maapallo

Marsia kohti lentävä nanosatelliitti otti upean kuvan maapallosta

Ke, 05/16/2018 - 17:49 Jari Mäkinen
Kuva maapallosta ja Kuusta MarCO-B:n oittamana

Maapallo on pieni planeettaa suuressa, tyhjässä ja kylmässä avaruudessa. Monet toki tietävät tämän, mutta sen näkeminen on aina yllättävää. Kohti Marsia lentävä pieni MarCO-luotain otti kuvan Maasta ja Kuusta, ja kuva on yksinkertaisuudessaan kaunis.

Kaksi ammoisen videonauhurin kokoista nanosatelliittia laukaistiin toukokuun 5. päivänä kohti Marsia. Ne lähetettiin matkaan Nasan InSight-laskeutujan kanssa samalla raketilla ja nyt ne lentävät lähes samanlaisella radalla laskeutujan kanssa kohti punaista planeettaa.

Ne olivat 9. toukokuuta jo miljoonan kilometrin päässä Maasta, jolloin toinen niistä, MarCO-B, nappasi tämän kuvan.

Kuvassa näkyy oikealla avattuna oleva antenni auringonvalossa ja vasemmalla luotaimen lämpösuojaa. Keskellä mustaa avaruutta on yksi selvä piste: maapallo.

Pienen pisteen luona, sen alapuolella vasemmalla on heikompi ja pienempi piste, Kuu.

Kuva tuo mieleen Voyager 1 -luotaimen vuonna 1990 ottaman kuvan, joka tunnetaan nyt nimellä "pale blue dot", eli "valju sininen piste".

Tuon kuvan teki tunnetuksi luotaimen tutkijaryhmään kuulunut Carl Sagan, joka myös ehdotti alun perin sen ottamista. Hän näytti sitä aina osoittamaan kuinka pieni ja vaatimaton oma planeettamme on – vaikka meistä se tuntuu niin suurelta. Meille Maa onkin toki tärkeä, mutta harva tulee ajatelleeksi, että se on itse asiassa kuin avaruusalus, jonka pinnalla elämme avaruudessa.

Siinä missä Voyager 1 otti kuvansa kaukoputkimaisella kamerallaan läpi noin kuuden tuhannen miljoonan kilometrin päästä, oli MarCO:n etäisyys "vain" miljoona kilometriä ja se käytti laajakulmalinssiä.

MarCO-luotaimet

MarCO-luotaimet (Mars Cube One) tekivät kuvan ottamista edeltävänä päivänä 8. toukokuuta ennätyksen, koska silloin niistä tuli kauimmaksi Maasta koskaan lähetetyt nanosatelliitit.

Ne perustuvat nykyisin hyvin suosittuun Cubesat-formaattiin ja ovat hyvin samanlaisia kuin esimerkiksi suomalainen Aalto-1 -satelliitti. MarCO:t ovat tosin kaksi kertaa suurempia, niin sanotusti kuuden yksikön cubesateja.

Tarkalleen ottaen MarCO:jen rungot ovat kooltaan 36,6 x 24,3 11,8 cm. Avaruudessa niiden kyljistä ponnahti auki aurinkopaneelit ja suuri levymäinen yhteydenpitoon käytettävä antenni.

Suurin osa nanosatelliiteista kiertää maapalloa alle 800 kilometrin korkeudessa. Nyt aikomuksena on testata niissä käytetyn tekniikan toimivuutta planeettainvälisessä avaruudessa. Koska keskenään samanlaiset MarCO:t eivät kierrä nyt maapalloa, vaan ovat matkalla kohti Marsia, niitä on satelliitti-sanan sijaan parempi kutsua luotaimiksi. 

Maa on tässä piirroksessa suhteettoman suuri: oikeasti Marsista katsottuna Maa on vain piste taivaalla.

InSight laskeutuu Marsiin, mutta MarCO:t lentävät Marsin ohi. Ne tarkkailevat laskeutujan asettumista Marsin pinnalle avaruudesta, mutta InSight ei luota niihin laskeutumisensa aikana – Marsia kiertävä Mars Reconnaissance Orbiter välittää tietoja Maahan. Jos pikkuiset luotaimet toimivat kuitenkin hyvin, voitaisiin tulevaisuudessa planeettaluotaimien kanssa lähettää tällaisia pieniä apuluotaimia, ja joissakin tapauksissa koko lento voitaisiin tehdä tällaisella pikkuluotaimella. Ne kun ovat edullisempia tehdä ja lähettää matkaan.

