arkeologia

Inuittien ällö selviytymiskeino sai nolon tuomion tutkijoiden syynissä

Ma, 09/16/2019 - 13:16 Jarmo Korteniemi
Testattu veitsi leikkaamassa siannahkaa (Eren ja kumpp., J. Arch. Sci. Rep., kuva S8)
Tutkijat testasivat inuiittien outoa selviytymiskeinoa, jossa jäätyvästä ulosteesta voisi legendan mukaan muovata leikkaavan veitsen. Tulosten mukaan moinen terä ei kuitenkaan ole käyttökelpoinen.

Menneistä ajoista voi hankkia tietoa esimerkiksi kaivamalla esiin muinaisjäännöksiä ja joskus myös keräämällä muistitietoa. Toisinaan käytännönläheisimpiä asioita voidaan myös kokeilla. Näin saadaan tietoa vaikkapa rakennustekniikoista, maanviljelystä tai työkalujen valmistuksesta. Tällaista tutkimusta kutsutaan kokeelliseksi arkeologiaksi.

Ohiossa Kentin osavaltionyliopiston arkeologit törmäsivät legendaan, jonka mukaan Grönlannissa olisi hätätilanteissa käytetty jäätyneestä ihmisulosteesta väsättyjä työkaluja. Väitteitä tuollaisten käytöstä on esitetty ja kerrottu vuosikausia ihan tosissaan. Tutkijat päättivät perehtyä varsin oudolta – ja ällöltäkin – kuulostavien välineiden käytäntöön.

Legendat

Grönlantiin ennen toista maailmansotaa suuntautuneista retkistään kuulu tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen kertoo omaelämänkerrassaan eräästä tukalasta tilanteesta. Nukuttuaan yön lumikuopassa hän heräsi yllättäen täysin lumeen hautautuneena. Pakokeinot eivät tuntuneet tuottavan tulosta, joten Freuchen ulosti ja muovasi saadusta massasta käsillään terävän työkalun. Jahka tuo ad hoc -kakkataltta oli kunnolla jäätynyt, hän hakkasi sillä itselleen reitin ulos vapauteen. Idean työkaluun hän sai muistettuaan aiemmin näkemänsä koiran läjän, joka oli jäätynyt kivikovaksi.

Toinen tapaus sattui inuiittitarinan mukaan eräälle vanhukselle 1950-luvulla. Baffininsaarella asuva Olayuk Narqitarvik kertoi haastattelussa isoisästään, joka halusi asua jäälakeudella eikä suostunut muuttamaan kylään.

"Perhe vastusti vanhuksen suunnitelmaa ja takavarikoi tämän tarvekalut [estääkseen tätä lähtemästä]. Myöhemmin talvimyrskyn aikaan vanhus astui iglusta pihalle tarpeilleen. Hän muovaili ulosteestaan veitsen, jonka jäädytti ja lopuksi vielä teroitti hieromalla terään sylkeä sormillaan. Valmiilla veitsellä mies tappoi koiran, jonka rintakehästä hän teki itselleen jalakset. Nahasta hän väsäsi valjaat toiselle koiralle. Sitten hän katosi pimeyteen.

Kuulostaako epäilyttävältä? Kumpaakaan tarinaa ei ole voitu todentaa, ja voi olla että ne ovat joko liioiteltuja tai "kaunisteltuja" versioita totuudesta, tai kenties vain tarua. Olivat ne tosia tai eivät, etenkin inuiitti-paapan innovatiivisuudesta kertovat usein sekä inuiitit että kansatieteilijät. Tarina kun on oiva anekdootti alkuperäiskansan kekseliäisyydestä ja selviytymiskeinoista.

Nyt tehty käytännön testi kuitenkin osoittaa, ettei tarinassa ehkä olekaan perää. Tutkimus on juuri ilmestynyt Journal of Archaeological Science: Reports -julkaisusarjassa.

Outo mutta yksinkertainen tutkimus

Tutkijoista kaksi toimi aineistontuottajina (tai näytteenantajina). Ennen testiä heistä toinen popsi ravintoa, joka jäljitteli inuiittien perinteistä lihapainotteista ruokavaliota. Toisen ruoka taas oli hiilihydraattipitoisempaa nykyaikaista sapuskaa - mm. riisiä, spagettia, linssejä ja hampurilaisia.

Kummankin tuottamat jätteet kerättiin ja muotoiltiin veitsen mallisiksi. Aihioita jäädytettiin pitämällä niitä pitkään -20 -asteisessa pakastimessa. Juuri ennen itse testiä ne teroitettiin ja jäähdytettiin kuivajäässä pikaisesti vielä -50 asteeseen.

Sitten kokeiltiin purevatko terät nahkaan. Esimerkki otsikkokuvassa.

Yhdelläkään tehdyllä veitsellä ei saatu nahkaan reikiä tai viiltoja. Itse asiassa terät jättivät jälkeensä vain viiruja, koska alkoivat leikkaamisen sijaan sulaa paineen lisääntyessä. Veitsi puri ainoastaan nahan alaiseen rasvaan, ja siihenkin todella huonosti.

Testin kontrolloidut olosuhteet toki poikkesivat selvästi tarinan inuiitti-paapan tilanteesta. Terät teroitettiin metalliviilalla eikä syljellä. Veitset viilennettiin jopa grönlantilaisittain epätavallisen kovassa pakkasessa (-50°C), testauslämpötila taas oli reippaasti plussan puolella (+10°C). Leikattava kohde ei ollut vielä lämmin koiranraato, vaan sianruhosta valmiiksi irroitettu, karvaton ja viileä (+4°C) nahka. Eroista huolimatta tutkijat ovat luottavaisia ettei kakkaveistä voi saada toimivaksi taitavimmissakaan käsissä.

Tulokset ovat samansuuntaisia kuin toisessa tutkimuksessa, jossa testattiin puhdasta jäätä. Siitä voitiin kiven tapaan lohkoa työkaluja, mutta näin aikaansaatu terä ei sekään leikannut juuri mitään. Jo käsittelijän käden lämpö alkoi sulattaa työkalua – käytettiin sitten suojahanskoja tai ei.

Kakkaveitsitutkimuksen loppupäätelmä on kollegoille suunnattu huomautus: vaikka alkuperäisasukkaiden neuvokkuus onkin moneen kertaan ja monin tavoin todistettua, moista tietotaitoa ei tulisi pönkittää testaamattomialla väitteillä. Oli kyse sitten hätätilanteeseen improvisoiduista veitsistä tai jostain aivan muusta. Moinen kun ei ole tieteellistä tai loogista.

Lisää asiaa kakasta

Ihmisuloste herättää usein vastenmielisiä tunteita, eikä vähiten tauteja aiheuttavien bakteeriensa vuoksi. Kakkaamme ei tule kuitenkaan kannata väheksyä, sillä sitä on käytetty hyödyksi läpi historian, pääasiassa lannoitteena ja polttoaineena. Lisäksi jo 1950-luvulta lähtien lääketieteessä on käytetty ulosteensiirtoja esimerkiksi vaikean ripulin hoidossa. Toimenpiteellä palautetaan paksusuolen bakteerikanta nopeasti ja tehokkaasti normaaliksi.

Eksoottisimmissa tutkimuksissa on myös esitetty, että uloste olisi hyvä raaka-aine monikäyttöisten polymeerien valmistuksessa. Kakka saattaa siis osoittautua korvaamattomaksi käyttöaineeksi vaikkapa Marsin pinnalle asettuville astronauteille - muutenkin kuin perunoiden lannoitteena.

Lähteet: Eren ja kumpp.: "Experimental replication shows knives manufactured from frozen human feces do not work" (Journal of Archaeological Science: Reports, 2019)

Ahvenanmaalta löytyi 5000 vuotta vanha ohranjyvä – tutkijoiden käsitys pohjoisen muinaisis­ta elinkeinoista meni uusiksi

Pe, 03/22/2019 - 07:48 Toimitus
Tutkijat selvittivät tuhansia vuosia vanhojen ohranjyvien iän radiohiiliajoituksen avulla.

