9. klo 03.00: Poistettu virheellinen väite siitä että Turun 1827 palo olisi ollut viimeinen merkittävä kaupunkipalo Suomessa.
Päivitys 5.9. klo 15.00: Lisätty tietoja tuhon mittavuudesta, vaikutuksista ja kaupunkipaloista yleensä.

Otsikkokuva: Turku palon jälkeen. Gustaf Wilhelm Finnberg (1827)

Jättimäinen aurinkomyrsky oli tuhota maapallon vuonna 774 – nyt tapaus tunnetaan paremmin

To, 04/06/2017 - 18:14 Toimitus

1200 vuotta sitten tapahtui poikkeuksellisen voimakas Auringon hiukkasmyrsky, voimakkain viimeisten kymmenentuhannen vuoden aikana. Se aiheutti häiriöitä napaseudun stratosfäärissä vähintään yhden vuoden ajan, nosti pohjoisen pallonpuoliskon talvilämpötiloja usealla asteella ja nyt se on mallinnettu.

Auringon hiukkasmyrskyt ovat satunnaisia, voimakkaiden auringonpurkausten aiheuttamia tapahtumia, joilla on erilaisia vaikutuksia Maahan.

Leudoimmillaan ne vain saavat aikaan pientä vipinää lähiavaruudessa Maan luona, mutta toisinaan – kuten alkuviikosta – ne aiheuttavat toimintahäiriöitä ja -katkoksia nykyaikaisiin navigaatio- ja viestintäjärjestelmiin. Joskus niistä tulee myös säteilyvaara astronauteille ja napa-alueen ylittävien suihkukoneiden miehistöille ja matkustajille.

Tällaisia tapahtumia on havaittu viime vuosikymmenten aikana tuhansia, ja jotkin niiden vaikutuksista on arvioitu vaarallisiksi.

Pahimmillaan aurinkomyrsky saa aikaan hyvinkin suuria häiriöitä jopa maapallon pinnalla, ja saisi aikaan kenties katastrofaalisia ongelmia nykyaikaisille sähkölaitteille. 

Nähtävästi vuonna 774 tapahtui tällainen geomagneettinen myrsky, joka nyt tapahtuessaan sysäisi yhteiskunnat ympäri planeettamme täyteen kaaokseen.

Tuosta tapahtumasta ei luonnollisesti ole suoria mittaustuloksia, mutta epäsuorasti käyttämällä pohjoisen ja eteläisen napaseudun jääkerrostumista mitatusta kosmisesta beryllium-10:stä ja puiden vuosirenkaiden radiohiilestä (hiili-14) saatua dataa on kansainvälinen tutkijaryhmä onnistunut osoittamaan, että hiukkasmyrsky oli todella raju tapaus. 

Tulosten perusteella voi ennustaa luotettavasti kymmenientuhansien vuosien ajanjaksolla pahinta mahdollista uhkaa, jonka auringonsäteily aiheuttaa. Tuloksen perusteella voidaan asettaa havaintorajat ankarien Auringon hiukkasmyrskyjen riskinarviointiin.

Maa säästyi vain onnella

Kansainvälinen tutkimuskonsortio, johon kuuluu 11 ryhmää kuudesta maasta (Australia, Italia, Japani, Suomi, Sveitsi ja Venäjä) on sveitsiläisten ja suomalaisten tieteilijöiden johdolla tutkinut, mitä ilmastollisia vaikutuksia tuolla voimakkaimmalla tunnetulla Auringon hiukkasmyrskyllä oikein oili.

Se siis tapahtui yli 1200 vuotta sitten, vuoden 774 myöhäiskeväällä tai alkusyksyllä. Samaan aikaan kun Kaarle Suuri oli valloitusretkillään nykyisen Pohjois-Italian alueella, rykäisi Aurinko pinnaltaan erittäin voimakkaan purkauksen.

Onneksi se tapahtui toisella puolella Aurinkoa Maasta katsottuna, sillä suora osuma maapalloon olisi todennäköisesti saanut aikaan liki maailmanlopun.

Tuytkijaryhmä on arvioinut tapahtuman ilmakehälliset ja ilmastolliset vaikutukset ja osoittanut, että vastaava geomagneettinen myrsky voisi häiritä napaseudun stratosfääriä vähintään yhden vuoden ajan. Se johtaa paikallisiin pintalämpötilan muutoksiin, jotka nostavat pohjoisen pallonpuoliskon talvilämpötiloja jopa useita asteita.

Oulun yliopistoa tutkimuksessa edustivat tohtorikoulutettava Eleanna Asvestari ja professori Ilya Usoskin, jotka työskentelevät ReSoLVE Centre of Excellence -yksikössä. He tuottivat yksityiskohtaisia ja tämänhetkistä huipputasoa edustavia kosmisten radionuklidien synnyn ja siirtymisen mallinnuksia äärimmäisen tapahtuman aikana vuotta 775 vastaavissa olosuhteissa.

Tutkimus julkaistiin Nature Groupin Scientific Reports -sarjassa 28. maaliskuuta 2017.

Juttu perustuu Oulun yliopiston tiedotteeseen.

Historiallinen Junkers ei tulekaan Suomeen ensi kesänä (uutista päivitetty)

To, 02/09/2017 - 10:54 Jari Mäkinen
Ju 52 "Kaleva" Malmilla

Kesäkuun 9. päivänä pidetään Helsingissä Suomi 100 -teemainen lentonäytös, jonka tähdeksi oli tulossa myös suomalaisen liikennelentämisen historian kulmakivi, Junkers Ju-52. Koneen omistaja perui kuitenkin yllättäen tulon 17. helmikuuta – lentonäytös toteutuu siitä huolimatta.

Lisäys 21. helmikuuta: Junkersin tulo peruuntuu

Lentoposti.fi:n mukaan JU-52 -lentokoneen omistaja sveitsiläinen JU-AIR peryi yllättäen kapasiteettiongelmiinsa vedoten koneensa vierailun Kaivopuiston kesäkuiseen lentonäytökseen. 

"Ju-air ilmoitti peruutuksesta meille odottamatta sähköpostitse perjantaina 17. helmikuuta" ,  kertoi Suomen Ilmailumuseon johtaja Markku Kyyrönen Lentoposti.fi:lle.

Kaivari Airshown ohjelma julkistetaan myöhemmin keväällä. Ilmassa nähdään kotimaisen ilmailun historiaa klassikoista nykypäivään, ja luvassa on myös katsaus tulevaa.

Alla on alkuperäinen juttumme sellaisenaan. Sitä lukiessa kannattaa muistaa, ettei lopussa mainittua matkaa siis järjestetä.

-----

Saksalainen, kolmimoottorinen Junkers Ju 52/3m -lentokone eli ”Tante Ju” (”Täti Ju”) kehitettiin 1930-luvun alussa.

Konetyyppi oli suosittu matkustajakone 1930-luvun Euroopassa ja se oli myös suomalaisen Aero Oy:n (nykyisen Finnairin) käytössä. Pienemmällä Junkersilla jo aiemmin liikennöinyt yhtiö osti vuonna 1931 ensimmäisen Ju 52 -koneensa, yhtenä ensimmäisistä ulkomaisista lentoyhtiöistä.