Seuraava MarCO-luotaimien merkkipaalu on myöhemmin tässä kuussa, kun ne tekevät ratakorjauksen. Vastaavaa ei ole koskaan aikaisemmin yritetty nanosatelliitilla.

Myös Suomessa on suunniteltu planeettalentoon sopivaa nanosatelliittia.

Reaktor Space Lab on tehnyt hahmotelman asteroidia tutkivasta laitteesta, joka perustuisi cubesat-formaattiin ja joka käyttäisi VTT:n kehittämää pientä hyperspektrikameraa asteroidin kuvaamiseen.

Tämä ASPECT-niminen laite olisi lentänyt Didymos -asteroidin luokse Euroopan avaruusjärjestön AIM-luotaimen (Asteroid Impact Mission) mukana. Valitettavasti AIM peruutettiin joulukuussa 2016, mutta sen idea elää edelleen ja myös suomalainen planeettatutkimuscubesat saattaa saada vielä uuden mahdollisuuden.

Talvipäivänseisauksen taikaa

Ke, 12/21/2016 - 09:42 Jarmo Korteniemi
Kuva: Ville Oksanen

Vuodenaikojen kierto johtuu Maan akselin kaltevuudesta, ei etäisyydestä Aurinkoon. Olemme itse asiassa keskitalvella lähempänä Aurinkoa kuin kesällä.

Talvipäivänseisaus on tunnetusti vuoden lyhin päivä. Aurinko on nyt Kauriin kääntöpiirin yläpuolella, eli niin etelässä kuin mahdollista. Se porottaa suoraan yläpuolelta vuorokauden kuluessa Australiassa, Etelä-Afrikassa ja Chilessä.

Talvipäivänseisaus sattuu joka vuosittain 21.-22.12. välisenä aikana:

Vuosi Talvipäivänseisaus
2020 21.12. klo 12.02
2019 22.12. klo 06.19
2018 22.12. klo 00.23
2017 21.12. klo 18.28
2016 21.12. klo 12.44
2015 22.12. klo 06.48
2014 22.12. klo 01.03
2013 21.12. klo 19.11

Meillä Pohjolan perukoilla taas saadaan mahdollisimman vähän elintärkeää valoa. Ja sekin vähä saapuu pinnalle hyvin loivassa kulmassa, joten lämmitys- ja valaistusvaikutus on minimissään. On kaamoksen aika.

Maapallon valaistusolosuhteet talvipäivänseisauksen aikaan

Yllä Maan valaistusolosuhteet talvipäivänseisauksen aikaan. Puolen vuoden kuluttua Maa on siirtynyt Auringon toiselle puolelle (tässä kuvassa valo tulisi oikealta).

Maapallo pyörii akselinsa ympäri vuodesta toiseen erittäin vakaan hyrrän lailla. Vaikka planeetta kiertää samalla myös radallaan Auringon ympäri, "hyrrän tikun" suunta ei muutu. Sen Suomea lähinnä oleva pää (eli pohjoisnapa) osoittaa aina Pohjantähteen. Koska talvipäivänseisauksen aikaan Pohjantähti on hieman poispäin Auringosta, me täällä hyrrän yläosissa saamme vain vähän valoa. Vastapainoksi Australiassa on paraikaa menossa varsin lämmin kesä.

Planeetta kuitenkin jatkaa lähes lähes pyöreällä radallaan eteenpäin. Hyrrän akseli alkaa näennäisesti hivuttautua takaisin kohti Aurinkoa. Päivät pitenevät pohjolassa ja lyhenevät päiväntasaajan tuolla puolen. Neljännesvuoden kuluttua akseli osoittaa radan suuntaisesti, ja päivä ja yö ovat joka puolella planeettaa täsmälleen yhtä pitkät. Kolmen lisäkuukauden päästä on juhannus, ja pohjoisnapa osoittaa mahdollisimman lähelle Aurinkoa. Australialaisille on tullut talvi.

