taide

Tarinoita suoltavat tolpat valtaavat ranskalaiskaupunkia

Pe, 10/16/2015 - 18:06 By Jari Mäkinen
Runomaatti

On perjantai, joten uutisvirtaan sopii jälleen hieman kevyempi taidejuttu: Kaakkois-Ranskassa, Alppien ympäröimässä Grenoblessa otettiin tällä viikolla käyttöön automaatit, joista ohikulkijat saavat tulostettua itselleen lyhyen tarinan tai runon.

Tekniikka taiteen ja kulttuurin palveluksessa!

Idean taustalla on kirjallistaiteellinen nettisivusto Short Édition, minne lukijat saavat lähettää omia tarinoitaan, sarjakuviaan ja piirustuksiaan. Yhteistä näille kaikille on se, että ne tulisi pystyä lukemaan alle 20 minuutissa. Ainakin toistaiseksi materiaali on vain ranskankielistä.

Sivusto perustettiin vuonna 2011 ja sillä on nyt noin 9500 kirjoittajaa ja yli 140 000 rekisteröitynyttä lukijaa. Nettisivuston lisäksi sisältöä voi lukea mobiililaitteilla.

Yhdessä Transdev-liikenneyhtiön kanssa Short Édition on kehittänyt myös sovelluksen, jonka avulla matkustajat voivat valita sivuston materiaalista automaattisesti matkansa oletetun keston mittaisen tarinan haluamastaan aiheesta.

Tähän liittyykin kirjallisuuden printtauspaikkojen synty: idea niihin tuli siitä, että ihmiset julkisessa tilassa ovat nykyisin nokka kiinni älypuhelimissaan. Ja yleensä sisältö, mitä puhelimissa katsotaan, ei ole mitenkään mieltä ylentävää – vain harva lukee mitään laadukasta tekstiä. Niinpä Grenoblen kaupunki, Isèren departtementti ja Short Édition (joka sijaitsee Grenoblessa) ajattelivat tarjota korkeatasoista luettavaa ja aivan uudessa, jännittävässä muodossa: paperilla.

Toistaiseksi näitä oranssimustia printteritolppia on vain kaupungintalolla, kolmessa suurimmassa kirjastossa, turistitoimistossa ja parissa muussa paikassa, mutta tarkoituksena on lisätä niiden määrää ainakin kymmeniin.

Laitteissa on kolme nappulaa, joita painamalla saa joko minuutin, kolmen minuutin tai viiden minuutin tarinan. Esimerkiksi kolmeminuuttinen tuottaa tulosteen, joka on 8 cm leveä ja 60 cm pitkä.

Grenoblen kaupunki on panostanut viime vuosina runsaasti kulttuuritarjontaan ja osana tätä siellä kiellettiin kokonaan julkiset katumainokset vuonna 2014.

Mainoksien poistamisesta kokonaan voi olla montaa mieltä, mutta tarinatolpat ovat erinomainen idea!

Kuvassa Grenoblen kaupungin edustajat Elisa Martin ja Corinne Bernard (oik.) sekä Short Édition perustaja Christophe Sibieude (keskellä) avaavat ensimmäisen lyhyttarina-automaatin lokakuun 7. päivänä.

Tee-se-itse -projekti: Hiljainen ja sisäsiisti lemmikki

Kiinnostaako lemmikki, mutta sen jälkien siivoaminen taas sitten ei? Eikä ehkä ulkoiluttaminenkaan? Ei hätää, varsin säyseän ja helppohoitoisen lemmikin voi tehdä myös itse. Paperimassasta!

Lemmikin eksoottisuusasteen voi päättää aivan itse. Toisella videolla valmistetaan söpö hauveli, toisessa lohikäärme.

Eläinten perusmuoto saadaan videoilla aikaan rytätystä paperista, mutta sen voi tehdä melkein mistä tahansa: kanaverkosta, pahvista tai vaikkapa vanhoista villasukista. Päälle levitettävää paperimassaa voi myös valmistaa aivan itse -- vaikkapa Marttojen tavalla tai Mikkelin kansalaisopiston opetusvideon mukaan.