Uutuuskone lensi jo yli 200 kilometriä tunnissa, ja edistyneen mittarivarustuksensa vuoksi sillä voitiin lentää huomattavasti aiempaa huonommissa sääolosuhteissa. Junkersin aiempien konetyyppien tavoin matkustamo oli sijoitettu kokometallisen rungon sisälle, ja uutuutena koneessa oli myös umpinainen ohjaamo.

Matkustajia koneeseen mahtui tyypillisesti 17.

Aeron Ju 52 -koneet palvelivat 1930-luvulta 1940-luvulle. Ne näkivät lentoliikenteen siirtymän vesilentosatamista maakentille, ja liikennöivät läpi raskaiden ja vaarallisten sotavuosien.

Välirauhan aikana, kesällä 1940, konetyyppi oli osallisena kenties suomalaisen lentoliikenteen historian dramaattisimmassa välikohtauksessa. Tallinnasta Helsinkiin palaamassa ollut OH-ALL ”Kaleva” joutui kahden neuvostopommikoneen alasampumaksi.

Ju 52 oli käytössä luonnollisesti myös Toisessa maailmansodassa ja se onkin tuttu näky monissa tuon ajan sotaelokuvissa. Niitä käytettiin paitsi kuljetuskoneina, niin myös pommikoneina. 

Koneita oli sotilaskäytössä pitkään maailmansodan jälkeenkin, ja myös lentoyhtiöt käyttivät koneita aina uudempien, parempien mallien tuloon saakka.

Suomessa viimeinen Junkers poistui liikenteestä vuonna 1949. Kaikkiaan Aerolla oli käytössään viisi Ju 52 -konetta. Ne korvattiin Yhdysvaltojen armeijalta hankituilla Douglas DC-3 -koneilla.

Junkers tulee taas!

Maailmassa on enää kahdeksan lentävää Junkers Ju 52 -matkustajakonetta, joista yksi on tulossa Suomeen ensi kesäkuussa.

Suomen Ilmailumuseo on tehnyt alustavan varauksen sveitsiläisen JU-AIRin 1930-luvun Junkers Ju 52/3m -matkustajalentokoneen tuomiseksi Kaivopuiston lentonäytökseen.

Matka rahoitetaan myymällä lippuja koneen siirtolennolle Zürichistä Berliinin ja Tukholman kautta Helsinkiin ja takaisin.

Ju 52 HB-HOT

Junkersilla lennetään myös maisemalentoja Helsingissä. Suomalaiseenkin ilmailuhistoriaan keskeisesti vaikuttaneen saksalaisvalmisteisen matkustajakoneen historiallinen vierailu toteutuu, mikäli alustavia varauksia lennoille saadaan riittävästi.

JU-AIRilla on sveitsiläinen lentoyhtiötoimilupa ja se operoi neljää lentävää Junkers Ju 52 -lentokonetta. Ilmailumuseolle varattu kone HB-HOT oli 1980-luvun vaihteeseen saakka Sveitsin ilmavoimien käytössä. Koneen kotikenttä on Dübendorfissa.

Suomessa konetyyppi vieraili edellisen kerran vuonna 2005, kun alla olevassa kuvassa lentävä Lufthansa-lentoyhtiön historiasäätiön kone vieraili Malmin lentoasemalla.

Junkers-lentojen lisätiedot ja tiedustelut: http://ilmailumuseo.fi/junkers

Otsikkokuva: Johan Ståhlen kokoelma via Suomen Ilmailumuseo. Värikuvat: HB-HOT Aero Icarus, D-AQUI Markus Kress

Jutun pohjana on Ilmailumuseon tiedote.

Leikkaa ja liimaa tekstiä 1500-luvun tapaan

To, 05/19/2016 - 13:48 Toimitus

Usein kuvittelemme, että asiat ovat nyt eri tavalla kuin ennen. Niin ne ovatkin, mutta ei ennenkään kaikki ollut aivan primitiivistä. Esimerkiksi nyt Mari-Liisa Varila osoittaa tuoreessa Turun yliopistoon tekemässään väitöstutkimuksessa, että 1500-luvun Englannissa harrastettiin copy-paste -toimintaa ja kanavasurffausta vähän kuin nykyisin – tosin sen aikaisin välinein.

Tarkalleen ottaen Varila toteaa tutkimuksessaan, että englanninkielisten tieteellisten tekstien tuottajat muokkasivat lähdetekstejään joustavasti ja valikoiden. Eli tuolloin, kun kirjojen nykyaikainen painaminen oli lapsenkengissään, saattoivat ihmiset lukea ristiin käsikirjoituksia ja painettuja kirjoja samaan tapaan kuin nykylukija hyödyntää sähköisiä ja painettuja tekstejä.

Keskiajan ja uuden ajan alun tieteellisiä tekstejä on säilynyt paljon, mutta yllättäen niitä on tutkittu varsin vähän.

Varilan huomion kohteena ovat olleet 1500-luvun Englannissa Tudorien aikaan tehdyt tieteelliset tekstit. Hän huomasi, että uusien tekstien tuottajat eivät enää toistaneet vanhojen kirkollisten tekstintekijöiden tapaan varhaisempia tekstejä sellaisenaan, vaan ottivat teksteistä tarvitsemansa tiedon ja muokkasivat sen uuteen muotoon.

"Sekä käsin kirjoitettujen että painettujen tekstikokoelmien laatijat suhtautuivat tekstien ja teosten rajoihin joustavasti, poimien lähdeaineistosta tärkeinä ja kiinnostavina pitämiään asioita ja yhdistellen tietoa useista eri lähteistä", Varila kertoo Turun yliopiston tiedotteessa.

"Lähteitä tai tekstien välisiä rajoja ei kuitenkaan aina merkitty selvästi, mikä vaikeuttaa tekstien tunnistamista ja asettaa siten haasteita tutkimukselle."

Kirjoja painettiin Euroopassa 1400-luvun puolivälistä alkaen, mutta tekstejä kopioitiin 1500-luvulla yhä paljon myös käsin. Varilan tarkastelemissa käsikirjoituksissa onkin useita tekstejä ja kuvia, jotka voidaan yhdistää 1500-luvun englannin- ja latinankielisissä painetuissa lähteissä esiintyvään aineistoon. 

Osa teksteistä on todennäköisesti kopioitu painetuista kirjoista. 1500-luvun lukija saattoikin käyttää näitä kahta mediaa samaan tapaan kuin nykylukija hyödyntää sekä sähköisiä että painettuja tekstejä. Käsikirjoituksia ja painettuja kirjoja tutkitaan kuitenkin usein erikseen. 

"1500-luvun Englannissa tekstejä oli saatavilla monessa eri muodossa ja useilla eri kielillä. Saadaksemme kattavan käsityksen tämän aikakauden tekstintuotannosta, käsikirjoituksia ja painettuja kirjoja tulisikin tarkastella rinnakkain."

Sivumäärän rajoitukset vaikuttivat tekstien sisältöön

Varila tarkasteli tutkimuksessaan erityisesti kolmen tieteellisen käsikirjoituksen ryhmää, jotka voidaan yhdistää englantilaiseen villa- tai kangaskauppiaaseen Thomas Butleriin (1500–1556). Butler on myös omakätisesti kopioinut osan käsikirjoitusten teksteistä. Hänen englantinsa poikkeaa kirjoitusasultaan aikakauden painetussa kirjallisuudessa käytetystä kielestä ja hän myös lyhenteli vapaasti tekstirakenteita ja sanoja lähes nykyaikaiseen tapaan. 

