eläimet

Lehtiapinoille ei maistu makea

Ma, 09/10/2018 - 12:21 Markus Hotakainen
Apina syö lehtiä

Japanilaisryhmän tutkimustulos on kuin huono vitsi. ”Miksi lehtiapinat syövät mauttomia lehtiä? Ne eivät tiedä niiden olevan mauttomia.”

Nisäkkäillä on yleensä erinomainen kyky maistaa makeaa – kuten me kaikki suklaa-addiktit hyvin tiedämme. Syynä on geeni nimeltä TAS1R2/TAS1R3, joka ohjaa makeaa aistivien makusilmujen toimintaa.

Samainen geeni löytyy myös Jaavan saarella asustavilla mustalangureilla, mutta se on epäkunnossa. Emiko Nishin johtamassa tutkimuksessa todettiin, että sen kummemmin sakkaroosi, maltoosi kuin fruktoosi eli hedelmäsokeri eivät saa sikäläisten lehtiapinoiden makusilmuissa aikaan minkäänlaista reaktiota.

Jo aiemmin sama ryhmä on todennut, että lehtiapinoilta puuttuu kyky aistia karvasta makua.

Makeasta piittaamattomuus näkyy paitsi solutasolla myös lehtiapinoiden ruokailutavoissa. Nishin ryhmä tarjosi töyhtölangureille ja hanumaaneille, kahden lehtiapinalajin edustajille, kahdenlaista hilloa. Toiseen oli lisätty sokeria, toiseen ei.

Apinat söivät kumpaakin versiota yhtä suurella ruokahalulla.

Tutkijoiden mukaan sokerivälinpitämättömyys johtuu siitä, että lehtiapinat eivät juurikaan syö hedelmiä, joissa on luontaisesti sokeria. Niiden ruoansulatuselimistö on sopeutunut sulattamaan lehtien sisältämää selluloossaa bakteerien avittaman käymisprosessin avulla.

Lehdistäkin apinat valikoivat niukasti tärkkelystä sisältävät, sillä runsas hiilihydraattien nauttiminen aiheuttaa niillä ruoansulatusongelmia.

Tutkimus on julkaistu Primates-tiedelehdessä

Kuva: Yamato Tsuji

Kissanaaras on oikeatassuinen

Ke, 01/24/2018 - 10:44 Toimitus
Kissa. Kuva: Flickr / Rachel Hobday

Suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä. Mutta miten on kissojen kanssa? Tutkijoiden mukaan kissojen(kin) tassupreferenssi voi olla merkki stressinsietokyvystä.

Belfastissa, Pohjois-Irlannissa olevan Queen's Universityn tutkijat ovat kiehnänneet kissojen kanssa ihan toden teolla.

Tutkijat Louise McDowell, Deborah Wells ja Peter Hepper tutkivat 44 kissaa ja huomasivat, että ne eivät olleet yhtä tiukasti tottuneita käyttämään ensisijaisesti jompaa kumpaa etutassuaan.

Silti pieni ero löytyi: uroskissoille ei tassulla ollut juuri merkitystä, mutta naaraista selvästi suurempi osa oli oikeatassuisia. Tutkimus ilmestyi juuri Animal Behaviour -julkaisussa.

Merkittävää tutkimuksessa on se, että monissa aikaisemmissa eläimien "kätisyyttä" koskeneissa tutkimuksissa ovat kokeet olleet puolipakotettuja. Eläimille teetettiin siis testejä laboratorio-olosuhteissa tai vastaavissa, ja niiden reaktiot rekisteröitiin. Nyt kissoja tutkittiin kuitenkin niiden normaaleissa kotioloissa.

24 uroskissaa ja 20 naaraskissaa elivät ja tekivät temppujaan siis kuten tavallisesti, mutta huomaamattoman tarkkailun alaisina.

 

Eläinten luontainen "kätisyys" tulee esiin mm. niiden astuessa portaita alas, kiipeävät esteiden yli tai tavoittelevat jotain asiaa käpälällään. 

Kissoille tehtiin kotioloissa myös pieniä "pakotuskokeita" siten, että niiden piti kurottaa ruokaa hankalan tornin sisältä.

Suurin osa kissoista käytti ensisijaisesti toista tassuaan: 73 % ruokaa tavoitellessa, 70 % astuessa alas ja 66 % kiivetessä kohteen yli. Tämä selvä "kätisyys" oli selvä luonteenpiirre, joka tuli esille niin luontaisissa kuin "pakotetuissa" toimissa.