Uudet löydöt paljastavat, että metsästäjä-keräilijät omaksuivat maanviljelyn Ahvenmaalla ja Itä-Ruotsissa jo 5000 vuotta sitten. 

Kivikauden kuoppakeraamisen kulttuurin edustajia on aiempien tutkimusten perusteella kutsuttu kovan linjan hylkeenpyytäjiksi tai jopa Itämeren inuiiteiksi.

Nyt tutkijat ovat löytäneet tämän kulttuurin asuinpaikoilta ohran- ja vehnänjyviä, joiden perusteella voidaan päätellä kuoppakeraamisen kulttuurin omaksuneen pienimuotoista maanviljelyä.

Helsingin yliopiston arkeologian tieteenalan ja kemian osaston sekä ruotsalaisten arkeologian alan toimijoiden (Arkeologerna ja Arkeologikonsult) yhteistyössä tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että kuoppakeraamisilta asuinpaikoilta Ahvenanmaalta ja nykyisen Tukholman seudulta löytyy ohran ja vehnän jyviä.

Viljanjyvien ajoitus varmistettiin radiohiilimenetelmän avulla.

Tulosten perusteella viljat ajoittuvat kuoppakeraamisen kulttuurin ajalle eli ovat noin 5300–4300 vuotta vanhoja. Viljanjyvien lisäksi asuinpaikoilta löytyviin kasvinjäänteisiin kuului muun muassa pähkinänkuoria, omenan siemeniä, mukulaleinikin juurimukuloita ja ruusunmarjoja.

Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kuoppakeraamiseen kulttuuriin omaksuttiin pienimuotoista viljelyä, joka opittiin suppilopikarikulttuurin maanviljelijöiltä. Suppilopikarikulttuuri oli levittäytynyt Skandinaviaan manner-Euroopasta.

Myös muu arkeologinen esineistö osoittaa näiden kulttuurien olleen tiiviissä kontakteissa toistensa kanssa.

"Ahvenanmaalta löytyneet jyvät ovat osoitus siitä, että kuoppakeraaminen kulttuuri levitti maanviljelyä paikkoihin, joissa sitä ei oltu aiemmin harjoitettu", sanoo Helsingin yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava Santeri Vanhanen.

Valmistettiinko viljasta jopa olutta?

Ahvenmaalta löytynyt 5000 vuotta vanha ohranjyvä on vanhin Suomen alueelta koskaan löytynyt viljanjyvä. Tutkijat löysivät Ahvenanmaalta myös muutama sata vuotta nuorempia ohran- ja vehnänjyviä, jotka ovat leipä- tai pölkkyvehnää.

– Selvitimme myös yhden Raaseporista löydetyn ohranjyvän ajoituksen. Tämä ja muut manner-Suomen varhaisimmat jyvät ajoittuvat noin 3500 vuoden taakse, joten nykytiedon mukaan niitä ilmaantuu vasta 1500 vuotta myöhemmin kuin Ahvenmaalla, Santeri Vanhanen sanoo.

Aiemmissa tutkimuksissa on hyvin harvoin pystytty osoittamaan, että metsästäjä-keräilijäväestö olisi omaksunut maanviljelyn historiallisena aikana, saati sitten kivikaudella. Muinais-DNA-tutkimukset ovat viime vuosina osoittaneet, että maanviljely levisi Eurooppaan lähes poikkeuksetta muuttavan väestön mukana.

– Pidämme mahdollisena, että tämä pääosin merelliseen pyyntiin erikoistunut väestö jatkoi kasvien viljelyä, koska sillä oli yhteisölle sosiaalista merkitystä.

Kuoppakeraamisilta kohteilta löytyy välillä myös paljon sian luita, vaikka sika ei ollut merkittävä osa päivittäistä ravintoa. Esimerkiksi yhdestä gotlantilaisesta haudasta on löytynyt yli kolmenkymmenen sian luita.

– Kuoppakeraamikot saattoivat harjoittaa rituaalisia pitoja, joissa he söivät sikoja ja viljatuotteita. Ei ole mahdotonta, että viljoista olisi jopa pantu olutta, mutta tästä meillä ei vielä ole todisteita, Santeri Vanhanen sanoo.

Viljan jyvien ikä selvitetään radio hiiliajoituksen avulla

Tutkimuksen pääasiallinen menetelmä on makrofossiilitutkimus, jonka avulla tutkitaan arkeologisilla kohteilla säilyneitä kasvinjäänteitä. Tässä tutkimuksessa arkeologisista kohteista otettiin maanäytteitä, joista erotettiin kasvinjäänteet kellutusmenetelmän avulla. Nämä kasvinjäänteet ovat hiiltyneitä, eli jyvät ja siemenet ovat muuttuneet hiileksi joutuessaan kosketuksiin tulen kanssa.

Kasvinjäänteet voidaan tunnistaa tarkastelemalla niitä mikroskoopin avulla ja vertaamalla niitä moderneihin kasvinosiin. Yksittäisten viljanjyvien ajoitus voidaan saada selville radiohiiliajoituksen avulla, jossa tarkastellaan radioaktiivisen hiili 14 -isotoopin hajoamista. Tällöin tuhansia vuosia vanhojen jyvien ikä voidaan saada selville muutaman sadan vuoden tarkkuudella.

Taustaa: Itä­me­ren inuiit­tien kult­tuu­ri syn­tyi met­säs­tä­jä-ke­räi­li­jöi­den ja maan­vil­je­li­jöi­den koh­da­tes­sa

Maanviljelys levittäytyi eteläisen Skandinavian alueelle nopeasti noin 6000 vuotta sitten kesälämpötilojen ollessa nykyistä korkeampia. Ruotsissa tämä varhainen viljelykulttuuri ulottui suunnilleen Tukholman korkeudelle, mutta se ei saapunut lainkaan Manner-Suomeen eikä edes Ahvenanmaalle. Manner-Suomesta tai Ahvenanmaalta ei tunneta näin varhaisia viljanjyviä tai kotieläinten luita.

Uusimmat muinais-DNA-tutkimukset osoittavat, että maanviljelyä harjoittanut suppilopikarikulttuuri levittäytyi Skandinaviaan manner-Euroopasta saapuneen väestön mukana. Se toi mukanaan tavan valmistaa saviastioita ja kivikirveitä sekä viljellä maata ja pitää kotieläimiä.

Kesälämpötilat alkoivat laskea samaan aikaan kun suppilopikarikulttuurin maanviljelijät olivat asettuneet Tukholman seuduille. Täällä he kohtasivat metsästäjä-keräilijöitä, joista osa oli Suomesta tai Baltiasta peräisin olevia kampakeraamikkoja. Väestöjen vuorovaikutuksen seurauksena syntyi eri kulttuurien piirteitä yhdistävä kuoppakeraaminen kulttuuri noin 5300 vuotta sitten.

Kuoppakeraaminen väestö levittäytyi Skandinavian rannikoille ja Ahvenmaalle noin 5300–4300 vuotta sitten. He rakensivat yksinkertaisia majoja veden äärelle ja pysyivät ainakin osan vuodesta paikoillaan.

Kulttuurin asuinpaikoilta ja hautausmailta löytyneissä esineissä kuvataan usein eläimiä ja joskus myös shamaanien kaltaisia hahmoja. Kuoppakeraamikkojen uskomusmaailmaa voidaan pitää metsästäjä-keräilijäkansoille tyypilliseen tapaan animistisena.

