Hyvää syntymäpäivää, 69-vuotias zoom-objektiivi!

La, 04/16/2016 - 11:41 By Jari Mäkinen

Ensimmäinen kunnollinen zoom-objektiivi otettiin käyttöön tänään vuonna 1947 New Yorkissa, National Broadcasting Companyn TV-studioilla.

Päivän kuvaErilaisten kokeiluiden jälkeen kotikutoinen Zoomar-linssi asennettiin tuolloin Dumont -TV-kameraan, joskin tässä kuvassa uusi zoom-linssi on kiinnitettynä 1950-luvun TV-kameraan.

Aikaisemmin kameroissa oli pyörivään kiekkoon asennettuna eri objektiiveja, joita vaihdettiin käsin tai sähkömoottorilla. Yleensä vaihtaminen tapahtui studiotyöskentelyssä silloin kun jokin toinen kamera kuvasi lähetettävää kuvaa, mutta toisinaan kuvassa "muljahti", kun objektiivi kääntyi ensin pois kuvasta ja toinen pyörähti sen paikalle.

Etenkin urheiluohjelmissa zoom osoittautui erittäin käyttökelpoiseksi, koska lähettävää kameraa ei aina pystynyt vaihtamaan kesken ohjelman ja usein urheilijan seuraaminen zoomin avulla oli näyttävää ja kätevää.

Zoomarin keksi Frank Gerard Back, newyorkilainen tohtori, joka patentoi keksintönsä marraskuussa 1948 (siis zoomin oltua jo jonkin aikaa käytössä) nimikkeellä "vaihtuvafokaalinen linssi kameraa varten." 

Televisiokameroiden jälkeen zoom otettiin käyttöön elokuvakameroissa. Valokuvauskameroiden puolella ensimmäistä zoomia saatiin odottaa vuoteen 1959 saakka, jolloin varsin massiivinen Voigtländer-Zoomar julkistettiin. Sen polttoväliä saattoi muuttaa välillä 36 – 82 mm.

Kuva: Chalk Hill Media's Virtual Museum

Päivitys: Ensimmäiset zoom-linssit tulivat jo 1900-luvun alussa!

Jutun jälkeen Jarkko Silén huomautti Tiedetuubin Facebook-sivulla aiheellisesti, että zoomeja toki oli aikaisemmin, kuten alla oleva It-elokuvan alku vuodelta 1927 osoittaa.

Ajatus vaihtuvafokaalisesta linssistä on peräisin jo 1800-luvun alusa, mutta ensimmäisen toimivan linssin, joka pysyi zoomattaessakin jotakuinkin tarkennettuna, patentoi Clile Allen vuonna 1902. Ensimmäinen sarjatuotantoon tullut elokuvakamerakäyttöön tarkoitettu zoom oli Bell ja Howall Cooken "Varo" (40 – 120 mm) vuonna 1932.

Beckin linssi oli kuitenkin mullistava siksi, että se oli ensimmäinen kätevä ja käytännöllinen zoom-objektiivi – ja koska sitä hehkutettiin runsaasti televisiossa, etenkin pesäpallo-otteluiden yhteydessä, nousi se myös suuren yleisön tietoisuuteen.

Särökäyrää jo vuodesta 1897

Ma, 02/15/2016 - 12:44 By Jari Mäkinen


Tänään vuonna 1897 saksalainen Ferdinand Braun julkaisi Annalen der Physik und Chemie -sarjassa artikkelin keksinnöstään, jota hän kutsui nimellä “Braunin putki”. Se oli ensimmäinen oskilloskooppi, kaikkien laboratorioiden peruslaite ja perinteisen televisioputken äiti.


Päivän kuvaBraunin keksintö oli katodisädeputki, jonka avulla pystyttiin elektronivirtaa sähkömagneeteilla ohjaamalla "piirtämään" putken litteälle, fluoresoivalla aineella päällystetylle pinnalle.

Keksinnön taustalla oli jo aiemmin tunnettu ilmiö, missä elektronien vuo siirtyy ilmasta tyhjässä lasiputkessa eteenpäin. Jos putken päässä on ainetta, joka alkaa hohtaa elektronisuihkun siihen iskeytyessä, näkyy pinnalla piste paikassa, mihin elektronisuihku osuu.

Braunin idea oli kiihdyttää ja ohjata sähköisesti varattuja elektroneja sähkömagneeteilla. Hän kiihdytti elektrojeja ensin sähkömagneetilla ja sen jälkeen muutti niiden lentorataa pystysuunnassa putken ympärille kierretyllä sähköjohtimella sekä vaakatasossa nopeasti pyörivällä peilillä. Tuloksena oli näytössä oleva käyrä, joka näytti miten elektronisuihkun pystysuunnassa poikkeuttamiseen käytettävän sähkövirran voimakkuus muuttui.

Peilin pyörimisnopeutta säätämällä Braun pystyi säätämään syntyvän kuvaajan vaakaskaalaa, siis aika-akselia, kun taas pystysuunnassa skaalaa pystyttiin muuttamaan signaalin vahvistusta muuttamalla.

Kauneimmillaan tuloksena oli säännöllistä sinikäyrää, jota säännöllinen harmoninen värähtely synnyttää, karmivimmillaan raastavaa särökäyrää.

Keksintö oli erittäin kätevä kaikkialla, missä sähkövirran voimakkuutta ja signaalin muotoa täytyi pystyä katsomaan tarkemmin. Sähkösignaali saattoi tulla mistä tahansa lähteestä mikrofonista valon määrään reagoivaan valoherkkään kennoon, jolloin oskilloskoopille löytyi heti käyttöä tekniikan ja fysiikan lisäksi kaikkialta, missä piti mitata jotain. 

Oskilloskooppi toimii siis vähän kuin piirturi, mutta sillä saa kätevästi nähtävään muotoon hyvinkin nopeita signaalinvaihteluita. Käyttämällä kuvaruudussa vielä hitaasti himmenevää materiaalia, pystyttiin signaalin kuva jättämään ruudulle vähäksi aikaa elektronisäteen ohi menon jälkeenkin. 

Sittemmin kuvaajan synnyttämiseen on käytetty elektroniikkaa ja "perinteistä" magneettien avulla toimivaa katodisädeputkea tai nyttemmin mitä tahansa näyttöruutua, johon digitaalinen mittari tuottaa kuvaajan – tai useampia erilaisia kuvaajia samanaikaisesti. 

Nykyiset oskilloskoopit ovat käytännössä kaikki digitaalisia, joissa signaalia voidaan analysoida hyvinkin tarkasti, tallentaa muistiin, verrata muihin signaaleihin ja siirtää tietokoneelle tarkempaa analyysia tai tulostusta varten.

Otsikkokuva: C-Serpents / Flickr