Tulosten mukaan hieman yllättäen uroskissat olivat enemmän vasentassuisia ja naaraat oikeatassuisia.

Deborah Wells olettaa yliopistonsa tiedotteessa, että syy voi olla hormoneissa sekä eri sukupuolten välisissä pienissä hermostoarkkitehtuurin eroissa.

Hänen mukaansa on myös viitteitä siitä, että "kätisyys" kertoo eläimen stressinsietokyvystä. Vasenta raajaansa preferoivat tai ne, joille asialla ei ole merkitystä, ovat mahdollisesti hieman leväperäisempiä ja joutuvat helpommin mieron tielle, kun taas oikeaa raajaansa ennen kaikkea käyttävät ovat säntillisempiä. 

Olisi tosin jännää tietää, miten tätä on mitattu kissoilla. Wellsin mukaan kuitenkin koirista on havaittu aiemmin se, että "vasenkätiset" ovat yleensä pessimistisempiä kuin "oikeakätiset". 

Otsikkokuva: Flickr / Rachel Hobday

Yllättävä löytö - kirahveja onkin useita lajeja

Su, 09/11/2016 - 15:24 Jarmo Korteniemi
Kuva: Nigel Swales / Flickr

Uusi tutkimus pistää kirahvit ja ehkä niiden suojelunkin uuteen uskoon. Eläinten huomattiin jakautuneen neljään lajiin jo kauan sitten.

Geneettinen tutkimus vihjaa kirahvien jakautuneen neljään lajiin. Löytö julkaistiin Current Biology -tiedelehdessä.

Tutkimuksessa perehdyttiin DNA-pätkien jakautumiseen 105 kirahvilla sekä 190 eläimen mitokondrio-DNA:han, joka periytyy vain emolta. Aineisto saatiin ihonäytteistä.

Tutkimuksessa mukana ollut Axel Janke vertaa kirahvilajien välisiä eroja vastaavaksi kuin ruskea- ja jääkarhuilla. Karhulajit tosin eriytyivät lajeiksi varsin äskettäin, vain 150 000 vuotta sitten. Kirahvit taas kasvoivat erilleen jo 1 - 2 miljoonaa vuotta sitten. Kirahvien ulkomuodossa ei kuitenkaan ole tapahtunut yhtä suuria muutoksia kuin karhuilla - oletettavasti koska niillä uusien lajien elinympäristö ei merkittävästi poikennut "alkuperäisestä".

Lajeilla ei ole vielä virallisia suomenkielisiä nimiä. Vapaat suomennokset tutkijoiden ehdotuksista ovat kuitenkin etelänkirahvi, masaikirahvi, verkkokirahvi sekä pohjoisenkirahvi. Alla suurpiirteinen kartta niiden esiintymisalueista.

Etelänkirahvin (pun), verkkokirahvin (harm), masaikirahvin (sin) sekä pohjoisenkirahvin (vihr) levinneisyysalueet. Alalajit eri sävyillä.

Löydetyt kirahvilajit eivät pääse juurikaan lisääntymään keskenään maantieteellisten etäisyyksien ja esteiden vuoksi. Asia on tiedetty aiemminkin, ja eläimet onkin jaettu värityksensä perusteella eri alueilla eläviin alalajeihin. Nyt kuitenkin todistettiin, että lajiutuminen on jo pitkällä.

Kirahvien lukumäärä on laskenut viimeisten vuosikymmenten aikana lähes puoleen, lähinnä elinympäristön katoamisen ja metsästyksen vuoksi. Yhteensä eläimiä elää vapaana alle 80 000 yksilöä, mutta sekä pohjoisen- että verkkokirahvien määrät ovat jo alle 10 000.

Jokainen kirahvilaji ansaitsee periaatteessa suojelun. Nyt eläintarhoissa voidaankin ehkä paremmin tunnistaa yksilöt, joiden pariutumista voidaan suosia. Myös eläinten siirtoja voidaan suunnitella tarkemmin.