Asuinpaikoilla säilyneiden eläinten luiden, ihmisten luurangoista tehtyjen mittausten ja keramiikan kemiallisen koostumuksen perusteella tämä väestö sai lähes kaiken ravintonsa mereltä pyytämistään kaloista, hylkeistä ja linnuista. Tätä väestöä on kutsuttu kovan linjan hylkeenpyytäjiksi tai jopa Itämeren inuiiteiksi.


Tutkimus julkaistiin 20. maaliskuuta 2019 Scientific Reports -tiedelehdessä. Tutkimusartikkeli Maritime Hunter-Gatherers Adopt Cultivation at the Farming Extreme of Northern Europe 5000 Years Ago on vapaasti luettavissa lehden verkkosivuilla.

Tämä juttu on Helsingin yliopiston tiedotuksen julkaisema ja julkaistu tässä sellaisenaan. Sen ovat kirjoittaneet Santeri Vanhanen (arkeologia, Helsingin yliopisto ja Arkeologerna), Volker Heyd (arkeologia, Helsingin yliopisto), Marianna Kemell (kemian osasto, Helsingin yliopisto), Håkan Ranheden (Arkeologerna, Statens historiska museer, Ruotsi), Niclas Björck (Arkeologerna, Statens historiska museer, Ruotsi) ja Stefan Gustafsson (Arkeologikonsult, Ruotsi).

Otsikkokuva on Santeri Vanhasen, Volker Heydin ja Marianna Kemellin. Kuvankäsittelyn on tehnyt Tero Juutilainen.

Turussa kaivetaan taas ja ohikulkijatkin laitetaan lapiohommiin

To, 05/03/2018 - 20:09 Toimitus

Turkulainen Aboa Vetus & Ars Nova -museo  jatkaa pihamaallaan viime kesänä aloitettuja arkeologisia tutkimuksia. Kaivauksiin ja arkeologiseen tutkimukseen liittyy tänä vuonna myös vapaaehtoistoimintaa.

Arkeologiassa päivän sana on osallistuttaminen. Eri puolella Suomea on viime vuosina tehty useita kaivauksia, joihin yleisö ja asiasta kiinnostuneet ovat päässeet mukaan hommiin. Tunnetuin näistä lienee Heurekan omilla kulmillaan Vantaan Jokiniemessä tehty kaivaus, missä löydettiin harvinaisia savi-idoleita.

Turussa pistetään kuitenkin paremmaksi ja siellä alkoi tänään kaivaus ihan keskellä kaupunkia. 

Aboa Vetus & Ars Nova -museon pihamaalla kaivettiin jo viime kesänä, mutta tänä vuonna kaivauksiin ja arkeologiseen tutkimukseen liittyy tänä vuonna uudenlaista vapaaehtoistoimintaa: tavoitteena on kehittää yleisön kanssa tehtävää arkeologiaa ja saada vapaaehtoisista koostuva ryhmä mukaan arkeologisen tutkimuksen koko kaareen – myös kaivausalueen ulkopuolella.

Yleisöarkeologian ytimenä on yhteisöllinen oppiminen. Kaivaus on arkeologien, museon ja yleisön yhteinen tutkimuskohde, jossa yleisö osallistuu samaan aikaan kuin tutkija.

Vapaaehtoisten on mahdollista osallistua arkeologisen kaivauksen lisäksi esimerkiksi taustatutkimukseen arkistossa, esinelöytöjen käsittelyyn kaivausten jälkitöissä ja viestintään museon verkkosivuilla ja sosiaalisessa mediassa.

Hankkeen yleisöarkeologi Elina Mattila (kuvassa alla) koordinoi toimintaa ja kouluttaa osallistujat tehtäviin. Kaivaus on museon ja yleisön yhteinen tutkimuskohde, jossa arkeologit ja yleisö ovat dialogissa keskenään.

Tutkimusprojektin kaikissa vaiheissa tarkastellaan sitä, mikä arkeologiassa kiinnostaa yleisöä ja millä tavoin yleisö voi ja haluaa osallistua arkeologiseen tutkimukseen ja arkeologisen kulttuuriperinnön elävänä pitämiseen. Hankkeen myötä löytyvät toimintatavat otetaan käyttöön ja yleisöarkeologiasta tulee osa museon pysyvää toimintaa. Samalla luodaan tila uudenlaiselle kansalaisvälittäjätoiminnalle arkeologian parissa.

Museo osallistuu kehittämishankkeellaan EU:n kulttuuriperintövuoteen, jonka teemana on osallisuus kulttuuriperintöön ja sen tarjoamiin voimavaroihin.

Yleisökaivaus tuo historian näkyväksi keskelle arkipäivää ja kaupunkitilaa

Aboa Vetus & Ars Novan kesän 2018 arkeologinen tutkimuskohde sijaitsee museon sisäpihalla, Itäisen Rantakadun ja Nunnankadun kulmauksessa.

Kaivausalueella on sijainnut vielä Turun palon 1827 aikaan niin sanottu Forsteenin kivitalo, joka oli nimetty 1700-luvun alussa tontin omistaneen Samuel Forsteenin mukaan. Vuoden 1835 kartassa rakennusta ei enää näy, joten se on luultavasti tuhoutunut Turun palossa ja purettu joitakin vuosia sen jälkeen.

Kaivausten tarkoituksena on saada rakennuksen jäänteet esille ja selvittää sen tarkempi rakentamisajankohta ja -vaiheet. Kaivaus on aiempien vuosien tapaan avoin yleisölle.

Kuka tahansa voi pistäytyä arkeologien juttusilla kaivausalueella, joka sijaitsee helposti saavutettavassa museoympäristössä. Kaivauksen etenemistä voi kesän aikana seurata myös museon verkkosivujen ja sosiaalisen median kautta. Hankkeen hastag on #laajennetaanturkua kaivausten nimen mukaan.

*

Otsikkokuvassa on Aboa Vetus & Ars Novan kesän 2018 kaivauksia johtava arkeologi Ilari Aalto. Kuva: Jari Nieminen.

Juttu perustuu museon lähettämään tiedotteeseen.

Arkeologisia löytöjä kesän 2017 kaivauksilta. Kuva: Jari Nieminen.

Joulupukki on totta? Esi-isän luu tutkittu, ikää noin 1700 vuotta.

Ti, 12/12/2017 - 15:25 Toimitus
Pyhän Nikolauksen luu – tai ainakin sen oletetaan olevan.

Pyhä Nikolaus on yksi tunnetuimmista kristillisistä pyhimyksistä. Legenda hänestä liitetään useissa Euroopan maissa joulupukkiin ja lahjojen antamiseen. Nyt tutkijat ovat analysoineet pyhimyksen jäänteinä pidettyjä luita ja tulokset julkaistiin juuri: joulupukin esi-isä näyttää olevan peräisin 300-luvulta.

Nikolauksen jäännöksinä pidettyjä luita on vuodesta 1087 alkaen säilytetty Italiassa Etelä-Pugliassa Barin kylässä Basilica di San Nicola -kirkossa hautaholvissa marmorialttarin alla.

Pyhän Nikolauksen luiksi uskottuja jäännöksiä on myös Venetsiassa Chiesa di San Nicolo -kirkossa Lidon saarella. Lisäksi Pyhän Nikolauksen jäännöksinä pidettyjä yksittäisiä reliikkejä ovat pitäneet hallussaan lukuisat kirkot ympäri maailmaa.

Oxfordin yliopiston professori Tom Higham ja Turun yliopiston kollegiumtutkija Georges Kazan saivat käyttöönsä kuitenkin näytteen Amerikasta. Luunkappale on osa yhdysvaltalaisen papin Dennis O’Neillin reliikkikokoelmaa.

Kyseinen luunkappaleen on tunnistettu olevan osa ihmisen lonkkaluuta, ja sen on uskottu olevan Pyhän Nikolauksen jäännös. Higham ja Kazan tutkivat luunkappaletta radiohiiliajoituksella osoittaakseen reliikin iän tarkalleen.