Katsomisen keinot, näkemisen tavat

To, 08/20/2015 - 10:23 By Helena Sederholm

Tänä vuonna on julkaistu kaksi kiinnostavaa kirjaa, jotka linkittävät toisiinsa taiteen ja tieteen. Molempien sanoman ydin on, etteivät asiat ole sitä miltä ne näyttävät, eikä näkeminen ole mikään yksinkertainen asia vaan taito, joka täytyy opetella. Ja se pitää opetella aina uudestaan, sillä eri aikoina erilaiset kulttuuriset, poliittiset, aatteelliset ja teknologiset tekijät vaikuttavat paitsi siihen, mitä katsotaan, myös siihen miten nähdään ja miten nähtyä kuvataan. 

Johanna Vakkarin toimittama Perspektiivi kuvataiteen historiassa (Gaudeamus 2015) tarkastelee erilaisia tapoja luoda tilaa ja käsitellä aikaa taiteessa. Kun taiteessa puhutaan perspektiivistä, monen mieleen tulee ensimmäisenä renessanssin keskeisperspektiivi, joka on matemaattinen konstruktio. Kun katsoo yhdellä silmällä, asiat katoavat samassa linjassa yhteen pakopisteeseen. Ongelma vain on, että kun siirtyy piirunkaan verran siitä yhdestä näkökulmasta – tai avaa molemmat silmät – koko kuva muuttuu. 

Perspektiiviproblematiikkaa pohdittiin paljon jo antiikissa ja keskiajalla optiikan tutkimus tuotti tuloksia, joilla oli suuri merkitys äärettömyyden ja avaruuden käsitteiden ja siinä mielessä myös keskeisperspektiivin kehittymiselle. Roger Bacon kirjoitti 1200-luvulla joukon tutkimuksia, jotka hän lähetti paaaville yhdessä optisen linssin kanssa. 

Yhdessä kirjoituksessa Bacon vaati, että taiteilijat tulisi perehdyttää geometriaan, jotta heidän uskonnolliset maalauksensa olisivat paremmin jäsennettyjä. Baconille matematiikka oli keino hankkia tietoa maailmasta ja taiteilijoiden piti hänen mielestään kuvata luomakuntaa mahdollisimman selkeästi.

Edes renessanssin aikana 1400-luvulla taiteilijat eivät kuitenkaan käyttäneet keskeisperspektiiviä maalauksissaan johdonmukaisesti. Kun he pyrkivät luonnonmukaisen havaintotodellisuuden toistamiseen, he poikkesivat keskeisperspektiivistä kokonaisvaltaisen katsojakokemuksen hyväksi. Matematiikan tärkeyttä näkökokemuksen ymmärtämisessä saatettiin korostaa, mutta käytännössä taiteilijat tukeutuivat aistihavaintoon ja erilaisiin tapoihin kuvata tilaa.

Niin kutsuttu renessanssiperspektiivi onkin ollut vain yksi kuvataiteen tapa luoda tilaa ja kertoa tarinoita. Vakkarin toimittamassa kirjassa kuvataan myös monipuolisesti empiiristä perspektiiviä, käänteisperspektiiviä, arvoperspektiiviä, väriperspektiiviä, ilmaperspektiiviä, epäeuklidiseen matematiikkaan perustuvia perspektiivinäkemyksiä, kaarevaa perspektiiviä, simultaanisuutta ja taiteilijoiden näkemyksiä neljännestä ulottuvuudesta.

Näkeminen on fysiologisen ja psykologisen yhteistoimintaa. Kiinnitämme huomion johonkin, mutta kyse on myös kommunikatiivisuudesta: haemme näkemästämme kokonaisuuksia, pyrimme selkeyteen ja tartumme tuttuun. Jo filosofi John Locken mukaan havainto on yhtä lailla tottumuksen tuottamaa kuin kerätyn tiedon soveltamista. Sittemmin on oivallettu, että myös käyttämämme havaintoväline, olipa se kaukoputki tai mikroskooppi, vaikuttaa katsomiskokemukseen. 

Siksi perspektiivi-kirjan luettuaan onkin hyvä tarttua Laura J. Snyderin kirjaan Eye of the Beholder. Johannes Vermeer, Antoni van Leeuwenhoek, and the Reinvention of Seeing (Head of Zeus 2015), joka käsittelee muun muassa sitä, kun nähdään jotakin uutta, eikä katsoja tiedä mitä näkee. 

Äkkiseltään voisi ajatella, että camera obscuran, linssien ja peilien tuottama perspektiivikuva, Johannes Vermeerin taiteellinen toiminta ja Antoni van Leeuwenhoekin mikroskooppikokeilut eivät liity toisiinsa juuri muuten kuin, että Leeuwenhoek ja Vermeer asuivat samaan aikaan 1600-luvun puolimaissa samassa kaupungissa, torin vastakkaisilla puolilla. Snyderin mukaan on todennäköistä, että he tunsivat toisensa, vaikka siitä ei suoria historiallisia todisteita olekaan. Miehiä yhdisti kuitenkin kiinnostus linsseihin. 