Nyt ollaan lähellä Aurinkoa

Maan akselin suunta ei itse asiassa ole täysin vakio. Tällä hetkellä pienenee 0,013 astetta sadassa vuodessa, kiitos muiden planeettojen rataa epätasapainoittavan vaikutuksen. Vuosituhansien aikana akselin kaltevuus vaihtelee edestakaisin 22 ja 24,5 asteen välillä. Hyrrän tikun suuntakin muuttuu hitaasti: Vajaan tuhannen vuoden kuluttua se osoittaa jo lähemmäs Kefeuksen tähtikuvion Alraita kuin Pohjantähteä.

Myös etäisyytemme Aurinkoon vaihtelee. Sillä ei kuitenkaan ole juuri vaikutusta vuodenaikoihin tai lämpötiloihin.

Keskitalvisin Maa on itse asiassa viitisen miljoonaa kilometriä lähempänä Aurinkoa kuin kesäisin. Tarkka aika lähimpään pisteeseen eli periheliin vaihtelee hieman, mutta sattuu aina tammikuun kolmannen päivän tienoille.

Aurinko siis lämmittää planeettaa enemmän talvemme aikaan kuin kesäisin. Akselin kaltevuus ja sitä kautta Auringon valon suunta vaikuttaa kuitenkin huomattavasti enemmän paikallisiin olosuhteisiin. Talvi täällä on, vaikka planeetta saakin enemmän energiaa.

Valomäärän eroja vuodenaikojen välillä voi ihastella vaikkapa allakin olevalta nopeutetulta videolta.

Juttu on alunperin julkaistu vuonna 2013, mutta se on ajankohtainen joka vuosi. Seisauksen päivämäärät on lisätty kullekin vuodelle erikseen.

Video: Kuinka suuri on oikeasti suuri?

Avaruus, kuten tiedetään, on aika iso paikka.

Ja siellä on varsin suuria kappaleita, joihin verrattuna sinänsä suurelta vaikuttava maapallo on ällistyttävän pieni. 

Mutta kuinka pieni? Tai siis kuinka suuria ovat avaruudessa olevat muut taivaankappaleet ja kohteet? Tämä ESOn animaation näyttää.

Video alkaa maapallosta, jonka läpimitta on jotakuinkin 12,6 miljoonaa metriä, ja päättyy tähteen nimeltä VY Canis Majoris. Se on yksi suurimmista tunnetuista tähdistä: sen halkaisija on noin 1420 kertaa suurempi kuin oman Aurinkomme – joka sinällään on maapalloon verrattuna valtava. 

Tämä video on osa ESOn uuteen yleisökeskukseen, Supernovaan tulevista visualisoinneista. Näitä pääsee katsomaan Münchenin luona Garschingissa olevassa keskuksessa ensi vuoden lopulta alkaen.

Video: ESO / M. Kornmesser / L. Calçada

Harvinainen sääpommi aiheutti maanjäristysaaltoja

Su, 08/28/2016 - 13:03 Toimitus

Japanilaiset seismologit kertovat havainneensa ensimmäistä kertaa voimakkaan myrskyn aikaansaamia seismisiä aaltoja. Pohjoisella Atlantilla vuonna 2014 olleen sääilmiön synnyttämiä pieniä tärähdyksiä havaittiin Japalissa olevilla mittalaitteilla.

Ihan tavallinen myrsky ei riitä tärisyttämään maapallon toisella puolella olevia mittalaitteita, vaan siihen tarvitaan hieman järeämpi ilmiö, niin sanottu "sääpommi". 

Kyseessä on kahden voimakkaan matalapaineen yhteentörmäys: valtameren päällä olevien myrskyjen voimakkaat mainingit osuvat toisiaan vastaan ja sysäävät alaspäin voimakkaan virtauksen, joka pohjaan osuessaan saa aikaan sen verran voimakkaan pulssin, että siitä lähtee samankaltaisia seismisiä aaltoja kuin maanjäristyksistä.

Näitä maapallon läpi kulkevia aaltoja voidaan siis havaita kaukanakin, aivan kuten maanjäristyksien ja suurten räjähdyksien synnyttämiä aaltojakin. Japanilaistutkijoiden saavutuksesta kerrottiin uudessa Science-lehdessä julkaistussa artikkelissa.

Maanjäristysaaltoja on kahdenlaisia, niin sanottuja primääriaaltoja ja sekundääriaaltoja. 

