Helsinki

Rovion Vesterbacka ehdottaa Hyperloopia Helsingin ja Tallinnan välille

Su, 06/05/2016 - 19:35 Jari Mäkinen


Rovio-yhtiön Peter Vesterbacka puhui eilen AEC Hackathon 3.2 Helsinki -tapahtumassa kutsuttuna alustajana, ja hän heitti puheessaan ehdotuksen Hyperloop-junasta Suomen ja Viron välille. Monista muista henkilöistä poiketen Angry Birdin takana oleva herralla on mahdollisuuksia puskea hankkeitaan tehokkaasti eteenpäin, joten puhelle kannattaa lotkauttaa korvaa.


Kiinnostavinta ehdottomasti puheessa oli hänen varaukseton tukensa tunnelihankkeelle, joka yhdistäisi Helsingin ja Tallinnan. Vesterbacka oli aiemmin viime viikolla Tallinnassa Latitude59 -startup-tapahtumassa, missä hän jo kertoi tunneliajatuksistaan.

Idea tunnelista Suomenlahden ali ei luonnollisestikaan ole uusi, ja viime aikoina se on nostettu jälleen hyvinkin usein esille. Sen avulla Helsingistä ja Tallinnasta saataisiin muodostettua kaksoiskaupunki ja junalla pääsisi Suomesta nopeasti Baltian kautta keskiseen Eurooppaan. 

Vesterbackan mukaan kuitenkin hanke jynnää paikallaan, ja hän kertoi, että Tallinnassa on "päätettiin" laittaa hanke vireille ja rakentaa tunneli. Tavoite on kunnianhimoinen: tunneli tulisi avata vuonna 2020.

Hintaa sille tulee Vesterbackan mukaan noin 15 miljardia euroa ja hänen mukaansa tällä saisi yhden tunnelin sijaan kolme: kaksi perinteisille junille ja yksi tunneli Hyperloop-kapseleille. Matka Helsingistä Tallinnaan (ja päinvastoin) olisi junallakin vain 20 minuuttia, hyperloopilla viitisen minuuttia.

Tunneliyhteys Suomen ja Viron välillä auttaisi Vesterbackan mukaan muodostamaan uuden keskuksen koko Euraasian mantereelle, ja toisi niin Viron kuin Suomenkin taloudelle suuren potkun eteenpäin.

Tälle sopii toivoa paljon myötätuulta ja toivon mukaan myös viralliset tahot Suomesta ja Virosta aina Euroopan unioniin innostuvat tästä hankkeesta!

Alla on tallenne lauantaisesta Vesterbackan puheesta, missä tunnelihanketta käsittelevä osa alkaa kohdasta 17:56.

Pienkappaletutkijat koolla Helsingissä

To, 07/03/2014 - 12:04 Toimitus
Kaksoisasteroidi 90 Antiope

Komeettatutkimuksen komeetat ja asteroidien asiantuntijat parveilevat Helsingissä tällä viikolla: viitisensataa aurinkokunnan pienkappaleiden tutkijaa 44 maasta on kokoontunut tällä viikolla Helsinkiin alan suurimpaan konferenssiin.

Nimekkäimpiin puhujiin kuuluvat ensimmäisen rengassysteemin asteroidin ympäriltä löytänyt ranskalainen Bruno Sicardy, asteroidin luo ja takaisin sieltä näytteitä tuoneen Hayabusa-luotaimen japanilaisryhmän johtaja Makoto Yoshikava sekä ruotsalainen Anders Johansen, joka hiljan kohahdutti tiedemaailmaa pyörreteorialla.

Pyörreteoria selittää, miten aurinkokunnan alkuaikojen pölykiekoissa saattoi syntyä massakeskittymiä, joista planeetat sitten saivat alkunsa.

Kuinka taivaankappale hajotetaan?

ACM- eli Asteroids Comets Meteors -konferensseissa komeettojen liikkeitä koskeva perustutkimus kohtaa käytännön sovellukset, joiden päämääränä on estää taivaankappaleiden törmäykset Maahan.