"Tekstintuotannon kielelliset piirteet ovat vuorovaikutuksessa fyysisten piirteiden kanssa", jatkaa Varila.

"Kun kopioija esimerkiksi lähestyi kirjoittaessaan sivun alareunaa, hän saattoi lyhennellä kopioitavaa tekstikokonaisuutta mahduttaakseen sen sivulle. Toisaalta lyhyitä tekstejä saatettiin lisätä puolityhjien sivujen täytteeksi. Ammatikseen kirjoittavat joutuvat yhä ottamaan työssään huomioon erilaisia sana- ja sivumäärärajoituksia. Vuorovaikutus tekstin sisällön, kielen ja ulkoisen olomuodon välillä tulisikin huomioida esimerkiksi kielitieteellisessä tutkimuksessa."

Varila käytti työssään myös Yalen yliopiston kokoelmiin kuuluvia käsikirjoituksia, joissa on esimerkiksi lääketieteellisiä ja astrologisia tekstejä. Väitöskirja sisältääkin näiden aiemmin lähes tuntemattomien käsikirjoitusten tarkat kuvaukset.

"1500-luvun alkupuolen tekstintuotantoa on tutkittu yllättävän vähän, vaikka tämä ajanjakso on erittäin kiinnostava käsikirjoituskulttuurin ja kirjapainotaidon vuorovaikutuksen näkökulmasta", kertoo Varila.

Varilan väitöskirja "In search of textual boundaries: A case study on the transmission of scientific writing in 16th-century England" (Tekstien rajoja etsimässä: Tapaustutkimus tieteellisen kirjoittamisen käytänteistä 1500-luvun Englannissa) julkistetaan Turun yliopistossa lauantaina 28.5.2016. Kirja on saatavissa Turun yliopiston opiskelijapalveluista.

Juttu perustuu Turun ylipiston tiedotteeseen.

Reportaasi Saaristomereltä 2/4: Rannikkotykkejä ja torppareita

Su, 05/08/2016 - 21:45 Jarmo Korteniemi

Jungfruskärin saarilla historia on alituiseen läsnä. Kevätilmassa väreilee sekoitus torpparielämää ja armeijan läsnäoloa. Neliosainen reportaasi kertoo Saaristomeren kansallispuiston helmestä.

”JoulukalenteriSaaristomeren karunvehreä luonto kiehtoo. Siksi olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia.

Haravoin kohtaa, jossa maasta paljastuu yllättäen punatiilistä mursketta. Muistelen kuulleeni, että jostain tästä kulki aikoinaan armeijan huoltotie. Ja tuossa vieressä oleva suuri gneissijärkäle on varmaankin ollut rajapyykki. Mahtaisiko olla peräti torppariajalta?

Jos Ahvenanmaata ei lasketa, Jungfruskäriä lännemmäs ei Suomen kamaralla taida päästä. Linnuntietä sekä Turkuun että Maarianhaminaan on täältä noin 70 kilometriä.

Saarilla on mielenkiintoinen historia. Täällä kuitenkin kiehtoo eritoten se, kuinka saumattomasti eri aikakaudet nivoutuvat yhteen.

Muinaiset kalliot nousevat merestä

Kaiken pohjalla ovat kauniit silokalliot. Ne ovat edustavimmillaan rannoilla, joilla kivessä luikertelevat moniväriset juonet erottuvat parhaiten.

Lähes psykedeelisistä kuvioinneistaan huolimatta kivilajit ovat pääpiirteissään Suomen yleisimpiin kuuluvia, gneissejä ja granodioriitteja. Ne syntyivät vajaat 1900 miljoonaa vuotta sitten syvällä maan uumenissa. Tuolloin kamaramme huiteli jossain lähellä päiväntasaajaa, ja Suomen ja Ruotsin alueille oli kehittymässä muinainen Svekofennidien vuoristo.

Niihin aikoihin elämää esiintyi vain merissä, ja monisoluiset eliöt olivat vielä hyvin harvassa.

Eroosio ja aika ovat sittemmin syöneet vuoret kallioiden päältä. Loppusilauksen tekivät kalliot kiillottanut jääkausi, kiviä kauniisti pyöristäneet meren aallot, sekä puolustusvoimien kolhot louhintatyöt.

Jääkauden loputtua Jungfruskärin korkeimmatkin huiput olivat vielä merenpohjaa. Kuivaa maata niistä tuli vasta 4000 vuotta sitten, ensin satunnaisina kareina ja luotoina, jotka aikaa myöten kasvoivat toisiinsa kiinni. Vielä tuhatkunta vuotta sitten, viikinkiajan lopulla, kalliot olivat 4–6 metriä nykyistä alempana. Maa kohoaa alueella yhä 5–6 millin vuosivauhtia.

Maannousun vaikutukset näkyvät Jungfruskärin pääsaarella varsin oivasti. Itärannan flada-tyyppisen matalan lahden suora yhteys mereen katkeaa seuraavan parin vuosisadan aikana. Siitä kehittyy samanlainen vauhdilla kaislikoituva kluuvijärvi kuin saaren lounaisosassa jo lymyilee. Kluuveihin merivettä pääsee ainoastaan myrskysäällä. Sekä fladan että kluuvin tulevaisuus taas näkyy saaren keskellä: Siellä oleva lähes umpeen kasvanut kosteikko oli vielä 1600-luvulle asti meriyhteydellä varustettu flada.

Kasvit kukoistavat kallioisella saarella juuri ravinteikkaita sedimenttejä keränneiden painanteiden vuoksi.

Saariston matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti. Erityisesti fladat ovat runsaslajisia, herkkiä ja lailla suojeltuja elinympäristöjä.

Merenkulkijoiden pysähdyspaikka

Keskelle merenselkää kasvanut saariryhmä on ollut jo pitkään tärkeä merenkulkijoiden etappi. Saarten väliset salmet ja tuulensuojaisat poukamat tarjosivat luonnonsatamia.

Jungfruskär on merkitty karttoihin tärkeän kauppareitin etapiksi jo vähintään 800 vuoden ajan. 1200-luvulla saariryhmä tunnettiin nimellä Kyrkosundskär (suom. kirkkosalmenluoto). Kertomusten mukaan Jungfruskärissä sijaitsikin  kappeli ja ehkä krouvikin jo hyvin varhain.

Elämästä saarilla kertovat monet muinaisjäännökset, joista osa odottaa yhä tarkempia tutkimuksia. Rautakautinen hautaröykkiö ja jatulintarha voivat olla kaikkein varhaisimpia merkkejä asutuksesta. Saarilta löytyy lisäksi monenlaisten asuinrakennelmien perustuksia.

Kallioihin tehdyt kaiverrukset kertovat myös elämän vaiheista. Etenkin näköalapaikoille on hakattu kirjaimia, lukuja ja kuvioita. Nykyisen vierasvenesataman edessä olevalta kalliolta löytyy raakapurjealuksen kuva, jonka kerrotaan olevan peräisin 1600- tai 1700-luvulta.

1800-luvulla tulivat torpparit. He hoitivat saarella lähikylien karjaa ja viljelivät maata. Jungfruskärin maatalouskäytön huippukautena, 1900-luvun alussa, sen rannalta toiselle näki esteettä. Enimmillään saarilla asui vajaat 50 ihmistä. Siellä toimi oma koulukin, jonkin aikaa.