1600-luvun taiteilijat käyttivät paljon optisia välineitä: linssejä ja peilejä. Niiden avulla he tekivät perspektiivisiä ja optisia kokeiluja. Perspektiivin saattoi luoda kuvaan ilman työlästä matematiikkaa. Esimerkiksi koveran linssin avulla taiteilija saattoi tutkia korostuneita värejä ja yksityiskohtia sekä esineiden ulottuvuutta suhteessa ympäristöön. 

Monet taiteilijat käyttivät koveria linssejä myös laajentaakseen kaupunkinäkymien kuva-alaa. Esimerkiksi Carel Fabritius käytti todennäköisesti kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Näkymää Delftissä 1652, mikä selittäisi perspektiivin vääristymät kuvan laidoilla.

Vermeer käytti joko kuperaa peiliä tai kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Nukkuvaa palvelijatarta (n. 1656–57) ja eräitä muita teoksia 1650-luvulla. Mutta kuten keskeisperspektiiviä käyttäneet renessanssitaiteilijat, ei Vermeerkään toistanut orjallisesti optisten välineitten läpi näkemäänsä, vaan teki maalauksiin muutoksia, jos ne paransivat esteettistä vaikutelmaa. Vermeerin sommitelmat ovat myös hyvin geometrisia ja on arveltu, että hänen mestarillista ja intensiivistä värien ja sävyjen käyttöään avitti myös camera obscura.

Samoihin aikoihin kun Vermeer maalasi koverien linssien kanssa, hänen naapurinsa, kangaskauppias van Leeuwenhoek kiinnostui myös linsseistä, joita hän valmisti itse. Hän teki pienen herneen kokoisia pisaralinssejä ja valmisti joidenkin laskelmien mukaan elämänsä aikana kaikkiaan 566 mikroskooppia, joista vain yhdeksän on säilynyt. 

Jos erilaisten perspektiivien avulla taiteessa voitiin kuvata asioiden välisiä suhteita ja luoda erilaisia tiloja, niin 1600-luvulla kehitetyt teleskooppi ja mikroskooppi mullistivat asioiden mittakaavan. Taivaalla oli enemmän tähtiä kuin oltiin laskettu ja mikroskooppi paljasti aiemmin kokonaan näkymättömissä olevia maailmoita.

Snyderin kirjaa lukiessa on kiehtovaa yrittää ymmärtää, miltä Lontoossa Royal Societyn herroista tuntui, kun he yrittivät käsittää, miten van Leeuwenhoek näki tuhansia ja taas tuhansia pieniä otuksia yhdessä vesipisarassa. Tarvittiin mielikuvitusta, jotta opittiin tajuamaan mitä oikeastaan nähtiin ja mitä ei. 

Vielä pitkään monet tutkijat tuijottivat mikroskooppiin yrittäen löytää jotakin, mitä he tiesivät olevan, kuten Nicolaas Hartsoeker, joka "löysi" 1690-luvulla siittiön sisältä valmiin pikkuihmisen, homunculuksen; sitä myös Leeuwenhoek etsi, muttei koskaan väittänyt löytäneensä.

Leeuwenhoekia kiinnosti myös näkemisen fysiologia: hän tutki toistuvasti mikroskoopeillaan yhtä lailla mehiläisen kuin lehmänkin silmiä: näköhermostoa, iiristä, sarveiskalvoa ja verkkokalvoa.

Vermeerin ja Leeuwenhoekin tekemisten yhdistäminen samoin kuin tieteenhistorialliset viittaukset Perspektiivi-kirjassa konkretisoivat sekä tieteen että taiteen tutkimuksellista luonnetta. Molemmilla alueilla mielikuvitus on tärkeä tekijä sekä näkemään oppimisen että nähdyn tulkitsemisen kannalta. 

Kumpikin kirja kuvaa lisäksi sitä kuinka kansainvälisesti ideat ja ajatukset levisivät Euroopan eri kolkkiin ja miten niitä kehitettiin. Ei ole ollenkaan yllättävää, että tiedettä ja taidetta yhdistäviä kirjoja julkaistaan juuri nyt, kun mikroskooppi on myös taiteen tekemisen väline, solu- ja nanotaso taiteen materiaaleja ja kun esimerkiksi avaruustutkimuksen löytöjen ymmärtämiseksi niitä täytyy jäsennellä visuaalisesti eri tavoin.