Tulosten mukaan reliikki on 300-luvulta eli ajalta, jolloin Pyhän Nikolauksen uskotaan eläneen. Historioitsijoiden mukaan hän kuoli noin vuonna 343. Tulokset vahvistavat käsitystä siitä, että pyhäinjäännöksinä pidetyt luut saattavat olla aitoja Pyhän Nikolauksen luita.

"Kiinnostuimme O’Neillin hallussa olevasta luunkappaleesta, koska se on vasemmasta häpyluusta, lonkkaluun alemmasta osasta", kertoo Turun yliopiston Turku Institute for Advanced Studies -tutkijakollegiumissa tutkijana työskentelevä Kazan.

"Barin kokoelmassa taas ei ole kokonaista lonkkaluuta, vaan vain vasen suoliluu lonkkaluun yläosasta. Tämä herätti huomioni ja antoi alkusysäyksen tutkimuksellemme. Vielä on vahvistamatta, pitääkö Venetsian kokoelma sisällään jäännöksiä lonkkaluusta, mutta kokoelma täydentää Barin jäännöksiä niin, että molempien kokoelmien voidaan olettaa olevan yhden ja saman yksilön luuta."

Radiohiiliajoituksen kehitys avaa reliikkien tarinoita

Higham ja Kazan, jotka johtavat Oxford Relics Cluster -tutkimusryhmää Keble College's Advanced Studies Centre -tutkimuskeskuksessa Oxfordin yliopistossa ovat ensimmäiset tutkijat, jotka ovat analysoineet näitä luita radiohiiliajoituksella. Higham on alan pioneeri, Kazan on tutkinut varhaiskristillisiä pyhäinjäännöksiä ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää kymmenen vuoden ajan.

"Usein tutkimuksemme osoittavat pyhäinjäännösten olevan uudempia kuin on uskottu. Nyt tutkimuksemme sen sijaan viittaa siihen, että meillä saattaa olla käsissämme Pyhän Nikolauksen aitoja jäännöksiä", professori Higham sanoo.

Tutkittua luunkappaletta on pidetty pyhäinjäännöksenä melkein 1 700 vuoden ajan, mikä tekee siitä yhden vanhimmista reliikeistä, joita Higham ja Kazan tiimeineen ovat tutkineet.

Tutkijat kertovat, että radiohiiliajoitusteknologian kehittyminen viime vuosina on helpottanut reliikkien tutkimista.

"Kun aiemmin tarvittiin fyysisiä luunäytteitä, voimme nyt tarkastella milligramman kokoisia mikronäytteitä. Tämä avaa arkeologiselle tutkimukselle uuden maailman", selittää Kazan.

Higham huomauttaa, että tieteen keinoin ei kuitenkaan ole täysin mahdollista todistaa, että tutkittu reliikki on varmasti kuulunut Pyhälle Nikolaukselle.

"Sen kuitenkin pystymme todistamaan, jos reliikki ei ole aito."

"Nämä tulokset kannustavat meitä nyt jatkamaan Barin ja Venetsian reliikkien tutkimusta esimerkiksi dna-kokein, jotta voimme osoittaa, että kyseiset luunkappaleet ovat saman yksilön jäännöksiä", Kazan jatkaa.

"On mielenkiintoista ajatella, että näin vanhat reliikit saattavat olla aitoja!"

Pyhän Nikolauksen uskotaan eläneen Myrassa Anatolian niemimaalla nykyisen Turkin alueella.

Hänen kerrotaan olleen varakas mies, joka tunnettiin laajalti avokätisyydestään, ominaisuudesta, joka innoitti joulupukin hahmoa joululahjojen tuojana.

Rooman keisari Diocletianuksen uskotaan vainonneen Pyhää Nikolausta, joka kuoli Myrassa, jossa hänen jäännöksistään tuli tärkeä osa kristillisiä riittejä. Kerrotaan, että ryhmä italialaisia kauppiaita vei jäännökset Myrasta Bariin, jossa suurin osa niistä on tänä päivänä Basilica di San Nicola -kirkossa.

Tarinat Pyhästä Nikolauksesta tulivat suosituiksi 1500-luvulla, jolloin joulupukin legenda syntyi. Joulukuun kuudes päivä tunnetaan monissa Euroopan maissa, erityisesti Hollannissa, Pyhän Nikolauksen päivänä, jonka aattona annetaan ja saadaan lahjoja.

Tuoreet tulokset ovat osa käynnissä olevaa tutkimusta ja ne julkaistiin reliikkiä hallussaan pitävän yhdysvaltalaiskirkon pyynnöstä 6.12.2017.

*

Juttu perustuu Turun yliopiston tiedotteeseen, jonka pohjana on puolestaan Oxfordin yliopiston tiedote.

Hobittien historia alkaa viimein hahmottua

Ma, 09/26/2016 - 14:39 Jarmo Korteniemi
Kuva: Tim Evanson / Flickr

Kääpiökasvuiset floresinihmiset asuttivat saarta Indonesiassa jo vajaat miljoona vuotta sitten. Niiden häviäminen taas osuu yksiin nykyihmisen saapumisen kanssa.

Sarja tutkimuksia avaa floresinihmisen alkuperää ja kohtaloa. Hobiteiksikin kutsutut pikkuihmiset asuivat satojentuhansien vuosien ajan Floresin saarella eteläisessä Indonesiassa.

Tutkimukset on julkaistu Naturessa, Plos Onessa, sekä arkeologian alan tiedesarjoissa (linkit jutun lopussa). Ne asettelevat floresinihmisten kehityshistoriaa paikoilleen ja tarkentavat hobittien katoamisaikaa. Uusin, vielä vertaisarvioimaton tutkimus kertoo nykyihmisen saapuneen saarelle katoamisen aikoihin.

Alkuperää etsimässä

Vanhimpien löydettyjen hobittifossiilien iäksi arvioidaan noin 700 000 vuotta. Ne kuuluvat varsinaisia floresinihmisiä vieläkin pienemmille ihmisille. Jo aiemmin saarelta on löytynyt arkeologisia todisteita kivityökalujen käytöstä jopa miljoona vuotta sitten. Muista ihmisen sukuisista olioista ei ole löytynyt saarelta merkkiäkään - ennen nykyihmistä siis.

Hobiteilla (Homo floresiensis) on yhtäläisyyksiä pystyihmiseen (Homo erectus) niin rakenteellisesti, kulttuuriĺlisesti kuin ajallisestikin. Pystyihminen on tiettävästi ensimmäinen ihmislaji, joka levittäytyi Afrikasta Aasian perukoille asti, vajaat kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Kuva: Rosino / Wikimedia Commons
Hobittilöytöjen valtaosa on tehty tästä kalkkikiviluolasta. (Rosino/Wikimedia Commons)

Hobitit olivat todennäköisesti juuri pystyihmisten jälkeläisiä. Saarelle tulo rajoitti resursseja ja aikaa myöten pienensi kokoa. Näin on todistettavasti käynyt monille muillekin saarieläinlajeille (joskaan ei kaikille), eikä ole mitään syytä miksei ihmisellekin voisi käydä samoin.

Sukupuutto uumoiltua aiemmin

Toisesta tutkimuksesta taas käy ilmi, että floresinihmiset kuolivat sukupuuttoon paljon aiemmin kuin aluksi luultiin. Aiemmin raportoidut ällistyttävän nuoret iät perustuivat virheellisille päätelmille.

Nuorimmat varsinaisten floresinihmisten fossiilit ovat tarkistuksen jälkeen 50 000 vuoden ikäisiä. Niitä löytyy kuitenkin aina peräti 190 000 vuoden takaakin.

Muualta Indonesiasta on löytynyt fossiileja, joiden mukaan myös pystyihminen saattoi selvitä samoihin aikoihin asti ennen häviämistään.