Käytännön suojelumuutokset voivat kuitenkin osoittautua vaikeiksi. Koska läheiset kirahvilajit voivat tehdä keskenään jälkeläisiä, pelkkä lajien suojelu voi huonontaa hybridien asemaa. Samasta syystä afrikannorsuja käsitellään usein yhä yhtenä lajina, vaikka jo vuosia sitten huomattiin, että kyse onkin kahdesta. Suuret savanninorsut ja harvinaisemmat pienet metsänorsut erosivat omiksi lajeikseen jo 2 - 7 miljoonaa vuotta sitten. Ja biisoneitakin suojellaan, vaikka merkittävä osa eläimistä onkin "saastunut" kesyn naudan perimällä.

Jos kaikkia kirahveja halutaan suojella, ongelmaksi voivat nousta liian tiukat suojelun kriteerit ja hybridien asema varantuu. Tärkeämpää voi olla koko lajikompleksin ja niiden elinympäristön suojelu.

Aiheesta kertoi Nature uutisissaan. Suomessa aiheesta kertoi ensimmäisenä Tiedetuubi.

Otsikkokuva: Nigel Swales / Flickr

Karvojen takaa löytyy suomuinen lisko

Pe, 07/15/2016 - 15:29 Toimitus
Parta-agama

Kalalla on suomuja, linnuilla höyheniä ja nisälläillä on kaikenlaisia karvoja. Tuore tutkimus osoittaa, että näillä kaikilla on yhteinen matelijaesi-isä.

Nisäkkäiden karvat ja lintujen höyhenet ovat kehittyneet samanlaisesta varhaiskehityksen rakenteesta, plakodista. Siinä pintasolukko paksuuntuu pylväsmäisten ja hitaasti jakautuvien solujen vuoksi.

Karvojen ja höyhenten yhtäläinen varhaiskehitys on hämmentänyt kehitysbiologeja jo pitkään, koska linnut ja nisäkkäät kehittyivät eri matelijalinjoista, eivätkä matelijoiden suomut kuitenkaan aiempien tutkimusten mukaan olisi syntyneet vastaavanlaisesta rakenteesta. Tämä viittaisi siihen, että lintujen ja nisäkkäiden plakodirakenne on kehittynyt itsenäisesti evoluution myötä.

Ryhmänjohtaja Nicolas Di-Poi Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutista yhdessä Geneven yliopiston professori Michel C. Milinkovitchin kanssa on nyt kuitenkin osoittanut, että matelijoiden suomut kehittyvät aivan samanlaisesta rakenteesta ja samanlaisin molekulaarisin mekanismein kuin höyhenet ja karvatkin.

“Näyttää siis siltä, että erilaisesta ulkonäöstään huolimatta sekä suomut, höyhenet että karvat kehittyivät yhteisen matelijaesi-isän suomuista”, Nicolas Di-Poï sanoo.

Science Advances -julkaisussa ilmestyneessä tutkimuksessaan Di-Poi ja Milinkovitch tutkivat myös parta-agamaliskojen suomutonta muunnosta. He havaitsivat, että näiden liskojen eriskummallinen ulkonäkö johtuu EDA-geenin mutaatiosta. Saman geenin mutaatiot aiheuttavat ihmisillä ja hiirillä merkittäviä häiriöitä hampaiden, rauhasten ja karvojen kehityksessä.

Otsikkokuvassa on parta-agama (Pogona vitticeps), joka on eräs tutkimuksessa käytetty ennen liskolaji.

Juttu perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen.

Kuka on kustannustehokkain?

Ma, 06/06/2016 - 10:32 Toimitus
Majava. Kuva: Sven Začek


Tuore väitöstutkimus kertoo, että majava on kaikkein tehokkain kosteikkorakentaja. Majavan elpyminen sukupuuton partaalta on luonut monipuolisia ympäristöjä kosteikoissa ja lahopuulla eläville lajistoille.


Kosteikkojen ja lahopuun katoaminen ovat jättäneet jälkensä pohjoisen havumetsävyöhykkeen elinympäristöihin ja lajistoon. Vähenemisten taustalla ovat majavakannan romahtaminen sukupuuton partaalle sekä 1900-luvun laajamittaiset ojitukset.

Mia Vehkaojan väitöstutkimus osoittaa, että majavan luomat tulvikot parantavat asteittain kosteikon koko ravintoverkkoa.

"Kaiken perustana on kuolleesta kasvillisuudesta peräisin olevan orgaanisen hiilen ja ravinteiden lisääntyminen vedessä ja siitä johtuva tuottavuuden kasvu", sanoo Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa väittelevä Vehkaoja.