Primääriaallot, eli P-aallot ovat nopeampia, ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne havaitaan ensimmäisinä. Ne ovat pitkittäisiä paineaaltoja, jotka etenevät kiviaineksen vuorottaisen laajenemisen ja supistumisen saattamana maankuoressa noin 8 kilometrin sekuntinopeudella.

Sekundääriaallot, eli S-aallot ovat hitaampia, ja siksi myöhemmin saapuvia poikittaisia aaltoja, joissa maankuoren kiviaines ei tiivisty, vaan siirtyy sivusuunnassa ja vääntyilee. Näiden aaltojen nopeus on tyypillisesti 4,8 kilometriä sekunnissa, ja ne saavat aikaan P-aaltoja suurempaa heilumista ja järinää – siksi niitä kutsutaan myös tärinäaalloiksi.

 

P- ja S-aallot
P- ja S-aaltojen olennainen ero on se, että P-aallot kulkevat myös maapallon sulan ytimen läpi, mutta S-aallot eivät. Sekundääriaallot etenevät vain kiinteässä aineessa. 

Tässä japanilaishavainnossa on kyse ennen kaikkea näistä S-aalloista. P-aaltojen havaitseminen myrskyistä on jo tavallista, ja esimerkiksi pyörremyrskyistä saadaan rutiininomaisesti lisätietoja P-aaltoja mittaamalla. 

S-aaltoja sen sijaan ei ole koskaan ennen havaittu sääilmiöistä. Japanilaisten käytössä onkin nyt uusi havaintoverkosto, johon kuuluu kaikkiaan 202 mittausasemaa Japanin eteläosassa. Sen avulla saatujen mittausten avulla voidaan signaaleita paitsi havaita tarkasti, niin myös määrittää signaalien lähde. Ensimmäisenä kunnian tällaisesta selvityksestä sai vuoden 2014 Atlantin pohjoisosassa ollut myrsky.

Tyypillisesti heikot S-aallot hukkuvat kaiken muun maapallon luontaisen värinän taakse, mutta Tokion yliopiston tutkija Kiwamu Nishida ja Sendaissa olevan Tohokun yliopiston tutkija Ryota Takagi pystyivät löytämään "sääpommin" signaalin taustakohinasta.

Kiinnostavaa havainnossa on se, että tämän uuden havaintomenetelmän avulla voidaan saada lisätietoja Maan sisärakenteesta. Esimerkiksi Tyynen valtameren keskiosissa ei ole juurikaan maanjäristyksiä, jotka tuottaisivat maapallon läpi kulkevia aaltoja. Mikäli myrskyjen synnyttämiä S-aaltoja voidaan havaita paremmin, pystytään vähitellen tuon alueen maaperän rakennetta kartoittamaan paljon nykyistä paremmin.

Maan ydin on yllättäen kuorta nuorempi

La, 05/28/2016 - 00:20 Jarmo Korteniemi

Tanskalainen tutkijaryhmä päätti ottaa mittaa urbaanista suhteellisuusteoreettisesta legendasta. Osoittautui, että kerrankin uskomus vähätteli todellista ilmiötä. Aikaero pinnan ja ytimen välillä on luultua suurempi.

Planeetan osaset, aina alkuaineista lähtien, ovat eri-ikäisiä. Molekyylejä ja mineraaleja hajoaa jo muodostuu koko ajan. Maan ydinkin on rakentunut yllättävän vastikään, kuten taannoin kirjoitimme. Mutta nuo kaikki ovat vain sivuseikkoja.

Tässä jutussa on kysymys jostain rakennuspalikkojakin perustavammasta: Painovoimasta ja aika-avaruuden vääristymistä.

Kuuluisan fyysikon, Richard Feynmanin, kerrotaan sanoneen luennollaan joskus 1960-luvulla jotakuinkin seuraavaa: "Gravitaatiopotentiaalin vuoksi Maan ytimen pitäisi olla päivän tai pari pintaa nuorempi".

Feynman tarkoitti sitä, että yleisen suhteellisuusteorian mukaan kellot käyvät sitä hitaammin, mitä suuremmassa gravitaatiokuopassa (eli painovoimapotentiaalissa) ne kulloinkin ovat. Tai siis näyttävät käyvän hitaammin muualta tiirailevan havaitsijan silmin. Omasta mielestään kukin kello käy toimii aivan normaalisti.