Miksi he katosivat?

Viimeinen niitti hobittien ja pystyihmistenkin arkkuihin saattoi hyvin tulla oman Homo sapiens -lajimme muodossa. Kolmas ja kaikkein tuorein tutkimus antaa tästä ainakin viitteellisiä todisteita.

Tutkijat ovat vastikään löytäneet hampaita, jotka ajoitettiin vain 46 000 vuoden ikäisiksi. Ne eivät missään nimessä kuulu hobiteille, vaan muistuttavat nykyihmisen normaalia purukalustoa.

Vain hieman hobittifossiileja tuoreemmat hampaat vieläpä löytyivät samasta luolasta kuin floresinihmisten nuorimmat fossiilit. Sellaisista maakerroksista, joissa hobiteista ei enää ole jälkeäkään.

Viimeisintä tutkimusta ei tiettävästi ole vielä vertaisarvioitu. Löytö esiteltiin tiedeyhteisölle Madridissa pidetyssä kokouksessa syyskuun puolivälissä. Vertailu muiden ihmislajien hampaiden kanssa on vielä kesken.Hammaslöydöstä kertoi Suomessa ensimmäisenä Verkkouutiset.

Hobittihistoria hahmottuu siis hyvää vauhtia. Floresinihmiset muuttuivat kääpiökasvuisiksi hyvin pian saarelle tulon jälkeen. Häviäminen taas osuu yksiin nykyihmisen saapumisen kanssa.

Täydellisin löydetty hobittiluuranko. (Marmoritai / Flickr)

Täyttä selvyyttä ei vielä ole

Tutkimukset eivät kuitenkaan kerro aivan kaikkea. Lajien yhteyksiä on vaikea osoittaa täysin aukottomasti. Elivätkö nyky- ja floresinihminen saarella samaan aikaan? Sekoittuivatko lajit? Tuhosiko nykyihminen hobitit, suoraan tai välillisesti? Entä kehittyikö hobittilaji alkujaan vielä pienemmistä ihmisistä, ja olivatko he pystyihmisen jälkeläisiä?

Fossiiliaineisto on niukkaa, sillä luut häviävät trooppisessa maaperässä nopeasti. Löytöjä onkin tehty vain luolista, joita on käytetty suojaisina asuntoina pitkään. Lisäksi useat päätelmät perustuvat luunpalasiin ja osittaisiin luurankoihin. Tuoreita Homo sapiensin hampaita on esimerkiksi löytynyt vain kaksi kappaletta.

Arkeologia, paleontologia ja antropologia ovat salapoliisityötä parhaimmillaan.

Joidenkin tutkimusten ja epäilyjen mukaan hobitit eivät olisi oma lajinsa, vaan tavalla tai toisella vajaakehittyneitä pysty- tai nykyihmisiä. Useat sairasepäilyt on kuitenkin pystytty osoittamaan kategorisen vääriksi. On myös hyvin epäuskottavaa, että jostain syystä ainoastaan kehityshäiriöisten yksilöiden luut olisivat sattumalta säilyneet kymmenien- tai satojentuhansien vuosien ajan.

Lähdeartikkelit: hobittien esi-isien kuvaus - hobittien esi-isien ajoitus - hobittius kehityshäiriön tuotosta? (1) - hobittius kehityshäiriön tuotosta? (2) - tuoreimpien hobittifossiilien ajoitus - epäily nykyihmisten vaikutuksesta - nykyihmisten hammaslöydöt ja niiden ajoitus

Otsikkokuva: Tim Evans / Flickr

Tutankhamonin tikari tupsahti taivaalta

To, 06/02/2016 - 07:57 Jarmo Korteniemi
Kuva: Sword Site / Bill Blake

Tuore tutkimus kertoo selvästi: muinaisen Egyptin kuuluisin hallitsija haudattiin meteoriittiraudasta tehdyn veitsen kera.

Tutankhamonin hauta on Egyptin faaraoiden viimeisistä leposijoista ehkä se kaikkein tunnetuin ja parhaiten säilynyt. Muumioidun faaraon seuraksi oli jätetty monia esineitä, jotka olivat vieläpä säästyneet haudanryöstäjiltäkin.

Haudasta löytyi yksi erittäin outo esine: kultakahvainen rautatikari. Otsikkokuvassa se komeilee täyskultaisen kollegansa vieressä.

Rautatikari on outo, sillä tuon ajan Egyptissä ei rautaa työstetty.

Tikarin alkuperästä on väännetty kättä jo pitkään. Yksi mahdollisuus on, että se oli kenties peräisin heettiläisiltä. Tuo nykyisen Turkin alueella asustanut kansa oli jo pitkään työstänyt rautaesineitä. Toisen idean mukaan -- joka ei tosin sulje heettiläisiä pois -- kyse oli meteoriittiraudasta.

Nyt alkuperäongelma on ainakin osittain ratkaistu, kiitos italialais-egyptiläisen tutkijaryhmän. He analysoivat tikaria röntgenspektrometrillä ja vertasivat sen koostumusta metallinäytteisiin, joihin kuului 11 meteoriittia ja 11 maanpäällistä teräsnäytettä.

Yläkuva: Rautatikari tarkempana, alinna shakaalipäinen tuppi. Alakuva: Tikarin nikkeli- ja kobolttikoostumus verrattuna erilaisiin metallinäytteisiin. Pienet pisteet vastaavat mittausten virherajoja.

 

Meteoriitit erotetaan Maan rautaisista kivistä ainejakauman perusteella. Rautameteoriitit koostuvat yleensä kamasiitista ja taeniitista, joissa on aina varsin paljon nikkeliä sekä monia muitakin aineita, kuten kobolttia, fosforia, rikkiä ja hiiltä.

Tikarin ainekoostumuksen todettiin sopivan meteoriittinäytteiden joukkoon. Siinä on nikkeliä 10,5–11,2 % ja kobolttia 0,5–0,6 %. Selvä rautameteoriitti, ei merkkiäkään maanpäällisestä kehityksestä.

Hämärän peittoon jää kuitenkin yhä tikarin tarkempi meteoriittiluokitus, sekä se, mahtaako terän pohjamateriaalina olla palanen jotain jo muutoin tunnettua meteoriittia. Tarkemmat tutkimukset voivat tarkentaa luokitusta.

On kuitenkin varsin todennäköistä, että terän työstö on tuhonnut alkuperäisen kiderakenteen liian pahasti. Lähempi tutkimus voikin kertoa enemmän juuri työstökeinosta. Se puolestaan antaisi osviittaa siihen, kuinka tuolloin orastavan rautakauden tekniikat kehittyivät.

 

Artikkeli on luettavissa Meteoritics & Planetary Science -julkaisun nettisivuilla ja julkaistaan itse lehdessä myöhemmin.

Suomessa asiasta uutisoi ensimmäisenä Ylen kulttuuritoimitus.

 

Otsikkokuva: Sword Site / Bill Blake
Tarkempi tikarikuva sekä diagrammin aineisto: Cornelli ja kumpp., 2016 / M&PS / Wiley-Blackwell

Aurinkolaiva muinaisen Egyptin ajalta

To, 05/26/2016 - 09:31 Jari Mäkinen
Faaraon aurinkolaivan kopio

Tänään vuonna 1954 löydettiin Egyptissä, Gizan pyramidiin kätketty aurinkolaiva. Se ei toiminut aurinkovoimalla, vaan sen tehtävänä oli kuljettaa faarao kuolemansa jälkeen taivaaseen Auringon luokse.

Päivän kuvaLaiva oli tehty faarao Kheopsille, eli nykyisin Kfuhuna tunnetulle faaraolle noin 4600 vuotta sitten.