"Kuuma kysymys tässä on pienkappaleen rakenne", sanoo Karri Muinonen, Helsingin yliopiston tähtitieteen professori ja konferenssin tieteellinen pääjärjestäjä.

"Onko se rakentunut hiekkasäkkimäisesti useista palasista, jolloin pienikin tuuppaus voi rikkoa kappaleen muodon ja sinkauttaa siitä osan ulos? Vai onko kyse kivimonoliitista, jonka hajottaminen vaatii järeämpiä keinoja?"

Uutena teemana pienplaneettayhteisöön on tullut kaivostoiminta. Vielä tällä vuosisadalla saattaa käydä kannattavaksi louhia asteroideista esimerkiksi harvinaisia maametalleja, joita käytetään pieninä pitoisuuksina esimerkiksi vahvoissa magneeteissa ja tietokoneiden näytöissä. Kallisarvoisten aineiden louhinta tekisi kalliista lennoista kannattavia.

Alkuvaiheessa metalleja arvokkaammaksi löydöksi kelpaa kuitenkin paljon arkisempi aine ‒ vesi.

"Vesi on painavaa lähettää avaruuteen ja lisäpaino maksaa tuhansia dollareita kilolta", konferenssijärjestäjä ja tähtitieteen tutkija Mikael Granvik sanoo.

Tutkimusrobotit ja avaruusalukset pystynevät tulevaisuudessa valmistamaan asteroidien vedestä polttoainetta.

"Asteroidin vesi voidaan höyrystää lämmittämällä, ja edelleen hajottaa hapeksi ja vedyksi aurinkokennojen tuottaman sähkön avulla. Siinä ovat polttoaineet valmiina."

Nimet juontuvat kaukoputkikaudelle

Konferenssin nimeenkin sisältyvien taivaankappaleiden, asteroidin ja komeetan, erottelu on hieman keinotekoista. Määritelmät juontavat historiaan, aikaan jolloin taivasta voitiin tutkia vain kaukoputkella. Asteroidi näyttäytyi kaukoputkessa pistemäisenä, komeetta utuisena tai pyrstökkäänä.

Professori Muinonen korostaakin, että konferenssin keskeinen arvo on saada asteroidi-, komeetta- ja meteoritutkimusyhteisöt koottua samaan paikkaan.

Konfrenssin alussa julkistettiin Kuolan niemimaalta löytynyt harvinainen meteoriittilöytö, josta kerroimme jo tiistaina.

Teksti perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen.

Marsin sininen törmäys

La, 02/08/2014 - 02:08 Jarmo Korteniemi
Uusi kraatteri Marsissa. Skaalana Helsingin ydinkeskusta. Kuva: NASA / JPL / UA / J. Korteniemi

NASA ilmoitti kuvanneensa Marsista tuoreen 30-metrisen törmäyskraatterin. Se on syntynyt vain 2 - 4 vuotta sitten, kahden samalta alueelta otetun kuvan välillä.

Kraatteri on nyt kuvattu tarkimmalla Marsia kiertävällä kameralla, HiRISEllä. Sen parhaimmillaan 25 senttimetrin erotuskyky on vain piirun verran huonompi kuin parhailla Maata kiertävillä vakoilusatelliiteilla.

Kraatterista otettu HiRISE-kuva levisi nopeasti netissä. Osaksi, koska hätkähdyttävä kuva on visuaalisesti kaunis. Toisaalta siksi, että se on myös oudon värinen. Marsin kun pitäisi olla kauttaaltaan punainen.

"Maalari maalas taloa..."

Esimerkiksi Tekniikka & Talous hehkutti kuvan perusteella Marsin olevan todellisuudessa sininen, pinnan alta.

Mutta eipäs olekaan. Kaukana siitä. Kraatterin "sinisyys" tarkoittaa vain, että sen aine on vähemmän punaista. Törmäyksessä punaisen pölyn alta nimittäin paljastui siis vain hieman harmaampaa ja tummempaa tavaraa. Tämä ei ole uusi löytö. Eikä toisaalta salaliittokaan.