"Kun tulva vielä muuttaa rannat matalammiksi, majavakosteikoille muodostuvat monien eliöiden kannalta otolliset olot. Muun muassa sammakot, ja erityisesti EU:n direktiivilajiviitasammakko, viihtyvät majavakosteikoilla."

Majavien kaatamat ja tulvan tappamat puut tuottavat runsaat määrät lahopuuta. Lahopuun runsaus luo elinympäristöjä tuhansille lahopuusta riippuvaisille lajeille. Monet jäkälät, kovakuoriaiset ja sienet ovat lahopuusta riippuvaisia.

"Majavakannan elpyminen on edesauttanut pohjoisen havumetsävyöhykkeen kosteikkojen ja lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Majava luo jatkuvasti kosteikko- ja lahopuuympäristöjä, ja näin turvaa uusien elinympäristöjen syntymisen," toteaa Vehkaoja.

Artikkeli on Helsingin yliopiston lähettämä tiedote hieman toimitettuna. Kuva: Sven Začek (CC BY-SA 3.0)

Ihminenkö ainutlaatuinen? Oranki näyttää, miten keihästetään kala

Ti, 05/03/2016 - 09:30 Jari Mäkinen
Oranki käyttää kalastaa keihäällä

Päivän kuva tulee tänään Borneosta, missä Gerd Schuster huomasi vuonna 2008 Gohongjoella orangin kalastavan keppiä keihäänä käyttäen. Hän otti kuvan, joka on varsin ainutlaatuinen: oranki selvästikin käyttää keihästä täysin tietoisesti ja rutiinilla.

Päivän kuvaOrangit ovat lähes ihmisen kokoisia ihmisapinoita, jotka voivat olla 150 cm pitkiä ja painaa noin 80 kg. Aiemmin niitä oli lähes kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, mutta nykyisin ne ovat luonnonvaraisia pääasiassa vain Sumatralla ja Borneossa. Orangit luokitellaankin uhanalaisiksi eläimiksi.

Jo pitkään on tiedetty, että orangit ovat hyvin älykkäitä, mutta silti se, että ne käyttävät työkaluja, oli pieni yllätys vuonna 1994, kun tämä havaittiin ensimmäisen kerran. Hollantilainen primatologi Carel van Schail tutki tuolloin orankeja Sumatralla ja kirjasi ylös useita tapauksia, joissa orangit käyttivät erilaisia työkaluja ruoan valmistelussa syödessään.

Ne muun muassa avasivat piikikkäitä hedelmiä kepeillä, jotta piikit eivät satuttaisi niin paljon käsiä. Tämä oli vaatinut jo monen asian ymmärtämistä sekä neuvokkuutta.

Sittemmin orankien on havaittu käyttävän muunlaisiakin työkaluja ja apuneuvoja; kepin käyttäminen keihäänä kalastaessa on kenties neuvokkain keksintö.

Lisäksi nyt tiedetään, että orangit harjoittavat hienosti sanottuna kulttuurista tiedonvälitystä: nuoret orangit siis oppivat vanhemmiltaan esimerkkiä seuraamalla miten kaluja käytetään ja miten pesäpaikkoja rakennetaan puihin kätevästi – erilaisten apuneuvojen avulla.

Uhanalaisista Borneon orangeista on erinomainen (ja tosi tukeva) tietopaketti YK:n ympäristöohjelman nettisivuilla.

Muuten: orangin hassu nimi "orangutangi", tai alun perin "orang-outang", tulee indonesian kielen sanoista orang ja hutan, jotka tarkoittavat henkilöä tai ihmistä ja metsää. Oranki on siis "metsien ihminen", mikä viittaa myös siihen, että niiden ihmismäistä käyttäytymistä on ihmetelty jo aikanaan. 

Orankien latinankielisen suvun nimi Pongo puolestaan tulee Angolaan 1500-luvulla portugalilaisten vangiksi jääneeltä britiltä Andrew Battellilta, jonka kertomuksissa esiintyy kaksi kädellistä apinaihmismonsteria Pongo ja Engeco. Kun saksalainen kasvitieteilijä Friedrich von Wurmb lähetti 1700-luvulla ensimmäiset orankiluurangot Eurooppaan siellä tutkittavaksi, annettiin orankisuvulle nimi Pongo

Oma karhukainen on nyt kuuminta hottia

Pe, 03/11/2016 - 15:45 Jari Mäkinen
3D-tulostettu karhukainen


Perjantai tuo jälleen tullessaan kevytjutun: näillä ohjeilla voit tulostaa itsellesi oman karhukaisen, sympaattisen pikkueläimen – tosin oikeaa hieman suurempana, sillä luonnon karhukaiset ovat kooltaan vain millimetrin luokkaa.