Nykyisin vuosisataisesta torpparielämästä on muistona lähinnä raunioita ja vanhoja ojia. Käyttökunnossa pidettyjä torppamökkejäkin löytyy – yksi niistä toimii talkooporukkamme majapaikkana.

Vaikka Jungfruskärille ei kulje reittiliikennettä, saarella tuntee olevansa yhä vieläkin keskellä tärkeää kulkuväylää. Ruotsinlaivat nimittäin lipuvat iltahämärässä juhlavasti vain muutaman kilometrin päästä Jungfruskärin ohi. Ja yhä vieläkin saarten lomitse kulkee kesäinen pienveneilyreitti, joka vie kohti Sottungaa, Föglötä ja Lumparlandia.

Pommikoineita ja rannikkotykkejä

Jungfruskärin historian vaiheita ovat määrittäneet myös sotatoimet sekä niihin varustautuminen. Saarilla sijaitsi vartioasema läpi koko toisen maailmansodan ja aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Sodan tuoksinassa (17.2.1940) saarten yllä räjähti venäläinen pommikone (Iljushin DB-3), ilmeisesti suomalaishävittäjän ansiosta. Osa koneesta tippui Hamnön saarelle, osa jäälle, osa jään läpi.

Koneen kolmihenkisestä miehistöstä kaksi sai surmansa räjähdyksessä, kolmas pelastautui laskuvarjolla. Hän kuitenkin sai surmansa laukaustenvaihdossa, saarella olleiden vartiomiesten yrittäessä vangita hänet.

Hylyn osat käytettiin saarelaisten toimesta pian hyödyksi. Rakennusaineita ei heitetty hukkaan.

Miehistö haudattiin pääsaaren suojaisalle etelärannalle. Hautakiveen on merkitty sirppi, vasara, sekä kuolinpäivä.

Aivan haudan vieressä on puhelinpylväistä tehty entisen Telelaitoksen pieni huvila. Vietin tässä ”Teletuvassa” muutaman erittäin kylmän yön vuoden 2012 kevätleirien aikaan. Ilmeisesti Telelaitoksen budjettiin ei sitten mahtunut varaavan takan rakentaminen.

Heti Talvisodan jälkeen Jungfruskäriä ryhdyttiin linnoittamaan. Sinne siirrettiin kalustoa demilitarisoidulta Ahvenanmaalta. Sotien jälkeen puolustusvoimat piti saarta hallinnassaan, sillä se oli strategisesti tärkeällä paikalla.

Rinnakkaiselo saarelaisten kanssa sujui hyvin, armeija hoiti jopa maanviljelijöiden kauppareissujakin.

Saarten laidunnuskäyttö loppui muutaman vuosikymmenen päästä ja pian häipyi viimeinen vakituinen asukaskin. Jälkipolvet käyttävät taloja nyt kesämökkeinä.

Teknologian kehittyessä linnoitussaaren merkitys puolustusvoimille väheni. Sen luonto- ja historialliset arvot olivat kuitenkin merkittävät, ja pahoin metsittyneen Jungfruskärin ennallistaminen aloitettiin vuonna 1982. Niittylajien parhaimmisto oli onneksi säilynyt armeijan harjoituskentän laidalla.

Syrjäisen linnakkeen vartiointiin tylsistyneet vartiomiehet saivat 1990-luvun puolivälissä luvan tehdä töitä Metsähallitukselle. Näin hoituikin suuri osa perinnemaisemalle tärkeästä raivauksesta, metsänhoidosta, aitatöistä, puun hakkuusta sekä saarelle tuodun karjan hoidosta. Kadonneita lampaitakin etsittiin.

Vuosituhannen vaihteessa puolustusministeriön alueet siirtyivät lopulta täysin Metsähallituksen omistukseen.

Talkoiden veteraanit - siviilit siis - ovat olleet hoitamassa saaren perinnemaisemia jo lähes 30 vuoden ajan. Voin vain kuvitella kuinka paikka on tuona aikana muuttunut, kun jo omien 2010 -luvun kokemustenikin aikana on ympäristö on kehittynyt.

Katson ohimennen kohtaa, jossa selätin mittavan katajikon vain pari vuotta sitten. Yksi uusi taimi pitää taas nyhtää maasta, mutta muutoin niitty kasvaa jo hyvin.

Kasarmielämää

Armeijan läsnäolon näkee vieläkin. Jäljelle jäi kolme suurta deaktivoitua rannikkotykkiä (6" 152/45 C). Parin ympärillä on vielä kalastajamökin kaltainen naamiorakennus. Ehkä sellainen saattoi aikanaan hämätä kaikkein hätäisimpiä vieraiden valtojen tiedustelukuvien analysoijia.

Saarille on vuosikymmenten saatossa tehty mittavasti strategisia louhintatöitä. Karuista valmisteluista kertovat kivikasat ja bunkkerit. Kun tietää mistä etsii, kallioilta löytyy myös jalustoja liikuteltavalle monenlaiselle kevyelle ilmatorjunta- ja tykkikalustolle (152/45 C ja 75/50 C).

Vankka kasarmirakennuskin on pystyssä, vaikka onkin jo aikansa elänyt. Sisällä käyneet kertovat rakennuksen olevan liian huonokuntoinen että sitä voisi käyttää majoitukseen ilman kunnon remonttia. Entisöintiä on aiottu useaan otteeseen, mutta rahojen ja tekijöiden puute on keskeyttänyt projektit alkuunsa.

Ennen pitkää kasarmille käy kuten sen etupihaa koristaville puisille vajoille. Niiden katot ovat romahtaneet, ja lattialta kasvaa jo monimetrisiä koivuja.

Kasarmin sauna on yhä hyvässä kunnossa. Ja kovassa käytössä talkooleirien aikaan. Se lämmitetään joka ilta.

Saunan portailla huiliessa seuraan myyrän hyörinää kivenkolossa. Hymähdän, kun ilta-aurinko värjää sen oudosti tunturisopulin näköiseksi. Luontokin on täällä ihan omanlaistaan.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Marttinen, Erkki: Jungfruskärin linnake 1939-1999. Omakustanne, 2013.
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989.

Päivitys 8.5.2016 klo 23.30: Lisätty kuvia.
Päivitys 10.5.2016 klo 21.30: Lisätty tieto saariryhmän aiemmasta nimestä.
Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.
Päivitys 11.5.2016 klo 18.20: Lisätty, tarkennettu ja korjattu tietoa puolustusvoimien toiminnasta saarella 1900-luvulla.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi. Kartoissa käytetty pohjana Maanmittauslaitoksen aineistoja.

Golf-virta on hämmentävän repaleinen

Ma, 05/02/2016 - 10:16 Jari Mäkinen
Golf-virran nopeusennuste

Juuri tänäänkin kannattaa suoda ajatus Golfvirralle, koska se tuo meille Karibianmeren lämpöä. Ilman sitä näillä pohjoisilla kulmilla olisi hieman viileät olot – olemmehan napapiirin tuntumassa.

Päivän kuvaPäivän kuvana on Golfvirta, jonka lämpötilaa ja nopeutta mitataan sekä ennustetaan koko ajan. Tiedolla on paitsi merkitystä sään ennustamisen sekä tutkimuksen kannalta, niin myös konkreettisesti laivaliikenne Atlantilla kaipaa tällaista tietoa.