Diskettiurut

Pe, 05/22/2015 - 16:41 By Toimitus

Tiedetuubi tarjoaa perjantain perinteisenä taiteellisteknisenä kevytjuttuna musiikkia!

Saksalainen elektroniikkaharrastajakerho Toolbox Bodensee e.V. on tehnyt omalaatuisen musiikkisoittimen: patteriston diskettiasemia, jotka päästävät toimiessaan eri korkuisia ääniä. Asemia voidaan “soittaa” puolestaan pianokoskettimistolla tai ohjelmoida toimimaan etukäteen yksinkertaisella MIDI-tiedostolla.

Erilaisia ääntä päästäviä massamuistilaitteita käyttäviä soittimia on tehty aikaisemminkin, mutta todennäköisesti missään ei ole rakennettu näin suurta diskettiasemasoitinta. Diskettiasemia on 49, jotka on kiinnitetty toisiinsa 3D-tulostetuin osin ja asemat on kytketty 360 erilaisella johtoliitoksella toimintaa ohjaavaan tietokoneeseen.

Kyseessä ovat siis perinteiset diskettiasemat, joita ei enää pitkiin aikoihin ole ollut tietokoneissa. Kerholaisten ensimmäinen ongelma olikin löytää tarpeeksi diskettejä, ja lopulta se onnistui yllättävän helposti: kun diskettejä etsintäkuulutettiin paikallisissa tiedotusvälineissä, niitä löytyi pölyisiltä ullakoilta ja tomuisista kellareista enemmän kuin riittävästi.

Musiikki ei todennäköisesti saa montaakaan pistettä urkumusiikin (tai yleensä musiikin) ystäviltä, mutta retrohenkisiä tietokonenörttejä diskettiasemien rutina miellyttää varmasti. Ne tuovat monille muistikuvia 1990-luvun kolossaalisista kotikoneista ja katodisädekuvaputkista.

Kerholaiset aikovat parantaa laitteistoaan vielä mm. lisäämällä asemien yhteyteen LED-valot, jotka syttyvät palamaan kun asema toimii. Syynä on luonnollisesti se, että “laite näyttää silloin paremmalta, kun sitä soittaa pimeässä.”

Siltä varalta että haluaisit tehdä itse diskettiurut, tarjoaa kerho ohjeet kaikille ladattavaksi: Floppy-orgel Thingversessä.

Diskettiurkujen sulosoinnuista voi nauttia alla olevan videon avulla:

Nyplätään juuria

Pe, 05/15/2015 - 19:00 By Jari Mäkinen

Moni meistä on varmaankin katsellut joskus kasvien juuria. Suurilla puilla ne ovat käsivarrenkin paksuisia juurakoita, mutta yleisillä sisätiloissa olevilla kasveilla ne ovat sellaista omituista puuhkaa – pieniä, sykkeröisiä tuuheroita, jotka koristekasvejakin ruukusta toiseen siirtäessä ripottelevat multaa ikävästi joka puolelle.

Lontoon taideyliopiston professori Carole Collet on katsellut todennäköisesti myös juuria, mutta koska kestävän tulevaisuuden (mikä on hänen alansa) lisäksi hän on ollut kiinnostunut tekstiilitaiteesta, hänelle juurista tuli mieleen nähtävästi käsityöt.

Nyplääminen, jossa puisiin nypylöihin kiinnitettyjä lankoja solmitaan ja palmikoidaan yhteen. Tai virkkaaminen, eli langan kutominen virkkuuneuloilla kauniiksi mattomaiseksi muodostelmaksi. Collet tosin keksi käyttää langan lisäksi materiaalinaan juuria, eli hän käytti ohuita juuria lankamaisena materiaalina ja jatkoi työtään langoilla.

Tuloksena on kauniita teoksia, osittain jopa eläviä kasveja, joilla on taiteelliset lankajatkeet juurinaan. 