Karhukaiset ovat olleet alkuvuodesta otsikoissa, koska japanilainen tutkijaryhmä oli pakastanut näitä pikkuveitikoita 30 vuotta sitten ja onnistui herättämään niitä henkiin. Lisäksi yksi pakastetuista karhukaisista innostui poikimaan: se teki 19 munaa ja niistä 14 tuotti terveitä vauvakarhukaisia.

Jo aiemmin on tiedetty, että karhukaiset ovat varsin sitkeähenkisiä. Niitä on maapallolla melkein kaikkialla vuorten huipuilta valtamerten pohjaan. Ne ovat selvinneet jopa avaruuden tyhjiössä ja ultraviolettisäteilyssä, mikä normaalisti olisi tappavaa. 

Karhukaisten (Tardigrada) salaisuus on kuivuminen ja trehaloosi-niminen sokeri, jonka on havaittu olevan erinomainen veden korvike. Ne kykenevät lähes pysäyttämään aineenvaihduntansa ja siirtymään horrokseen samalla kun niiden vesipitoisuus voi pudota aina yhteen prosenttiin.

Niitä voi kuumentaa 150°C:n lämpötilaan, pommittaa 5 700 grayn annoksella röntgensäteilyä (5 grayn annos on tappava ihmiselle) ja puristaa tuhansien ilmakehien paineeseen – tai pitää tyhjiössä, tyhjemmässäkin kuin avaruus.

Ei ihme, että tästä kahdeksanjalkaisesta selviytyjästä on tullut nykyajan stressaavan elämänmenon keskellä varsinainen lemmikki!

Suuri osa karhukaiskuvista on varsin söpösteltyjä. Tässä oikea, alle millimetrin pituinen karhukainen Darron Birgenheierin kuvaamana.

 

Meillä kaikilla on varmasti jo karhukaisia lemmikkeinä, sillä niitä on varmasti kotonasi (ja ihollasikin?) varsin paljon. Eniten niitä on jäkälissä ja sammaleissa, soilla ja rannoilla. Järvivedessä voi olla jopa 25 000 karhukaista litrassa.

Jos haluat sellaisen hieman isompana itsellesi, niin sellaisen pystyy tulostamaan itse 3D-tulostimella.

Netissä on runsaasti erilaisia (ja erilaatuisia) ilmaistiedostoja tulostamiseen, kuten tämätämä tai tämä, mutta eräs onnistuneimmista lienee jo kulttiesineeksi kohonnut Eric Hon ja Kostika Spahon versio, jonka voi maksusta tilata itselleen paitsi muovisena, niin myös metalleista ja jopa kullasta tehtynä.

Tarinan mukaan Ho ja Spaho katsoivat televisiosta Neil Degrasse Tysonin Cosmos -ohjelmaa, missä kerrottiin karhukaisten avaruusmatkoista ja sitkeähenkisyydestä, jolloin he päättivät tehdä itselleen yhden. Ja kun tuttavat halusivat omansa, laittoivat he mallin myyntiin Shapeways-nettikauppaan.

Näppärä 3D-printtaaja tosin tekee oman versionsa hyvinkin nopeasti. Esimerkiksi alla oleva Thingiversestä saatava karhukainen (joka on aika luonnollisen näköinen karvoineen kaikkineen) on helposti muokattavissa ja liitettävissä muihinkin kappaleisiin.  

Siinä missä ennen katseltiin delfiinikuvaa, nyt tulostetaan oma karhukainen 3D-tulostimella!

3D-malli karhukaisesta

Viisi omituista asiaa jääkarhuista

La, 02/27/2016 - 11:29 Jari Mäkinen
Jääkarhun käpälä


Tänään vietetään kansainvälistä jääkarhupäivää. Jääkarhuja on nykyisin hieman yli 20 000 yksilöä, mutta määrä on jatkuvasti laskeva, koska laji kärsii kovin ilmastonmuutoksesta. Alaskan ja Venäjän jääkarhujen ennustetaankin kuolevan ilmaston lämpenemisen seurauksiin 2050 mennessä. Niinpä tänään kannattaa uhrata ajatus jääkarhuille ja käydä läpi muutama niihin liittyvä mielenkiintoinen knoppitieto.