Itse asiassa ensimmäiset merkit koko virran olemassa olosta saatiin laivoilta. Benjamin Franklin, monialainen tutkijanero, lehtimies, keksijä ja poliitikko, oli nuorena miehenä postivirkailijana vastuualueenaan muun muassa Ison-Britannian ja sen Amerikassa olevien siirtokuntien välinen posti. Hän huomasi, että laivat kulkivat jopa kaksi viikkoa pidempään matkatessaan Englannista Amerikkaan kuin päinvastaiseen suuntaan. 

Franklin alkoi kirjaamaan laivojen kulkuaikoja ja -reittejä tarkasti ylös vuodesta 1769 alkaen, ja vähitellen hänelle tuli kuva merivirrasta, joka vaikutti olennaisesti laivojen nopeuteen. Hän julkaisi havaintonsa tänään vuonna 1775 ja häntä voi näin pitää Golfvirrankin tieteellisenä selittäjänä. 

Sen keksijä hän ei kuitenkaan ole: espanjalainen tutkimusmatkaaja Juan Ponce de León havaitsi ensimmäisenä tämän omituisen merivirran Floridassa, Cape Canaveralin luona vuonna 1513. Tämän jälkeen espanjalaislaivat osasivat myös käyttää Meksikonlahdelta alkunsa saanutta virtausta kotimatkojaan nopeuttamaan.

Virran nimi tulee myös Meksikonlahdesta: Golfvirta on englanniksi Gulf Stream, koska sen alkupää Meksikonlahti on Gulf of Mexico.

Mitä Frankliniin tulee, niin alla on hänen ensimmäinen karttansa Golfvirrasta. Siinä on mukana myös toinen Atlantilla oleva merivirta, Euroopan puolella kohti etelää kylmää vettä puskeva virtaus. 

Sittemmin virtaa on tutkittu hyvinkin tarkasti, ja koska sen osuus ilmastonmuutoksessa on (etenkin eurooppalaisesta näkökulmasta) hyvin tärkeä, tehdään siitä jatkuvasti tarkkoja havaintoja niin meren pinnalla, syvyyksissä kuin satelliiteilla avaruudesta.

Golfvirta virtaa nopeimmillaan noin kaksi metriä sekunnissa, eli kävelyvauhtia, nopeimmillaan virtaus on yli 300 metrin syvyydessä. Tämä nopeimman virtauksen alue on varsin kapea, sillä sen leveys on vain 20–30 km. Kokonaisuudessaan virta on kuitenkin laaja, jopa noin 200 km, mutta virtaus laita-alueilla on luonnollisesti hitaampaa.

Tyypillistä virtaukselle on myös se, että se on pyörteinen ja katkonainen. Sen sisällä ja reunoilla on koko ajan syntyviä ja muuttuvia erikokoisia pyörrealueita, joita kutsutaan meandereiksi. Virran alku etelässä ja sen pää pohjoisessa Grönlannin itäpuolella ovat haaraisia: etenkin loppuosa on röpelöinen, kun viilenevä ja hidastuva virtaus leviää eri puolille laajaa merialuetta Islannin, Brittein saarten ja meren alla olevien muodostelmien ohjaamana.

Golfvirta kuljettaa päiväntasaajalta pohjoiseen noin 30 miljoonaa kuutiometriä vettä sekunnissa ja kerää sen jälkeen voimiaan niin, että virtaama on huipussaan noin 150 miljoonaa kuutiometriä vettä sekunnissa 65. pituuspiirin itäpuolella Uudesta Englannista itään. Virran lämpötila on alkupäässään noin 27°C ja vielä talvellakin pohjoisilla merillä on virtaaman lämpötila noin 13°C.

Virta hajoaa moneen osaan jotakuinkin paikassa 50° pohjoista leveyttä ja 30° läntistä pituutta, kartalla katsottuna hieman Suomen sijaintia etelämpänä Atlantin keskiselänteen päällä. Yksi virtaus suuntaa pohjoiseen kohti Islantia ja toinen kääntyy Grönlannin suuntaan. Pääosa vedestä jatkaa Englannin pohjoispuolitse Norjan ohi, ja juuri tämä virta lämmittää Englantia ja Norjaa sekä samalla Pohjoismaita.

Vielä Norjan ohi kohti Huippuvuoria suuntaavassa virrassa virtaama on noin kolme miljoonaa kuutiometriä vettä sekunnissa. 

Pohjoisilla alueilla merivirta vajoaa meren syvyyksiin ja sekoittuu monelle mutkalle menneen arktisen merivirran kanssa.

Lämpötila ja nopeus

Yllä on Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaation NOAA:n tekemä ennuste Golfvirran lämpötilasta ja nopeudesta huhtikuun 30. päivälle. Ennusteita tehdään päivittäin niin Yhdysvalloissa kuin Kanadassa ja Euroopassakin, koska virran vaikutus on meille suuri.

Olennaisin Golfvirran suora vaikutus on sen osa Pohjoisen Atlantin sääilmiöissä. Virta pumppaa energiaa pohjoisille alueille ja virtauksen aikana siitä nousee ilmaan vettä ja lämpöä.

Nature-lehdessä vuonna 2005 julkaistun brittitutkimuksen mukaan Golfvirta olisi hidastunut edeltävien 12 vuoden aikana peräti 30 %, mutta vielä ei osata sanoa, onko ilmiö pysyvä tai johtuuko se ilmastonmuutoksesta. Nyttemmin on saatu lisää vastaavanlaisia havaintoja ja näyttää siltä, että ilmastonmuutoksen aiheuttama napajäätiköiden sulaminen muuttaa Atlantin pohjoisosien suolaisuutta ja siten hidastaa sekä muuttaa virtausta. Esimerkiksi keväällä 2015 raportoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan Golfvirta olisi heikentynyt 15 – 20 %.

Huimimpien ennusteiden mukaan virtaus saattaisi lopulta jopa pysähtyä. Sillä olisi dramaattiset viilentävät vaikutukset Pohjois-Euroopan ilmastoon. Tosin samalla ilmaston lämpeneminen muuttaa tilannetta niin, että Pohjois-Euroopan ilmaston odotetaan kaikesta huolimatta lämpenevän – ja muuttuvan odottamattoman oikulliseksi, missä kuumat ja kylmät jaksot saattavat vaiheilla nopeastikin, kun tasaisen luotettava, lämpöä keskuslämmityksen tapaan tuova Golfvirta ei olisikaan enää mukana kuviossa (ainakaan yhtä merkittävästi kuin aikanaan).

Parranajoa höyryllä vuonna 1800

To, 03/17/2016 - 10:03 Jari Mäkinen
Höyryparranajokone

Teollinen vallankumous käynnistyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa, kun yhteiskunta Britanniassa muuttui radikaalisti niin sosiaalisesti, taloudellisesti, tieteellisesti kuin teknologisestikin. Muutos sai alkunsa uusista keksinnöistä ja löydöistä, ja voimansa koko mullistus sai höyrystä. 

Päivän kuvaPaitsi teollisuus, niin myös liikkuminen tapahtui pian höyryvoimalla! Ja niinpä nykyaikaisuus ja tekninen tulevaisuus olivat sama asia kuin höyrymoottorit.

Muutosta myös kritisoitiin, kuten aina uusia asioita, ja päivän kuvassa on tunnetun karikatyristin Shilsterin vuonna 1800 tekemä pilapiirros parranajosta höyryvoimalla. Piirros on tehty ikään kuin "Shavograph"-nimisen laiteen patenttihakemukseksi.