Sen löysi Gizan kaivauksia Kamal el-Malakhin johdolla tehnyt arkeologiryhmä pyramidin osasta, jota ei oltu aikanaan ryöstetty: tutkijat porasivat reiän laivaa sekä huonekaluja sekä muita Kheopsin käyttämiä esineitä sisältänyttä kammiota suojanneeseen 15-tonniseen kivimurikkaan, ja näkivät kammion sisällön varsin huonossa kunnossa, mutta edelleen täysin hahmotettavassa kunnossa.

Periaatteessa laiva oli jätetty aikanaan lähtökuntoon. Plataanipuusta ja setristä tehdyssä laivassa oli köydetkin paikoillaan, tosin vuosientuhansien varrella kaikki oli haperoitunut siinä määrin, että laivasta laitettiin esille vain mallikappale. Otsikkokuvassa on laivan pienoismalli, joka näyttää vielä paremmin millaisesta paatista oli kyse.

Alla on kuvia laivasta löytöhetkellä ja sen sisältänyt kammio.

Faarao Kheopsista käytetään muuten nykyisin ennemminkin nimeä Khufu, koska Kheops oli hänen kreikankielinen nimensä. Hän hallitsi ainakin 2589–2566 eaa. ja oli Egyptin 4. dynastian toinen farao. Khufu rakennutti Gizaan nykyisen Kairon lähelle muinaisen Egyptin suurimman pyramidin, josta tuli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Reportaasi Saaristomereltä 2/4: Rannikkotykkejä ja torppareita

Su, 05/08/2016 - 21:45 Jarmo Korteniemi

Jungfruskärin saarilla historia on alituiseen läsnä. Kevätilmassa väreilee sekoitus torpparielämää ja armeijan läsnäoloa. Neliosainen reportaasi kertoo Saaristomeren kansallispuiston helmestä.

”JoulukalenteriSaaristomeren karunvehreä luonto kiehtoo. Siksi olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia.

Haravoin kohtaa, jossa maasta paljastuu yllättäen punatiilistä mursketta. Muistelen kuulleeni, että jostain tästä kulki aikoinaan armeijan huoltotie. Ja tuossa vieressä oleva suuri gneissijärkäle on varmaankin ollut rajapyykki. Mahtaisiko olla peräti torppariajalta?

Jos Ahvenanmaata ei lasketa, Jungfruskäriä lännemmäs ei Suomen kamaralla taida päästä. Linnuntietä sekä Turkuun että Maarianhaminaan on täältä noin 70 kilometriä.

Saarilla on mielenkiintoinen historia. Täällä kuitenkin kiehtoo eritoten se, kuinka saumattomasti eri aikakaudet nivoutuvat yhteen.

Muinaiset kalliot nousevat merestä

Kaiken pohjalla ovat kauniit silokalliot. Ne ovat edustavimmillaan rannoilla, joilla kivessä luikertelevat moniväriset juonet erottuvat parhaiten.

Lähes psykedeelisistä kuvioinneistaan huolimatta kivilajit ovat pääpiirteissään Suomen yleisimpiin kuuluvia, gneissejä ja granodioriitteja. Ne syntyivät vajaat 1900 miljoonaa vuotta sitten syvällä maan uumenissa. Tuolloin kamaramme huiteli jossain lähellä päiväntasaajaa, ja Suomen ja Ruotsin alueille oli kehittymässä muinainen Svekofennidien vuoristo.

Niihin aikoihin elämää esiintyi vain merissä, ja monisoluiset eliöt olivat vielä hyvin harvassa.

Eroosio ja aika ovat sittemmin syöneet vuoret kallioiden päältä. Loppusilauksen tekivät kalliot kiillottanut jääkausi, kiviä kauniisti pyöristäneet meren aallot, sekä puolustusvoimien kolhot louhintatyöt.

Jääkauden loputtua Jungfruskärin korkeimmatkin huiput olivat vielä merenpohjaa. Kuivaa maata niistä tuli vasta 4000 vuotta sitten, ensin satunnaisina kareina ja luotoina, jotka aikaa myöten kasvoivat toisiinsa kiinni. Vielä tuhatkunta vuotta sitten, viikinkiajan lopulla, kalliot olivat 4–6 metriä nykyistä alempana. Maa kohoaa alueella yhä 5–6 millin vuosivauhtia.

Maannousun vaikutukset näkyvät Jungfruskärin pääsaarella varsin oivasti. Itärannan flada-tyyppisen matalan lahden suora yhteys mereen katkeaa seuraavan parin vuosisadan aikana. Siitä kehittyy samanlainen vauhdilla kaislikoituva kluuvijärvi kuin saaren lounaisosassa jo lymyilee. Kluuveihin merivettä pääsee ainoastaan myrskysäällä. Sekä fladan että kluuvin tulevaisuus taas näkyy saaren keskellä: Siellä oleva lähes umpeen kasvanut kosteikko oli vielä 1600-luvulle asti meriyhteydellä varustettu flada.

Kasvit kukoistavat kallioisella saarella juuri ravinteikkaita sedimenttejä keränneiden painanteiden vuoksi.

Saariston matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti. Erityisesti fladat ovat runsaslajisia, herkkiä ja lailla suojeltuja elinympäristöjä.

Merenkulkijoiden pysähdyspaikka

Keskelle merenselkää kasvanut saariryhmä on ollut jo pitkään tärkeä merenkulkijoiden etappi. Saarten väliset salmet ja tuulensuojaisat poukamat tarjosivat luonnonsatamia.

Jungfruskär on merkitty karttoihin tärkeän kauppareitin etapiksi jo vähintään 800 vuoden ajan. 1200-luvulla saariryhmä tunnettiin nimellä Kyrkosundskär (suom. kirkkosalmenluoto). Kertomusten mukaan Jungfruskärissä sijaitsikin  kappeli ja ehkä krouvikin jo hyvin varhain.

Elämästä saarilla kertovat monet muinaisjäännökset, joista osa odottaa yhä tarkempia tutkimuksia. Rautakautinen hautaröykkiö ja jatulintarha voivat olla kaikkein varhaisimpia merkkejä asutuksesta. Saarilta löytyy lisäksi monenlaisten asuinrakennelmien perustuksia.

Kallioihin tehdyt kaiverrukset kertovat myös elämän vaiheista. Etenkin näköalapaikoille on hakattu kirjaimia, lukuja ja kuvioita. Nykyisen vierasvenesataman edessä olevalta kalliolta löytyy raakapurjealuksen kuva, jonka kerrotaan olevan peräisin 1600- tai 1700-luvulta.

1800-luvulla tulivat torpparit. He hoitivat saarella lähikylien karjaa ja viljelivät maata. Jungfruskärin maatalouskäytön huippukautena, 1900-luvun alussa, sen rannalta toiselle näki esteettä. Enimmillään saarilla asui vajaat 50 ihmistä. Siellä toimi oma koulukin, jonkin aikaa.

Nykyisin vuosisataisesta torpparielämästä on muistona lähinnä raunioita ja vanhoja ojia. Käyttökunnossa pidettyjä torppamökkejäkin löytyy – yksi niistä toimii talkooporukkamme majapaikkana.

Vaikka Jungfruskärille ei kulje reittiliikennettä, saarella tuntee olevansa yhä vieläkin keskellä tärkeää kulkuväylää. Ruotsinlaivat nimittäin lipuvat iltahämärässä juhlavasti vain muutaman kilometrin päästä Jungfruskärin ohi. Ja yhä vieläkin saarten lomitse kulkee kesäinen pienveneilyreitti, joka vie kohti Sottungaa, Föglötä ja Lumparlandia.