Päivän kuva1. Jääkarhu on merikarhu

Jääkarhun tieteellinen nimi Ursus maritimus kertoo hyvin sen, että jääkarhut ovat sopeutuneet erittäin hyvin uimiseen ja elämiseen kylmissä vesissä. Niillä on paksu turkki, joka toimii hyvänä eristeenä, pienet korvat, hyvin lyhyt häntä ja rasvakerros, joka on mainio lämpövarasto sekä auttaa uimisessa, kellumisessa sekä sukeltamisessa.

2. Aikuiset jääkarhut syövät vain rasvaa

Jääkarhut käyttävät ravinnokseen pääasiassa hylkeitä ja joskus jopa itseään suurempia mursuja tai maitovalaita. Aikuiset karhut syövät saaliseläimistään yleensä vain niiden rasvan, mutta kasvavat karhut syövät myös lihaa. Lihan puutteessa jääkarhut voivat syödä myös kalaa, muita eläimiä ja marjoja.

3. Käpälä voi olla yli 30 cm halkaisijaltaan

Jääkarhun käpälä (joka on otsikkokuvassa) on leveä ja litteä, koska sen tarkoitus on toimia kuin lumikenkä ja uimaräpylä. Käpälä on kauttaaltaan karvoituksen peittämä, joskin sen alaosassa on paksuja mustia ihoalueita, joiden tehtävänä on antaa kitkaa liukkaalla jäällä kävellessä. Samaa tekevät myös useiden senttien pituiset kynnet, joita karhu käyttää luonnollisesti myös saaliseläimiään tappaessa – tärkein ase on kuitenkin terävät hampaat ja voimakkaat leukalihakset. Käpälän etuosassa kynsien takana on pienet varpaat, joiden välillä on räpylämäisesti vedessä avautuvat ihopoimut.

Kun jääkarhu ui, se käyttää eturaajojaan ikään kuin eteenpäin melomiseen ja takaraajat toimivat kuin peräsimet. Pisimmät tiedossa olevat jääkarhujen tekemät yhtäjaksoiset uimamatkat ovat yli 100 km.

4. Jääkarhu on nuori laji

Jääkarhu erkani "tavallisesta" ruskeakarhusta vasta noin 150 000 vuotta sitten, kun oletettavasti arktisella alueella olevat karhut sopeutuivat elämään merijäällä. Se on siis lajina nuorempi kuin nykyihminen, joka on ollut olemassa ehkä vähän alle 200 000 vuotta. 

Kun viimeisin jääkausi päättyi noin 11 500 vuotta sitten, elivät jääkarhut – tai niiden sittemmin sukupuuttoon kuollut edeltäjä Ursus maritimus tyrannus – myös todennäköisesti Suomen kamaralla. Ruotsista ja Tanskasta on löytynyt niistä myös jäänteitä. Kun seuraavan kerran joku ulkomaalainen sanoo, että jääkarhut kävelevät Suomessa kaduilla, voi hänelle siten todeta, että niin ei ole ollut enää yli 10 000 vuoteen...

5. Jääkarhu on tappaja

Tämä ei sinällään ole yllätys, mutta jääkarhu lienee ainoa suurpeto, joka ei luontaisesti pelkää lainkaan ihmistä.

Niinpä ainoa syy, miksi ne eivät yleensä hyökkää ihmisen kimppuun on se, että ihmiset ovat ruipeloita: jääkarhu haluaa ihraa, ja paljon. Mutta paremman puutteessa ja uhattuna jääkarhu ei epäröi, vaan käy kimppuun. Jääkarhu juoksee nopeasti kohti noin 10 metrin etäisyydeltä, puree päähän sekä koettaa murskata yläruumiin voimakkailla etukäpälillään. 

Mistään ihmisen suurtappajasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä jääkarhut tappavat vain keskimäärin yhden ihmisen vuosikymmenessä – kiitos ihmisten varovaisuuden ja sen, että yleensä ihmiset liikkuvat jääkarhualueilla aseistettuina ja ennättävät ampumaan hyökkäävän karhun ennen kuin se ennättää tappaa.

Tuorein uhri oli brittituristi Huippuvuorilla elokuussa 2011, jolloin jääkarhu hyökkäsi turistiryhmän kimppuun Van Postin jäätiköllä noin neljänkymmenen kilometrin päässä saariston pääkaupunki Longyearbyenistä. Lisäksi neljä ihmistä loukkaantui vakavasti.