Maan ytimessä ollaan keskellä planeetan aiheuttamaa painovoimakuoppaa. Me pinnalla elelijät taas kekkaloimme kuopan rinteellä, mutta planeetta estää meitä tippumasta syvemmälle kuoppaan.

Päivän tai pari. Yksi tai kaksi päivää.

Suunnan voi todeta oikeaksi, jos tuntee jonkin verran suhteellisuusteoriaa. Lukuarvon suuruutta ei kuitenkaan tiettävästi ole aiemmin tarkistettu (tai ainakaan tarkistuslaskuja ei ole julkistettu). Lainausta on käytetty populaaritieteessä, luennoissa ja muuallakin. Luultavasti näin on käynyt Feynmanin tutkijan maineen vuoksi – anekdoottia käyttäneet ovat luottaneet siihen, että kuuluisuus teki laskunsa oikein.

Mutta kun ei tehnyt, ja väite menee päin prinkkalaa. Tämän huomaisi, jos asian tarkistaisi. Tämän todistamiseen liittyvistä laskuista selviäisi lukiofysiikalla tai viimeistään yliopiston fuksikurssien jälkeen.

Kyse on vuosista, ei päivistä.

Yllä Auringon ja Maan aiheuttamat aika-avaruuden vääristymät visualisoituna kaksiulotteisella verkolla.

 

Nyt tanskalaistutkijat laskivat, miten paljon gravitaatio todella hidastaa aikaa aivan lähiympäristössämme.

Maapallon pinnalla ja ytimellä on 2,5 vuoden ikäero. Se on kertynyt planeetan 4,5 miljardin vuoden eliniän aikana. Auringolla ero on isomman massan ja ytimen tiheyden aiheuttamasta kuopasta johtuen suurempi, peräti 39 000 vuotta.

Pinnalla oleva kello käy koko ajan nopeampaa kuin ytimeen upotettu kello. Erot kasvavat koko ajan.

Eron voisi määrittää mille tahansa kappaleelle, jonka massan jakautuminen ja läpimitta voidaan arvioida riittävän tarkasti.

Asia voidaan viedä ajatustasolla äärimmäisyyksiin. Keskelle mahdollisimman tyhjää avaruuden aluetta jätetty kello kävisi siis jokseenkin niin nopeasti kuin se tässä universumissa tiettävästi voisi. Todellisilla syrjäseudulla, kuten vaikkapa kaukana jättimäisistä galaksijoukoista, pimeästä aineesta ja jopa satunnaisista tähdistä, keskellä ei mitään, gravitaatiopotentiaali olisi minimissään. Toisessa ääripäässä olisivat ylitiheät neutronitähdet: Sellaisen ytimeen sijoitettu kello näyttäisi ulkopuoliselle tikittävän tuskallisen hitaasti. (Ajatusta jatkaen mustan aukon keskellä olevassa singulariteetissa aika jopa pysähtyisi – mutta jätetään sellaiset sikseen, muutoin mennään nykyfysiikan tuntemuksen ulkopuolelle.)

Asian todenperäisyydestä ei oikeastaan ole kiistaa. Yleiselle suhteellisuusteorialle ei vielä ole löytynyt haastajaa, joka selittäisi maailman toimintaa yhtä hyvin ja lisäksi vielä selittäisi aiemmassa teoriassa esiintyvät puutteetkin.

Periaatteessa lasketun ikäeron voisi kuitenkin tarkistaa analysoimalla radioaktiivisten aineiden ja niiden hajoamistuotteiden suhteita eri syvyyksillä. Mitä syvemmällä gravitaatiokuopassa aine on, eli mitä hitaammin kellon aika on kulkenut, sitä pienempi osa emoaineesta on ehtinyt hajota. Ytimessä pitäisi siis olla radioaktiivista ainetta hieman suurempi prosenttiosuus jäljellä, sillä radioaktiivinen puoliintumisaika on vakio ajan suhteen. Ikäero on kuitenkin hyvin marginaalinen atomien elinikään nähden, ja puoliintumisaikakin on tilastollinen suure, joten tulokset hukkuisivat auttamatta taustakohinaan. Ja onhan näytteen saaminen planeetan ytimestäkin myös himpun verran vaikeaa.