Pilapiirtäjän mielessä tällä mahtavalla laitteella pystyi ajamaan parrat nopeasti ja tehokkaasti ikään kuin liukuhihnatyönä, paitsi että pika-ajo nappasi asiakkailta myös neniä ja korvia.

Piirros on esillä Science Museumissa, Lontoossa, alla se on myös kokonaisuudessaan (otsikkokuvassa on vain itse piirrososa).

Baikonur – Kuvia Venäjän legendaarisesta avaruuskeskuksesta

Su, 03/13/2016 - 13:32 Jari Mäkinen
Baikonurin nimikyltti


Kazakstanissa sijaitseva Baikonurin kosmodromi on maailman ensimmäinen kantorakettien laukaisupaikka. Sieltä lähetettiin matkaan Sputnik ja Gagarin – ja monta tuhatta muuta avaruuslentoa. Paikka on omalaatuinen sekoitus huipputekniikkaa ja avaruuslentojen historiaa, maailmanpolitiikan kuohuja ja karua luonnonkauneutta.


Vaikka jännitteet Venäjän ja ns. läntisen maailman välillä ovat viime aikoina kiristyneet, laukaistaan Baikonurista ja maan toisesta suuresta avaruuskeskuksesta, Suomen rajan tuntumassa olevasta Plesetskistä jatkuvasti myös läntisten maiden satelliitteja. Ja niin eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset, kanadalaiset kuin japanilaisetkin avaruuslentäjät nousevat avaruusasemalle Baikonurista.

Paikka on nykyisin varsin kansainvälinen, vaikka sinne meneminen on hieman tavallista matkantekoa hankalampaa; Baikonurin kaupunki ja sen vieressä oleva kosmodromi ovat Kazakstanin alueella ja vuokralla Venäjälle, mutta matka sinne tapahtuu yleensä Kazakstanin puolella olevan lentokentän kautta.

lentoasema

Vielä jokin aika sitten, kun Baikonur sijaitsi Kazakstanin sijaan Neuvostoliitossa, ei ulkomaalaisilla ollut juuri suuren itänaapurimme salaiseen rakettilaukaisukaupunkiin asiaa. Nyt tiedossa on vain viisumibyrokratiaa, peräkkäisiä raja- ja tullitarkastuksia. Ja luonnollisesti kaikesta täytyy maksaa. 

Mutta reittikoneet vievät Moskovasta Baikonuriin pari kertaa viikossa, ja ennen kiinnostavimpia laukaisuita paikalle järjestetään myös erikoislentoja.

Baikonurin Kraini-lentoasemaa lähestyessä alla on kuivaa autiomaata, jonka karu ja kuiva maisema kertoo omaa kieltään siitä, kuinka paahtava helle ja jäätävä pakkanen vaihtelevat alueella vuodenaikojen juoksussa. Säärintamat jyräävät aavan maan ylitse normaalisti vauhdilla, jolloin sumupilvet tai raju lumimyrsky saattavat yllättää hetkessä. Kesän kirouksia ovat myös hiekkamyrskyt, jotka saavat silmät punoittamaan ja tunkevat hiekanmuruja suuhunkin. 

Yleensä matkalaiset tulevat paikalle ryhmissä ja ryhmät kuskataan lentoasemalta busseilla Baikonurin kaupunkiin. Siellä kumisee historia ja tyhjät tilat, sillä aikanaan satoja tuhansia asukkaita majoittaneessa kaupungissa on nykyisin "vain" noin 50 000 asukasta. He ovat käytännössä kaikki venäläisiä, jotka ovat työssä tai komennuksella kosmodromissa.

Kosmodromi puolestaan on noin 30 kilometrin päässä kaupungista. Se, että kumpaakin kutsutaan Baikonuriksi, aiheuttaa luonnollisesti pientä sekavuutta – etenkin muualta katsottaessa.

Kosmodromin pinta-ala on noin 7400 neliökilometriä, mutta raja aseman ja ympärillä levittäytyvän aron välillä on häilyvä. Piikkilanka-aitaa ei kauempaa näe.

Parhaimmillaan alueella oli kaikkiaan 80 erilaista käytössä ollutta laukaisualustaa, joita pystyy edelleen poimimaan katseellaan lentokoneesta. Suurin osa niistä oli mannertenvälisiä ohjuksia varten ja nyt ne on pääosin poistettu käytöstä. Kookkaimmat laukaisualustat ovat ammoisia N-1 -kuuraketteja ja Buran-sukkulaa varten rakennetut, mutta aktiivisimmat nykyisin ovat Proton- ja Sojuz-kantorakettien alustat.

Niiden lisäksi alueella on useita mannertenvälisten ohjusten kokeellisia ja ainakin aikaisemmin aktiivisia laukaisualustoja sekä siiloja.

Laukaisualustojen lisäksi paikalla on suuri määrä erilaisia työtiloja ja halleja, joissa kantoraketteja, satelliitteja ja miehitettyjä avaruusaluksia valmistellaan lennoilleen. Kookkain halleista on kuurakettia varten rakennettu suuri kolossi, jonka katto romahti huollon puutteessa vuonna 2002 surmaten parikymmentä ihmistä. Valitettavasti hallissa oli varastoituna Neuvostoliiton ainoa avaruuskelpoinen sukkula Buran, joka tuhoutui myös onnettomuudessa lentokyvyttömäksi.

2000-luvun alussa Sojuz-alusten laukaisupaikkoja ja niihin liittyviä halleja remontoitiin, koska lisääntynyt kansainvälinen yhteistyö toi paitsi runsaasti ulkomaisia vierailijoita, niin myös rahaa. Myös laukaisupaikan välittömässä läheisyydessä olevat asuintilat sekä Baikonurin kaupungin hotellit laitettiin uuteen uskoon.

Nykyisellään Baikonur jakaantuukin selvästi uuteen ja remontoituun, sekä vanhaan ja rapistuvaan. Tosin nyt yli vuosikymmen sitten innokkaasti korjatut rakennukset ja tilat alkavat olla jo myös paikoitellen surullisessa kunnossa.

Kuvat: Baikonurissa ja kosmodromissa on raketteja (oikeita ja pienoismalleja), ohjuksia ja lentokoneita muistomerkkeinä lähes joka paikassa.

 

Avaruuskilpailun punainen tukikohta

Alun perin Tjuratamiksi kutsutun paikan kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1901, jolloin kaupungin vieressä virtaavasta Syr Daria -joesta pumpattiin vettä höyryvetureille, jotka vetivät junia Tashkentiin vievällä rautatiellä. Alueelta myös louhittiin kuparia ja 1930-luvulla paikalla oli kulakkien (eli kommunistien vainoaminen porvareiden ja varakkaiden maanviljelijöiden) vankityöleiri.

Kun vuonna 1955 Tjuratam valittiin avaruuskeskukseksi, oli siellä vain kolmisenkymmentä rakennusta ja muutama kymmentä asukasta. 

Paikka oli täydellinen Neuvostomaan ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen R-7:n koelaukaisupaikaksi. Sen kantomatka oli huimat 10 000 kilometriä, joten alhaalta Kazakstanista laukaistaessa riitti tilaa tarpeeksi Siperiaan saakka. Silloinen tekniikka vaati tutkaverkoston koko lentomatkan alueelle, koska tutkat seurasivat ohjuksen kulkua ja ohjasivat lentoa radiolinkin avulla.