Bonus: jääkarhu ei juo vettä

Arktisella alueella käytännössä kaikki juomiskelpoinen makea vesi on jäätynyttä, joten jääkarhut saavat tarvitsemansa nesteen ruoastaan.

Delfiinin aivot vs. ihmisen aivot

La, 10/17/2015 - 11:26 Jari Mäkinen
Eri eläinten aivoja kokovertailussa

Päivän kuva

Mikä erottaa ihmisen muista eläimistä? Yleensä vastaus on aivot ja niiden koko, mutta kyse on ennemminkin siitä, miten käytämme aivojamme – tai siitä, ettemme tunne tarpeeksi sitä, miten muut eläimet ilmaisevat älykkyyttään.

Tämä jälkimmäinen voi olla kyseessä esimerkiksi delfiinien tapauksessa, sillä ne elävät aivan toisenlaisessa ympäristössä ja eri tavalla kuin me, mutta niiden aivot ovat kooltaan samaa luokkaa ihmisten kanssa.

Viisaimpia delfiinejä ovat pullonokkadelfiinit, jotka pystyvät ajattelemaan abstraktisti ja hahmottamaan ympäristöään erinomaisesti. Ne voivat jäljitellä kuulemiaan ääniä selvästi tietoisena tästä, ne ymmärtävät numeroita ja niillä on kieli. Joidenkin mukaan delfiinit osaavat käyttää myös työkaluja. 

Ne ovat älykkäitä nisäkkäitä, kenties ihmisen jälkeen planeettamme älykkäin eläinlaji.

Koon lisäksi olennaista on se, kuinka monta neuronia – aivosolua – eläimellä on. Ihmisellä niitä on noin 86 000 miljoonaa, ja pullonokkadelfiinillä arvellaan olevan jotakuinkin saman verran.

Reesusapinalla 6376 miljoonaa, rotalla 200 miljoonaa.

Kaikkein suurimmat aivot neuronien määrän mukaan mitattuna on kuitenkin elefantilla. Afrikkalaisella elefantilla on noin 267 000 miljoonaa neuronia aivoissaan. 

Senkin tapauksessa tosin voi olla niin, ettemme vain ymmärrä sitä miten älykäs eläin norsu on. Tiedetään, että niillä on hyvä muisti ja että ne pystyvät päättelemään, mutta lisäksi tuoreen tutkimuksen mukaan niillä on jopa erikoistunutta kommunikaatiota. Esimerkiksi tuoreen tutkimuksen mukaan afrikkalaiselefanteilla on oma “sana” ihmiselle, joka on sen vihollisista kaikkein vaarallisin.

Eläinkunnan suurimmat aivot on kuitenkin kaskelotilla, jonka aivot saattavat painaa kahdeksan kiloa.

Tappajaetanoiden ja muidenkin maanilviäisten "kuka kukin on"

Ti, 09/15/2015 - 07:22 Jarmo Korteniemi

Useita kirjoittajia:
Suomen kotilot ja etanat

Maastamme on löydetty lähes sata etana- tai kotilolajia. Kaikkein pienimmät eivät aikuisinakaan ole kuin millin tai parin luokkaa, mutta jättiläismäisimpien ukkoetanoiden kerrotaan venyvän jopa pariinkymmensenttisiksi. Miten nuo kaikki lajit eroavat toisistaan? Missä ne elävät? Mitä ne syövät? Ovatko ne haitallisia?

Suomen kotilot ja etanat on alaotsikkonsa mukaisesti kelpo opas näiden yllättävän kiehtovien eläinten maailmaan. Kyse on erittäin selkeästi kirjoitetusta ja harvinaisen kauniista tiedekirjasta, joka avaa epätavallisen oven maamme luontoon.

Kirjassa kerrotaan maanilviäisten esiintymisestä, käyttäytymisestä ja erikoisuuksista. Oppaan avulla voi paitsi tunnistaa lajit, myös alkaa harrastamaan otusten seuraamista. Kirja myös tutustuttaa maallikon nilviäistutkimukseen.