Feynmanin sanomiset olivatkin palturia

Tanskalaistutkijat julkaisivat laskunsa, jotta muut tieteentekijät, opettajat ja oppilaat muistaisivat, kuinka helppoa auktoriteettiin on luottaa turhaan ja kuinka helposti myös kuuluisuudet tekevät virheitä. Tutkijat yrittävät nostaa kollegojensa terveen skeptisyyden ja tieteellisen selkärangan esiin. Mitään väitettä ei kannata sokeasti uskoa, jos sen voi itse tarkistaa. Auktoriteettiusko ei kuulu tieteen ihanteisiin. Päinvastoin.

Varmaa tosin ei ole, oliko virhe todella Feynmanin vai kenties luennon puhtaaksikirjoittajan tekemä. Tätä ei enää voida tarkistaa. Yhtä kaikki, Feynmanin suuhun on pistetty päiviä vuosien sijasta, ja siellä ne pysyvät.

Feynman itse tokaisi huomattuaan jonkun muun kuuluisuuden tekemät virheet: "Siitä lähtien en ole juuri 'asiantuntijoista' piitannut vaan laskenut kaiken itse."

Tutkijoiden laskuharjoitusmainen artikkeli ilmestyi juuri European Journal of Physics -lehdessä, jonka tarkoituksena on parantaa fysiikan tuntemusta ja käyttötottumuksia korkeakoulutuksessa. Asiasta kirjoittivat aiemmin NewScientist ja ScienceAlert.

Kivet kertovat: maapallon sisäydin on nuori

To, 10/08/2015 - 17:10 Toimitus
Havainnollistus maapallon sisäytimen synnystä

Tuoreessa Nature-lehdessä vastikään julkaistu tutkimus kertoo, että maapallon sisäydin on paljon nuorempi kuin aikaisemmin on luultu. Kivien magnetismimittaukset kertovat, että se syntyi noin 1-1.5 miljardia vuotta sitten.

Sisäytimeksi kutsutaan Maan syvintä pallomaista kerrosta, joka muodostuu kiinteästä raudasta. Nimensä mukaisesti se luuraa maapallon keskellä ja sen koko on hieman Plutoa suurempi.

Sisäydintä ympäröi nestemäisestä rauta-nikkeliseoksesta koostuva ulkoydin, joka alkaa noin 3000 kilometrin syvyydessä Maan pinnalta. Päinvastoin kuin ulkoydin, sisäydin on verrattain uusi tulokas maapallon sisukseen, ja sen syntytavasta ja syntyhetkestä käydään ankaraa keskustelua kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Arviot sisäytimen syntyhetkestä vaihtelevat 0.5 miljardista aina 2 miljardiin vuoteen.

Naturen artikkelissa kansainvälinen tutkimusryhmä raportoi Maan sisäytimen muodostuneen nestemäisen ulkoytimen jäähtyvästä materiaalista noin 1-1.5 miljardia vuotta sitten. Uudessa tutkimuksessa analysoitiin vanhojen magmakivien magneettisia havaintosarjoja ja todettiin merkittävä nousu Maan magneettikentän voimakkuudessa tuolloin.

Magneettikentän voimakkuus kertoo kehittyvästä kiinteästä sisäytimestä

Tämä Maan magneettikentän kohonnut voimakkuuden arvo on todennäköisesti ensimmäinen selkeä viite siitä, että nestemäisen ulkoytimen jäähtyvästä aineksesta alkoi kehittyä kiinteä sisäydin maan keskipisteeseen.

"Uusi tulos pakottaa meidät katsomaan planeetta Maan sisuksen syntyä uudelta kannalta ja muistuttaa pitkäaikaisten aikasarjojen tärkeydestä Maan historian selvittelyssä", sanoo tutkijaryhmässä mukana oleva Helsingin yliopiston kiinteän maan geofysiikan laboratorion emeritusprofessori Lauri J. Pesonen.

"Maan ydin jäähtyy todennäköisesti hitaammin kuin mitä aiemmin on ajateltu. Sisäytimen koko kasvaa noin 1 millimetriä vuodessa."

Nyt esitellyt tutkimustulokset perustuvat eri puolilla maailmaa tehtyihin kivien magnetismin mittauksiin, joiden koonti kansainväliseksi tietokannaksi aloitettiin jo vuonna 1986 Pesosen toimesta. Tietokanta kokoaa maailmanlaajuiset tutkimusaineistot kaikille avoimeksi tietokannaksi ja myös laatuluokittelee aineistot luotettavuusindeksien avulla.