Pommikoineita ja rannikkotykkejä

Jungfruskärin historian vaiheita ovat määrittäneet myös sotatoimet sekä niihin varustautuminen. Saarilla sijaitsi vartioasema läpi koko toisen maailmansodan ja aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Sodan tuoksinassa (17.2.1940) saarten yllä räjähti venäläinen pommikone (Iljushin DB-3), ilmeisesti suomalaishävittäjän ansiosta. Osa koneesta tippui Hamnön saarelle, osa jäälle, osa jään läpi.

Koneen kolmihenkisestä miehistöstä kaksi sai surmansa räjähdyksessä, kolmas pelastautui laskuvarjolla. Hän kuitenkin sai surmansa laukaustenvaihdossa, saarella olleiden vartiomiesten yrittäessä vangita hänet.

Hylyn osat käytettiin saarelaisten toimesta pian hyödyksi. Rakennusaineita ei heitetty hukkaan.

Miehistö haudattiin pääsaaren suojaisalle etelärannalle. Hautakiveen on merkitty sirppi, vasara, sekä kuolinpäivä.

Aivan haudan vieressä on puhelinpylväistä tehty entisen Telelaitoksen pieni huvila. Vietin tässä ”Teletuvassa” muutaman erittäin kylmän yön vuoden 2012 kevätleirien aikaan. Ilmeisesti Telelaitoksen budjettiin ei sitten mahtunut varaavan takan rakentaminen.

Heti Talvisodan jälkeen Jungfruskäriä ryhdyttiin linnoittamaan. Sinne siirrettiin kalustoa demilitarisoidulta Ahvenanmaalta. Sotien jälkeen puolustusvoimat piti saarta hallinnassaan, sillä se oli strategisesti tärkeällä paikalla.

Rinnakkaiselo saarelaisten kanssa sujui hyvin, armeija hoiti jopa maanviljelijöiden kauppareissujakin.

Saarten laidunnuskäyttö loppui muutaman vuosikymmenen päästä ja pian häipyi viimeinen vakituinen asukaskin. Jälkipolvet käyttävät taloja nyt kesämökkeinä.

Teknologian kehittyessä linnoitussaaren merkitys puolustusvoimille väheni. Sen luonto- ja historialliset arvot olivat kuitenkin merkittävät, ja pahoin metsittyneen Jungfruskärin ennallistaminen aloitettiin vuonna 1982. Niittylajien parhaimmisto oli onneksi säilynyt armeijan harjoituskentän laidalla.

Syrjäisen linnakkeen vartiointiin tylsistyneet vartiomiehet saivat 1990-luvun puolivälissä luvan tehdä töitä Metsähallitukselle. Näin hoituikin suuri osa perinnemaisemalle tärkeästä raivauksesta, metsänhoidosta, aitatöistä, puun hakkuusta sekä saarelle tuodun karjan hoidosta. Kadonneita lampaitakin etsittiin.

Vuosituhannen vaihteessa puolustusministeriön alueet siirtyivät lopulta täysin Metsähallituksen omistukseen.

Talkoiden veteraanit - siviilit siis - ovat olleet hoitamassa saaren perinnemaisemia jo lähes 30 vuoden ajan. Voin vain kuvitella kuinka paikka on tuona aikana muuttunut, kun jo omien 2010 -luvun kokemustenikin aikana on ympäristö on kehittynyt.

Katson ohimennen kohtaa, jossa selätin mittavan katajikon vain pari vuotta sitten. Yksi uusi taimi pitää taas nyhtää maasta, mutta muutoin niitty kasvaa jo hyvin.

Kasarmielämää

Armeijan läsnäolon näkee vieläkin. Jäljelle jäi kolme suurta deaktivoitua rannikkotykkiä (6" 152/45 C). Parin ympärillä on vielä kalastajamökin kaltainen naamiorakennus. Ehkä sellainen saattoi aikanaan hämätä kaikkein hätäisimpiä vieraiden valtojen tiedustelukuvien analysoijia.

Saarille on vuosikymmenten saatossa tehty mittavasti strategisia louhintatöitä. Karuista valmisteluista kertovat kivikasat ja bunkkerit. Kun tietää mistä etsii, kallioilta löytyy myös jalustoja liikuteltavalle monenlaiselle kevyelle ilmatorjunta- ja tykkikalustolle (152/45 C ja 75/50 C).

Vankka kasarmirakennuskin on pystyssä, vaikka onkin jo aikansa elänyt. Sisällä käyneet kertovat rakennuksen olevan liian huonokuntoinen että sitä voisi käyttää majoitukseen ilman kunnon remonttia. Entisöintiä on aiottu useaan otteeseen, mutta rahojen ja tekijöiden puute on keskeyttänyt projektit alkuunsa.

Ennen pitkää kasarmille käy kuten sen etupihaa koristaville puisille vajoille. Niiden katot ovat romahtaneet, ja lattialta kasvaa jo monimetrisiä koivuja.

Kasarmin sauna on yhä hyvässä kunnossa. Ja kovassa käytössä talkooleirien aikaan. Se lämmitetään joka ilta.

Saunan portailla huiliessa seuraan myyrän hyörinää kivenkolossa. Hymähdän, kun ilta-aurinko värjää sen oudosti tunturisopulin näköiseksi. Luontokin on täällä ihan omanlaistaan.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Marttinen, Erkki: Jungfruskärin linnake 1939-1999. Omakustanne, 2013.
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989.

Päivitys 8.5.2016 klo 23.30: Lisätty kuvia.
Päivitys 10.5.2016 klo 21.30: Lisätty tieto saariryhmän aiemmasta nimestä.
Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.
Päivitys 11.5.2016 klo 18.20: Lisätty, tarkennettu ja korjattu tietoa puolustusvoimien toiminnasta saarella 1900-luvulla.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi. Kartoissa käytetty pohjana Maanmittauslaitoksen aineistoja.

Tappoiko ammoinen ihminen jättilinnun sukupuuttoon?

Ma, 02/01/2016 - 16:29 Jari Mäkinen
Lisko jahtaa


Se, että ihminen pystyy hävittämään kokonaisen lajin sukupuuttoon, ei ole yllätys. Sen sijaan se, että ihminen näyttää tehneen niin jo 50 000 vuotta sitten, on yllättävää.


Kyseenalaisen kunnian nähtävästi ensimmäisenä ihmisen tuhoamana lajina saanee australialainen jättiläislintu nimeltä Genyornis newtoni.

Hieman emun kaltainen lentokyvytön lintu oli täysikasvuisena yli kaksi metriä korkea ja sen massa saattoi olla jopa yli 220 kg.

Linnusta on runsaasti havaintoja ajalta, jolloin ihmiset eivät olleet vielä asuttaneet Australiaa, mutta sen jälkeen – siis noin 50 000 vuotta sitten – merkit linnusta ovat kadonneet. Sen sijaan Australian alkuperäkansojen muinaiset jäljet osoittavat heidän käyttäneen linnun suuria, noin puolitoista kiloa painaneita munia ravintonaan.

Ammoisten ihmisasutuksien luota on löydetty Genyorniksen munankuoria, joita on selvästi kuumennettu liekillä.

Yhdysvaltalaisen Coloradon yliopiston Boulderissa oleva tutkimusryhmä on tutkinut ympäri Australian yli 2000 eri paikkaa, joissa on ollut linnun munia. Kyseessä ovat tyypillisesti hiekkadyynit, joihin Genyornikset hautasivat muniaan niitä hautoessaan.

Mikään näistä pesistä ei näyttänyt olevan 45 000 vuotta nuorempi.

Yli 200 paikan luota löytyi myös munia, joita oli selvästi käsitelty. Osa niistä oli mustuneita juuri siten, että niitä on selvästi kuumennettu esimerkiksi nuotiossa; kuorien sisältämien aminohappojen avulla voi päätellä sen, että kuumennus on tapahtunut vain yhdeltä puolelta nopeasti, ei esimerkiksi metsäpalon tapaan joka puolelta pitemmän ajan kuluessa.