Lajimääritystä varten tehdyt kaaviot ovat helppoja seurata ja toimivat muutaman kenttätestin mukaan hyvin käytännössä. Lajien tuntomerkkejä ja elintapoja on myös jännittävä plärätä, vaikkei itse otuksiin ikinä törmäisikään. Erityisen kiintoisaa on huomata, kuinka nilviäisten silmiinpistävin ominaisuus – väritys – ei usein ole läheskään yhtä tärkeä tunnistuskeino kuin tarkemmat yksityiskohdat. Täytyy pistää merkille onko kotilon kuori oikea- vai vasenkierteinen, millainen suuaukko kuoressa on, onko etanalla harjaa, missä eläimen hengitysaukko on, ja niin edelleen.

Kirja myös korjaa myyttejä. Oletko ehkä ollut tähän saakka siinä uskossa, että kaikki yli seitsensenttiset etanat ovat demonisia (tai ainakin surullisenkuuluisia) espanjansiruetanoita? No eivät kyllä ole. Tuo haitallinen vieraslaji on vain yksi lukuisista maassamme esiintyvistä siruetanoista, eikä se sitäpaitsi ole median hehkutuksesta huolimatta mikään "tappajaetana". Suomesta kyllä löytyy ihan oikeitakin petonilviäisiä. Ne vain sattuvat olemaan pienempiä, ja vieläpä kauniin koboltinsinisiä.

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäiset 75 sivua kertovat tietokirjamaisesti nilviäisten maailmasta ja niihin tutustumisesta. Loppuosa on kattava opas, joka keskittyy lajien eroihin, yksittäisten lajien kuvauksiin, yksityiskohtiin ja erityispiirteisiin. Teksti on helppolukuista, ja sitä tukevat ällistyttävän havainnolliset kuvat. Aivan lopusta löytyy vielä sanasto, parin sivullista kirjallisuuslähteitä, sekä lajihakemisto useilla eri kielillä.

Sadetakin taskuun sujautettavaksi maasto-oppaaksi kirja toki on hieman suurikokoinen, mutta liikkuu vaivatta mukana vaikkapa repussa. Kaikeksi onneksi siinä käsitellään otuksia, jotka eivät ehdi paljoa liikkua – vaikka kirjan joutuisi hakemaan kotoakin.

Suomen kotilot ja etanat ei ainakaan maallikon näkökulmasta juuri puutteita sisällä, mutta niitäkin toki löytyy kun hieman miettii. Ainakaan ensimmäisellä lukukerralla silmiin ei osunut mainintaa siitä, mahtaako maanilviäistemme joukossa olla yhtään myrkyllistä lajia. Mitkä eläimet käyttävät niitä ravinnokseen? Ja nilviäisten hyötykäytöstäkin olisi voinut olla muutama rivi. Olisi nimittäin kiinnostavaa tietää, mitkä lajeistamme sopivat ihmisruuaksi, ja voisiko jotain lajia kenties käyttää vaikkapa suurpiirteisenä maapohjan laadun mittarina. Auki jää sekin, kuinka tärkeitä nilviäiset ylipäätään ovat metsiemme ekosysteemeille. Tämä viimeinen tosin lienee monimutkainen asia, jota varmasti tutkitaan koko ajan.

Oppaan tekijät ovat ammattitutkijoita tai pitkän linjan harrastajia. Kirja julkaistiin vuonna 2014 ja kasattiin Luonnontieteellisellä keskusmuseolla, muunmuassa Ympäristöministeriön, WWF:n ja PUTTE-ohjelman (Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma) rahoittamana.

Kiinnostavatko kaikenmoiset maassamönkijät ihan muuten vain, tai oletko joskus miettinyt mikähän tuokin limainen sienirohmu oikein luulee olevansa? Oli suhteesi nilviäisiin sitten mikä vain, tässä on sinulle oiva kirja. Se voi myös toimia siedätyksenä sellaisille, jotka yökkäävät oitis limaisen etanan nähtyään.

Kirjan tiedot:

Nimi: Suomen kotilot ja etanat - opas maanilviäisten maailmaan
Kirjoittajat: Anne Koivunen, Pekka Malinen, Hannu Ormio, Juhani Terhivuo, Ilmari Valovirta
Julkaisu: 2014, Hyönteistarvikeliike Tibiale Oy, Helsinki (⇒ lisätietoa kirjasta)
373 sivua (75 s. yleistietoa, 250 s. lajikuvauksia, 35 s. lajien vertailua, hakemistoja)
ISBN 978-952-67544-6-8

Kuvat: Hyönteistarvikeliike Tibiale