Näyttävä uusi kuva on nimittäin väärävärikuva. Se kyllä kuvastaa maailmaa, mutta (kärjistettynä) samaan tyyliin kuin vaikkapa Andy Warholin värikkäät maalaukset. Muodot ovat todellisia, mutta värit pitää ymmärtää hieman totutusta poiketen.

Satelliittien ja avaruusluotainten kamerat on suunniteltu kuvaamaan eroja. Niiden tarkoitus on havaita pinnanmuotoja, värejä ja etenkin materiaaleja. Kiven ja pölyn maailmassa oleellisia ovat kivilajien ja mineraalien erot. Laitteissa on paljon rahaa kiinni, ja niistä täytyy saada maksimaalinen hyöty irti. Tähän yhtälöön ei kuulu ihmissilmän näkemän värimaailman kopiointi. Se olisi rahan haaskausta.

Tämän vuoksi HiRISE-kamerassa on kolme kuvauskaistaa. Yksi on herkkä sinisestä vihreään ulottuville väreille, toinen taas keltaisesta punaiseen, ja kolmas meidän silmillemme näkymättömälle infrapunalle. Jokainen kaista tallentuu erilliseksi mustavalkokuvaksi, joiden sisäiset väriskaalat typistyvät pois - aivan kuten vaatteiden väriloisto 1900-luvun alun valokuvissa. HiRISE-kaistoja voidaan kuitenkin yhdistellä värikuviksi monin erilaisin tavoin, jotta materiaalierot saataisiin näkyviin. Kaikki yhdistelmät kuitenkin poikkeavat varsin paljon siitä, mitä ihmissilmä näkisi.

Nettiä kiertäneessä kuvassa kaistojen kirkkauksia on muokattu, etenkin sinivihreää kaistaa on korostettu huomattavasti. Paljaalla silmällä Marsin kivet kuitenkin näyttäisivät meistä varsin tutuilta. Eivät oudon sinisiltä, vaan perinteisiltä kiviltä.

Kuvauskaistojen käyttöä on selitetty yksityiskohtaisemmin vaikkapa HiRISE-blogissa ja Cornellin yliopiston kysymyspalstalla.

Ajan kanssa sininen heittelekenttä haalistuu. Jutun pääkuvassa näkyy muutamia vanhempia kraattereita, joille näin on jo käynyt. Paljastuneet harmaammat kivet rapautuvat tuulen ansiosta, kenties reagoivat kemiallisesti kaasukehän kanssa, ja hautautuvat osaksi myös uudelleen pölyn alle.

Mikä Marsiin sitten tippui?

Uuden kraatterin läpimitta on lähes tarkalleen 30 metriä. Räjähdyksen energia oli arviolta muutamia satoja, ehkä tuhansia TNT-kiloja. Pintaan kaivautui kymmenisen metriä syvä kuoppa ja kivisade peitti muutaman sadan metrin päähän ulottuvan alueen. Satunnaista pikkukiviä lensi jopa 15 kilometrin päähän.

Törmääjä oli meteoroidi, pieni asteroidin tai komeetan palanen. Se oli ehkäpä vain parimetrinen, ja painoi joitain tonneja. Energia tuli pääasiassa nopeudesta, sillä tyypillinen Marsiin törmäävä kappale liikkuu noin 15 kilometriä sekunnissa. Kiven tarkasta alkuperästä tuskin saadaan tarkempaa tietoa, sillä kivi hajosi totaalisesti törmäyksessä.

Marsiin on törmännyt 90-luvun lopun jälkeen muutamia satoja vastaavan kokoisia (tai vähän pienempiä) kappaleita. Kraatterit on löydetty vertaamalla uusia kuvia vanhempiin - joihinkin kohtiin on ilmestynyt uusi "läikkä". Tilastollisesti tämän uuden sinisen kraatterin kokoisia monttuja syntyy kerran pari vuodessa.

Törmäyksillä voi leikkiä itsekin, vaikkapa Marylandin yliopiston törmäyslaskimella.

Otsikkokuva: Uusi kraatteri Marsissa. Skaalana Helsingin ydinkeskustan tunnettuja kohteita. Kuva: NASA / JPL / UA / Jarmo Korteniemi