Kaiken lisäksi monet palaneista munien kuorenpalasista löytyi pari metriä halkaisijaltaan olleilta alueilta, eikä näiden alueiden ympäriltä puolestaan löytynyt munia. 

Munankuorien kvartsikiteiden tarkempi tutkimus osoitti, että ne kuumennetut kuoret ovat noin 54 000 - 44 000 vuotta vanhoja. Radiohiilen avulla tehty ajanmääritys antoi nuorimpien tapausten iäksi 47 000 vuotta.

“Emme keksi minkäänlaista tilannetta, missä luonnollinen pensaspalo voisi saada aikaan tällaisia jälkiä”, sanoo ryhmää johtava professori Gifford Miller Coloradon yliopiston tiedotteessa

“Väitämmekin, että varhaiset ihmiset ovat keränneet munia, kypsentäneet niitä nuotioilla ja jättäneet jälkeensä munankuorien palasia ruokailualueelleen.”

“Tämä on nähdäksemme ensimmäinen ja ainoa luotettava havainto siitä, että ihmiset saivat aikaan Australian megafaunan sukupuuttoon kuolemisen.”

Miller huomauttaa myös, että emujen munien – niin nykyisten kuin aiempienkin - jäljet ovat hyvin vastaavia. Munat ovat pienempiä, mutta niitä löytyy hiekkadyyneistä, alkuperäkansat käyttävät niitäkin ravintonaan ja he kypsentävät niitä nuotioilla. 

Tutkijoita ja maastoautoja

Siinä missä emut ovat selviytyneet vuosituhansien ajan Australiassa, on Genyornis kadonnut monen muun omituisen aussialkueläimen myötä. 

Tällaisia ovat olleet kaksitonninen vompatti, 450 kiloa painanut kenguru, yli 130 kg painanut leijona ja henkilöauton kokoinen kilpikonna.

Noin 85% Australian kookkaista nisäkkäistä, linnuista ja matelijoista hävisi kartalta pian sen jälkeen kun ihmiset tulivat mantereelle, ja syystä tähän on kiistelty kiivaasti. Toisten mielestä syypää oli ihminen, kun taas toiset syyttivät ilmaston muuttumista. Osa olettaa kummankin vaikuttaneen asiaan.

Joka tapauksessa samoihin aikoihin kun ihminen asutti Australian, manner kuivui olennaisesti. Tämä tapahtui 60 000 - 40 000 vuotta sitten, ja ihmisten oletetaan levittäytyneen mantereelle noin 47 000 vuotta sitten. He tulivat todennäköisesti meren yli pohjoisesta, muutaman sadan kilometrin päässä olevilta Indonesian saarilta.

“Amerikoissa on selviä merkkejä siitä, että ihmiset metsästivät suuria eläimiä”, selittää Miller ja mainitsee muun muassa mammuttien luihin jääneet palaset kivisistä nuolien kärjistä.

Australian maaperä ja ilmasto eivät ole suotuisia luiden ja muiden jäänteiden säilymiselle, joten “selviä merkkejä ihmisten tekemästä suurten eläinten metsästyksestä ei ole ollut ennen kuin vasta nyt. “

Amerikkalaisten lisäksi tutkimukseen on osallistunut tutkijoita Australian kansallisesta yliopistosta sekä seitsemästä muusta australialaisesta tutkimuslaitoksesta. Aiheesta kertova artikkeli julkaistiin 29. tammikuuta Nature Communications -sarjassa.

 

Otsikkokuvassa noin tonnin painava Megalania prisca -lisko jahtaa lentokyvytöntä Genyornis newtoni -lintua Australiassa noin 50 000 vuotta sitten. Piirros: Peter Trusler, Monash University.

Kivikautista ruttoa löytynyt Virosta

Su, 11/01/2015 - 15:45 Jari Mäkinen
Kivikautinen hauta

Lokakuun 22. päivänä Cell-julkaisussa ilmestyneen tutkimuksen aihe on hyvin halloween-henkinen: eurooppalaisten ja aasialaisten ihmisjäännösten hampaista otetuista näytteistä on löydetty merkkejä ammoisesta ruttoa aiheuttavasta bakteerista.

Rutto on siis kauan sitten ollutta – ei nyt leviävää.

Kyseessä on Yersinia pestis -bakteeri, jonka tiedetään aiheuttaneen monia ruttoepidemioita Euroopassa. Bakteeri aiheuttaa paiseruttoa, keuhkoruttoa ja veriruttoa.

Rutto on lähtöisin jyrsijöistä, joten sitä on ollut maapallolla varmasti jo ennen ihmistä. Se on siirtynyt ihmiseen todennäköisesti rottien ja niissä olevien kirppujen välittämänä. Tauti leviää puremien levittämänä.

Tällaisia epidemioita on ollut muun muassa noin 600-700-luvuilla sekä 1300-luvun puolivälissä, jolloin jopa puolet eurooppalaisista kuoli tässä ns. mustassa surmassa. Tuorein ruttoepidemia Suomessa oli 1700-luvun alussa ja viimeisin laaja epidemia oli Kiinassa ja Intiassa 1800-luvulla.

Nyt julkaistu tutkimus kuitenkin käsittelee varhaisempaa aikaa: sen mukaan rutosta oli harmia jo pronssikauden aikaan noin 3000-1500 ennen ajanlaskun alkua.

Tutkijat keräsivät näytteitä kaivauksilta ja museoista niin Euroopassa kuin Aasiassakin. Näitä muinaisia DNA-näytteitä saatiin 101 yksilöltä, ja näistä seitsemältä löydettiin merkkejä bakteerista (kuva yllä). 

Kaikkein vanhimmissa näytteissä bakteeri oli erilainen kuin myöhemmin. Yleensä rutossa taudinkantajana on toiminut kirppu, mutta vanhimmissa Yersinia pestis -bakteereissa ei olekaan geeniä, joka mahdollistaisi sen elämisen kirpussa.

Koska vain paiserutto voi tarttua kirppujen puremista, ovat vanhimmat rutot olleet todennäköisesti keuhkoruttoa ja veriruttoa, jotka voivat tarttua myös ilman kautta pisaratartuntana.

Lähin löytö Virosta

Yksi näistä bakteerilöydöistä osuu hyvin lähelle: se on Koillis-Virossa olevasta kalmistosta, johon haudattiin noin 4500 vuotta sitten noin kymmenen ihmistä.

Noina aikoina ihmiset liikkuivat laajalti ja myös Suomen alueelle saapui paljon ihmisiä eri puolilta. Eräs mahdollinen syy suuriin väestönsiirtymisiin voi olla se, että ihmiset ovat lähteneet pakoon tauteja: tutkimuksessa heitetäänkin ilmaan ajatus siitä, että myöhäiskivikaudella (ulottuu jonnekin noin 3500 eaa) ruttoepidemiat olisivat paitsi tappaneet suuren osan ihmisistä, niin myös olleet syynä populaatioiden liikkeisiin.

Arkeologiaan erikoistunut sivusto Kalmistopiiri kertoo kiinnostavasti tästä tutkimuksesta. Sivuston jutussa myös mainitaan, että Suomesta ruttonäytteitä ei ole saatu, koska myöhäiskivikautisissa haudoissa ei ole säilynyt jäänteitä. Sen sijaan tiedetään, että väestön määrä vähentyi rajusti noihin aikoihin myös Suomessa.

Kenties rutto riivasi esisuomalaisia jo silloin – myöhemminhän rutto oli täälläkin ikävän yleinen tuttavuus.

Lähde: Early Divergent Strains of Yersinia pests in Eurasia 5,000 Years Ago. Cell, Vol. 163, Issue 3: 571-582.

Otsikkokuvassa on Bretagnessa oleva Téviecin kivikautinen hauta, missä on mm. nämä kaksi nuorta naista kotiloista tehtyine koruineen.