Lisäksi laukaisualueen tuli olla myös tarpeeksi syvällä Neuvostomaan sydämessä, jotta amerikkalaisvakoojat eivät löytäisi helposti paikalle. Näistä syistä aikaisemmin rakettilaukaisuissa käytetty Kapustin Jarin laukaisukeskus Volgajoen varrella ei enää kelvannut, vaan piti löytää jotain muuta.

Kazakstanin laajalla arolla sijaitseva Baikonur oli siis täydellinen paikka, eikä keskuksen perustamispäätöstä peruttu, vaikka rakettien tutkaohjaus kävi pian vanhanaikaiseksi, kun raketin sisään asennettaviin gyroskooppeihin perustuvat inertiaohjausjärjestelmät korvasivat ulkoisten tutka-asemien verkot. Baikonurin ensimmäinen kivi iskettiin paikalleen kesällä 1955.

Joki

Salaisuus leimasi paikan toimintaa alusta alkaen. Baikonurissa työssä olleet eivät puhuneet sen sijainnista edes läheisilleen mitään, vaan viittasivat siihen vain erilaisilla hämäysnimillä. Jos lähistöllä oli liikkeellä ulkomaisia matkailijoita, tiedotettiin heistä etukäteen ja kaikki radioliikenne ja toiminta pysäytettiin.

Kun pääsuunnittelija matkasi Moskovasta paikalle, kerrottiin Skorpioni 4:n olevan liikkeellä. Lentokoneet tekivät hämäyskierroksia ilmassa suunnatessaan kohti Baikonuria.

Kun suurten kantorakettien laukaisut alkoivat keväällä 1957, pystyttiin Baikonurin likimääräinen paikka päättelemään myös lännessä ja sen tarkka sijainti ja olemus paljastuivat kesällä 1957. Silloin Pakistanista ilmaan noussut amerikkalaisten U-2 -vakoilukone löysi Baikonurin yksinkertaisesti rautatiekiskoja seuraten.

Sitä mukaa kun rakettien laukaisut lisääntyivät, kasvoi myös Baikonurin asukasmäärä. Sotilaiden komennukset muuttuivat pitemmiksi ja pian he toivat perheensä mukanaan. Laukaisukeskuksen asuinkaupunki sai oman virallisen nimenkin, Leninsk, ja kun Neuvostoliiton kuuohjelma paisutti toimintaa edelleen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa, nousi alueella enemmän tai vähemmän pysyvästi asuvien määrä 50 000:een.

Seurannut Buran-sukkulan ja sen Energia-kantoraketin (jonka laukaisualusta-alueelta on alla oleva kuva) kehittäminen laajensi edelleen kaupunkia, minkä seurauksena väkimäärä oli jo 75000 vuonna 1990. 

Koska etäisyyttä kaupungin ja laukaisualustojen välillä on muutamia kymmeniä kilometrejä, näkyvät ja kuuluvat laukaisut hyvin Leninskin asunnoissakin. Raketin nousua taivaalle voi seurata parvekkeelta ja koko kaupungin asukkaat hurrasivat, kun raketit kipusivat taivaalle. 

Tosin aina laukaisut eivät ole onnistuneet näin hyvin. Heti avaruusajan alkuaikoina tapahtui kaksi suurta onnettomuutta, joissa laukaistavat raketit räjähtivät ja surmasivat suuren määrän ihmisiä. Koska kummatkin tapahtuivat lokakuun 24. päivänä, vuosina 1960 ja 1963, ei tuona päivänä sen koommin ole laukaisuja tehty. Yhä edelleen 24.10. on kielletty päivä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, muutettiin kaupunginkin nimi Baikonuriksi. Koska laukaisupaikka sijaitsi itsenäistyneen Kazakstanin alueella, käynnistettiin saman tien myös neuvottelut sen omistuksesta ja käyttämisestä. Nykyisen sopimuksen mukaan Venäjä on vuokrannut alueen käyttöönsä vuoteen 2050 saakka ja maksaa vuokraa alueesta 115 miljoonaa dollaria vuodessa, mikä on suuri summa sinällään, mutta verrattuna Baikonurissa olevaan infrastruktuurin hintaan ja kätevään avaruuteen pääsyyn se on hintansa väärti.

Plesetsk, Venäjän ainoa toinen suuri laukaisukeskus, sijaitsee liian pohjoisessa, jotta sieltä voitaisiin laukaista satelliitteja lähellä päiväntasaajaa oleville kiertoradoille.

Siksipä Venäjä on rakentamassa uutta avaruuskeskusta Svobodnin ja  Shimanovskin alueelle Amuriin, maan aivan itäiseen kolkkaan. Keskuksen nimi Космодром Восточный, Vostotšnyin kosmodromi tarkoittaakin "itäistä avaruussatamaa". 

Ensimmäisen laukaisun sieltä piti tapahtua viimeisimmän suunnitelman mukaan viime vuoden puolella, mutta keskuksen rakentaminen on myöhässä mitä moninaisimmista syistä. Venäjän nykyinen taloustilanne vaikuttaa asiaa, kuten myös rakennustyömaalla oleva korruptio.

Nähtävästi Vostotšnyin tekeminen ei ole yhtä korkealla Venäjän valtionhallinnon prioriteettilistalla kuin aikanaan oli Sotshin olympiakylän rakentaminen...

Gagarin on joka puolella...

Mökki, missä Gagarin nukkui ennen historiallista lentoaan varamiehenä olleen German Titovin kanssa, on nyt museo. Korolev nukkui toisessa mökissä.

Mökin sisällä näyttää tältä.

Nyt avaruuslentäjät nukkuvat pari viikkoa ennen lähtöään tällaisessa "kosmonauttihotellissa".

Sojuz-aluksen laukaisu avaruuteen näyttää tältä.

Hyvällä säällä raketin nousua voi seurata lähes siihen saakka, kun se on avaruudessa.

Buran-sukkulan mallikappale makaa yksinäisenä.

Buran laukaistiin ainoalle avaruuslennolleen Energia-kantoraketilla tältä alustalta. 

Surullisen näköinen torni Energian laukaisualustalla.

Kaikki ei ole Baikonurissa historiaa: sen rakettien, avaruusalusten ja satelliittien laukaisuvalmisteluhallit ovat aivan ajanmukaisia.

Alla on vielä tunnelmakuvia Baikonurista ja sen ympäristöstä:

Kuvat: Jari Mäkinen

300 vuotta suomalaisen julkkistiedemiehen syntymästä

Su, 03/06/2016 - 11:00 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Tänään on kulunut tasan 300 vuotta erään Suomen kuuluisimman tiedemiehen syntymästä. Pietari Kalmin merkitys ulottuu kotipihoilta aina Lappiin ja Amerikan suurille järville asti.

Ehkäpä suurin fyysinen monumentti Pietari – tai oikeammin Pehr – Kalmin elämäntyölle löytyy Turusta. Aurajoen rannan paraatipaikalla sijaitsee nimittäin ylivoimaisesti kaupungin keskusta-alueen komein, yli 260-vuotias tammi. Aivan Turun tuomiokirkon vieressä.

Tammi on jäänne Kalmin vuonna 1757 perustamasta Turun Akatemian kasvitieteellisestä puutarhasta. Alueelle on toki levinnyt puutarhasta muitakin lajeja, mutta tammi lienee ainoa jäljellä oleva siellä alunperin kasvanut kasviyksilö. Kenties jopa Kalmin itsensä istuttama.