Liverpoolin yliopiston tutkijan, professori Andy Biggin mukaan Maan sisäytimen alkusynnyn teoriat ovat kiistanalaisia, ja sisäytimen syntyhetken selvittäminen on erityisen tärkeätä Maan magneettikentän luonteen ja synnyn selvittämiseksi, koska kenttä toimii paitsi suojaavana kilpenä kosmiselle säteilylle myös apuna navigoinnissa.

"Teoreettinen malli, joka parhaiten selittää uudet mittaustulokset, kertoo, että ydin luovuttaa lämpöä vaippaan hitaammin kuin koskaan aikaisemmin Maan 4.5 miljardin vuoden historiassa ja että tämä energia pitää yllä Maan magneettikenttää ainakin seuraavat miljardit vuodet", kertoo Biggin.

"Maapallo on tässä mielessä täysin erilainen kuin esimerkiksi Mars, joka omasi vahvan magneettikentän historiansa alkuhetkillä, mutta joka jostain syystä historiansa aikana sen menetti.

Artikkeli perustuu suoraan Helsingin yliopiston lähettämään tiedotteeseen.

Tagit

Mikä on kauneinta taivaalta katsottuna?

Ma, 06/30/2014 - 11:35 Jari Mäkinen
Saaristoa Helsingin edustalla

British Airways -lentoyhtiö kyseli lentäjiltään parhaimpia maisemia lentojen aikana, ja koosti vastauksista kymmenen sykähdyttävintä näkyä koneen ohjaamosta katsottuna.

"Näemme ohjaamosta paljon kauniita maisemia ja näkymiä, mutta suurin osa niistä on luonnollisesti näkyvissä myös matkustajien ikkunoista.", kertoo lentokapteeni Al Bridger yhtiön tiedotteessa.

“Koitamme yleensä kuuluttaa parhaimmista näkymistä myös matkustajille ja kertoa minne kannattaisi katsoa, jotta he voisivat aloittaa maisemien katselemisen jo ennen kuin ovat laskeutuneet."

Tiedotteen mukaan lentäjien suosikkinäkymät ovat seuraavat:

1. Revontulet
Niitä näkee yleensä reitillä Lontoon ja Pohjois-Amerikan välillä. Suomesta kohti Tokiota ja muita Aasian pohjoisosissa lähtevät lennot sopivat hyvin myös revontulten katsomiseen.

2. Lontoon keskusta
Se näkyy hyvin yleensä Heathrow'n kentälle laskeutuessa, sillä suurin osa lennoista lähestyy kenttää idästä.

3. Mont Blanc
Tämä Euroopan korkein vuori näkyy hyvin Lontoosta Pisaan lennettäessä, mutta sen saattaa saada näkyviin myös Geneveen laskeutuessa sekä Alppien länsipuolen yli lentäessä. Toisinaan mm. Nizzan tai Mallorcan koneet Helsingistä lentävät sieltä.

4. Sydneyn satama
Ikoninomainen maisema näkyy parhaiten yleensä Sydneystä noustessa koneen oikealla puolella.

5. Golden Gate -silta, Alcatraz ja San Franciscon lahti
Useimmat lennot San Franciscosta lähtevät siten, että silta näkyy vasemmalla, Alcatraz  oikealla puolella ja lahden eri osat kummaltakin puolelta.

6. Gröönlanti
Jäätikkömanner näkyy hyvin päivälennoilla Pohjois-Amerikan reiteillä, myös Suomesta sinne lennettäessä.

7. Venetsian kanavat
Nähtävissä erityisesti Venetsian lentokentältä noustessa, koska yleensä koneet kaartavat silloin kaupungin päälle.

8. Kapkaupunki ja Pöytävuori
Nämä ovat näyttäviä aina, mutta erityisesti aikaisin aamulla kaupungin kentälle pohjoisesta laskeuduttaessa.

9. Dubrovnik
Kauneimmillaan kaupungin luona olevan lahden päältä katsottuna koilliseen kohti kenttää lähestyttäessä.

10. Fuji-vuori
Japanilaisten pyhä tulivuori näkyy hyvin Tokioon, erityisesti Naritan kentälle lennettäessä; pilvettömänä päivänä vuori on majesteettinen, ja pilvisinä päivinä se nousee pilvikerroksen päällekin.

Lisäksi kapteeni Simon Wijker kertoi hieman erikoisemmasta näkymästä: Maahan avaruudesta palaavasta Sojuz -avaruusaluksesta. Hän oli lentämässä Lontoosta Singaporeen marraskuun 10. päivänä vuonna 2013, kun hän näki Soyuz TMA-09M -aluksen syöksyvän ilmakehään. Laskeutumisten aikaan alueen halki lentävät lennot reititetään sivummalle, mutta kirkkaasti ilmakehän kitkakuumennuksessa loistava alus näkyy kaukaakin. Sellaisen spottaaminen ikkunasta on kuitenkin hyvin harvinaista – ja vaikeaa.

"Huomasin jälkikäteen, että kolmen avaruuslentäjän lisäksi tuossa aluksessa oli mukana Olympiasoihtu, joka oli ollut ensimmäistä kertaa avaruuskävelyllä", iloitsi Wijker tiedotteessa.

British Airways lentää säännöllisesti yli 180 kohteeseen, joten valinnanvaraa riittää.

Myös Finnairin sivuilla bloggaavat pilotit kertovat toisinaan näkemistään maisemista ja Finnairin lentäjä Sami Laine on eräs innokkaimpia kuviaan Twitterissä postaavista lentäjistä.

Otsikkokuvassa on Helsingin edustalla olevaa saaristoa kirjoittajan kuvaamana. Etenkin kauniina kesäpäivänä laskeutuminen rannikon päältä Helsinkiin voi olla kerrassaan upea!

Päivän kuva 14.11.2013: Sinä olet tuolla

To, 11/14/2013 - 01:11 Jari Mäkinen

Muistatko, kun perjantaina, 19. heinäkuuta NASA kehotti meitä kaikkia katsomaan taivaalle puoleltaöin Suomen aikaa?

Silloin, tarkalleen klo 00:27 – 00:42 (Suomen aikaa) Saturnusta kiertävä Cassini-luotain otti useamman kuvan Saturnuksesta sellaisesta kulmasta, että Aurinko oli rengasplaneetan takana ja Aurinkokunnan sisimmät planeetat näkyivät nätisti Saturnuksen lähistöllä. Kuva julkistettiin toissapäivänä.

Cassini otti vastaavanlaisen kuvan syyskuussa 2006, ja Cassinin kuvaryhmän johtajan, Carolyn Porcon mukaan "se on edelleen eräs hienoimmista ja suosituimmista kuvista, joita Cassini on ottanut."

"Heti sen jälkeen halusin ottaa uuden, mutta paremman samanlaisen kuvan. Ja tällä kerralla koitimme tehdä sen siten, että kaikki maapallolla tietäisivät sen ja voisivat katsoa juuri samaan aikaan taivaalle. Näin me kaikki voisimme osoittaa kunnioitustamme omalle sinimeriselle, kallisarvoiselle planeetallemme."

Porco oli mukana jo Voyager 1:n tutkijaryhmässä, joka otti tähän saakka tunnetuimman, kuuluisan "Pieni sininen piste" -kuvan vuonna 1990. Voyagerit olivat nappailleet jo aikaisemminkin kuvia maapallosta, joka kaukaisuudesta katsottuna oli vain pieninpieni valopiste taivaalla.

Cassinin kamerat ovat parempia kuin Voyagerien kamerat, mutta 1,44 miljardin kilometrin päästä kuvattuna Maa on vain parin pikselin kokoinen, eikä sitä ilman apua oikein huomaakaan. Maan vieressä käkyy myös Kuu.

Tämä kuva on kooste kaikkiaan 141 eri tavoilla otetusta punaisen, vihreän ja punaisen aallonpituusalueilla otetuista kuvista, joita on käsitelty siten, että ne näyttävät mahdollisimman luonnolliselta. Planeettojen lisäksi kuvassa näkyvät myös Saturnuksen renkaat (myös uloin, utumainen E-rengas) kaikessa komeudessaan ja monimuotoisuudessaan; takaa paistava Aurinko tekee niistä erityisen komeat!

Kuvan Maa ja Kuu suurennettuna:

Kuva: NASA / JPL-Caltech / Space Science Institute