(Teksti jatkuu kuvien alla.)

Yllä: Turun eläin- ja kasvitieteellinen seura laski seppeleen Pehr Kalmin muistolaatalle 300-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Juhlapuhujana emeritusprofessori Petter Portin (vas), vieressä TEKSin puheenjohtaja Kalle Ruokolainen.

 

Puutarha jäi heitteille Kalmin kuoltua, mutta ainakin vielä 1940-luvulla se oli selkeästi tunnistettavissa. Vuonna 1968 tontin kuitenkin peitti lähes kokonaan Sibelius-museon ajalleen varsin tyypillinen rakennus. Vuonna 2012 tammen ja museon väliin sijoitettiin Pehr Kalm Revival -nimeä kantava ympäristötaideteos, joka on suunniteltu alkuperäisten puutarhapiirustusten pohjalta. Sinne istutettiin lähinnä Kalmin mukaan nimettyjä kasvilajeja. Niistä hieman myöhemmin.

Kalm kokeili kasvattaa Suomessa monia tuontikasveja, tavoitteena vaurastuttaa maan taloutta. Ehkä suurin haave oli tuottaa silkkiä silkkiäis- eli mulperipuita kasvattamalla. Turun Sipsalossa tehdyissä kokeissa osa lajeista riutui kuoliaaksi Suomen ilmastossa, mutta valkomulperin kasvatus onnistui ainakin 14 vuoden ajan verrattain hyvin. Puut elättivät Kalmin raporttien mukaan noin 4000 silkkiäisperhosen toukkaa vuodessa, joten niiden koteloita (silkin raaka-ainetta) kertyi "nelikoittain". Suurmittaiseen silkin tuotantoon yritykset eivät kuitenkaan ilmeisesti ikinä yltäneet.

Monet muut Kalmin kasvitesteistä onnistuivat paljon paremmin. Hänen myötään maahamme vakiintuivat mm. tuoksuvadelma, orapihjalat, ukkomansikka, useat syreenilajit, sekä paikoin haitallisenakin pidetty kanadanpiisku. Vaikka nykyisin metsistä ja etenkin pihoilta löytyvät kasviyksilöt toki ovatkin usein muista lähteistä, voi ainakin niiden ajatuksen kuvitella tulleen maahamme Kalmin mukana.

(Teksti jatkuu kuvien alla.)

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Yllä: Puu, joka on ehtinyt nähdä Turun keskustan muuttuvan. Suuri "Kalmin tammi" on reliikki Pehr Kalmin toiminnasta. Keskimmäinen kuva on puun vieressä olevasta infotolpasta, josta löytyy mm. Per Johan Lundstenin ottama kuva paikalla olleen puutarhan loppuvaiheista, vuodelta 1947.

 

Lapin paljakoilla esiintyy luonnonvaraisena yksi Kalmin mukaan nimetyn vuorilaakeri-kasvisuvun ainavihanta varpu. Itse Carl von Linné antoi suvulle tieteellisen nimen Kalmia, Kalmin suureksi iloksi. Tuohon aikaan suvun kaikkien lajien luultiin kuitenkin esiintyvän luontaisesti vain Kalmin tutkimusseuduilla kaukana Pohjois-Amerikassa. Lapin sielikkö (Kalmia procumbens, ent. Loiseleuria procumbens) ymmärrettiinkin siirtää Kalmia-sukuun vasta äskettäin, kun sukulaisuussuhde merentakaisiin serkkuihin tarkentui. Sellaista se tiede on.

 

Kalmin elämä lyhyesti

Pehr Kalm syntyi 6.3.1716 Ruotsin Ångermanlandissa, johon hänen vanhempansa olivat tulleet Pohjanlahden yli pakoon suurta Pohjan sotaa. Pehrin isä kuoli pian pojan syntymän jälkeen, ja leski muutti lapsineen takaisin Pohjanmaalle.

Kalm kävi koulunsa Vaasassa, ja siirtyi sittemmin opiskelemaan Turkuun ja Uppsalaan. Hän myös ehti useille tutkimusmatkoille niin kotimaassa (mm. Savossa, Karjalassa, Länsi-Götanmaalla ja Bohuslänissä) kuin ulkomaillakin (Venäjällä, Ukrainassa sekä Pohjois-Amerikassa Ranskan siirtokunnissa ja Britannian kolonioissa). Kalmin opettajina toimvat paitsi Linne, myös omien alojensa kuuluisuudet Anders Celsius, Herman Spöring, Johan Browallius ja Carl Mennander.

Kalm itse on kenties kuuluisin Linnén oppilaista. Hän oli myös yksi niistä onnekkaista, jotka selvisivät hengissä Linnén ehdottamilta tutkimusmatkoilta. Monet muut oppilaat kun menehtyivät reissuillaan eksoottisiin tauteihin tai onnettomuuksissa.

Kalm tuli kansainvälisestikin tunnetuksi juuri Pohjois-Amerikan matkansa ansiosta. Hänen havaintonsa olivat tärkeitä silloisen luonnontuntemuksen vuoksi, ja lähes sata Linnén kirjoituksissaan kuvaamista 700 pohjoisamerikkalaisesta kasvilajista ovatkin juuri Kalmin mukanaan tuomia. Kalm myös kirjoitti ensimmäisen tieteellisen artikkelin ja kuvauksen kaskaista, jotka parveilevat hyvin tasaisin 17 vuoden välein. Jutun lopusta löytyy video näiden outojen otusten touhuista.

Kalmin matkakertomukset ovat lisäksi yhä nykyäänkin merkittäviä kuvauksia sen ajan olosuhteista uudella mantereella. Vuosina 1747-1751 tehty matka oli monipolvinen seikkailu: Kalm tapasi tulevan vaimonsa ja joutui kääntymään pariinkin kertaan takaisin, intiaanien ja talven tulon vuoksi.

Matkaltaan Kalm palasi Ruotsiin ja aloitti taloustieteen professuurinsa Turun Akatemiassa. Hänen uransa oli tuottelias ja monialainen, ja tähtäsi kauttaaltaan Suomen (silloisen Ruotsin osan) vaurastuttamiseen.

Kalm kuoli vuonna 1779. Hänen hautapaikkaansa ei tarkkaan tiedetä, mutta todennäköisimmin se sijaitsee Turun Maarian kirkon alla. Kirkon alttarin oikealla puolella on suuri muistolaatta suurmiehen muistoksi. Hän oli kuollessaan alueen seurakunnan kirkkoherra.

Kuvat: Jarmo Korteniemi

Jutun lähteinä käytetty mm. Kansallibiografiaa, Åbo Akademin tiedotetta, Retkeilykasviota (Hämet-Ahti & kumpp., 1998), sekä artikkeleita

- Lauri E. Kari, 1940, "Kasvitieteen opetuksen ja kasvitieteellisen puutarhan alkuvaiheista Turun vanhassa akatemiassa", Varsinais-Suomen maakuntakirja 7.

- Ilkka Kukkonen, 1955, "Pietari Kalmin viljelyskokeiden merkkejä hänen vanhassa puutarhassaan Hirvensalon Sipsalossa", Turun ylioppilas 4.

Ja sitten vielä niistä Kalmin 17-vuotisista kaskaista:

Päivitys 6.3.2016 klo 19.30: Lisätty tieto ja video kaskaista.