Colletille teokset ovat kuitenkin enemmän, sillä hän haluaa näyttää niillä tilannetta parin vuosikymmenen päästä, joskus 2050-luvulla, kun todennäköisesti kasvien avulla tuotetaan ruokaa ja kangasta, sekä myös monia muita arkielämän materiaaleja. Esimerkiksi materiaalitieteilijät hahmottelevat komposiittimateriaalien seuraavaa sukupolvea, missä esimerkiksi laitteiden osia voidaan kasvattaa oikeaan muotoon. Suurin osa raaka-aineistamme ovat biopohjaisia (mistä itse asiassa eilinen roska-artikkelimmekin kertoi hyvin).

Otsikkokuvassamme on kaksi Colletin teosta sarjasta “Biolace” (2010-2012), mihin kuuluu kaikkiaan neljä virkkaamalla tai nypläämällä modifioitua kasvia. Mansikka, basilika, tomaatti ja Pinaatti, joista oli muokkaamalla saatu teokset Musta Mansikka, Basilika no.5, Tomaattifaktori 60 ja KultaNanoPinaatti (Strawberry Noir, Basil n 5, Tomato Factor 60 ja GoldNano Spinach).

Collet haluaa kysyä teoksillaan kuinka pitkälle elävien kasvien muokkaaminen saa mennä ja mitä tapahtuu, kun muokatut kasvit tulevat tavallisiksi? Entä haluaisitko syödä vitamiinirikasta mustaa mansikkaa samasta kasvista, mikä tuottaa myös kauniita mustia vaatteita?

Tämä nimittäin on todennäköisesti mahdollista varsin pian, kun kasvit kehitetään monikäyttöisiksi biotehtaiksi, jotka voivat tuottaa meille ruokaa ja raaka-aineita samalla kun ne syövät ilmassa olevaa hiilidioksidia sen sijaan että tehtaat syytäisivät sitä taivaalle.

Kestävä kehitys ei ole koskaan näyttänyt ja maistunut näin hyvältä!

Kuvat: Caroline Collet.

Puisevaa ja jääkylmää musaa

Pe, 04/17/2015 - 17:58 By Jari Mäkinen

Kaikkihan tiedämme, että ruotsalaiset ovat aika hyviä poppimusiikintekijöitä – tai ainakin sen markkinoijia. Lisäksi siellä osataan tehdä musaa, joka on todella cool.

Tästä konkreettinen esimerkki on ruotsalainen bändi Shout Out Louds, joka teki vuonna 2012 levyn nimeltä “Blue Ice”. Nimen lisäksi siitä tekee varsin viileän myös se, että sellaisen voi tehdä itse jäädyttämällä. Levy on itse asiassa siis silikonimuotti, mihin kaadetaan vettä ja pakastimessa siitä tulee jäinen levy, jota voi soittaa perinteisellä levysoittimella. Onneksi muotin mukana tulee myös oikea levy, joten musan kuunteluun ei tarvitse ryhtyä jäädytystoimiin ja meno jatkuu myös silloin, kun jäälevy on jo sulanut. Jotta hanavedessä olevat pienet kuplat ja epäpuhtaudet eivät pääse haittamaan soitantaa, on paketin mukana myös pullolinen tislattua vettä.

Alla on kiinnostuneille video levystä ja sen musiikista.

Otsikkokuvassa on puolestaan hieman erilainen levy: se on taiteilija Amanda Ghassaein kaivertamalla tekemä levy halkaistusta puusta. Levyllä ei siis soi vuosirenkaiden rytmi, vaan laserleikattuihin puulevyihin tietokoneohjelman ja robottikaivertajan avulla tehtu soitto. Ghassein “Laser Cut Record” (2013) pystyy muuttamaan minkä tahansa musiikin millaiseksi tahansa levyksi, periaatteessa mille tahansa materiaalille.

Mitä sen sijaan tulee puun vuosirenkaisiin, niin toinen taiteilija, Bartholomäus Traubeck, on tehnyt niistä musiikkia teoksessaan “Years” (2011). Hänen laitteistonsa lukee neulan sijaan vuosirenkaiden väriä, muotoa ja paksuutta ja vääntää näistä algoritmin avulla pianomusiikkia. Alla oleva video näyttää ja soittaa mistä on kyse:

Kirjoja kirjojen sisällä

Pe, 01/09/2015 - 19:08 By Jari Mäkinen
Randi Parkhurst: Patience

Alkanut vuosi 2015 on Kirjan vuosi, jonka kuluessa järjestetään paljon erilaisia kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia ympäri Suomen. 

Vuoden voi aloittaa kätevästi esimerkiksi Tieteen päivillä Helsingissä, missä Yliopiston päärakennuksen aulassa on esillä koko joukko tietokirjojen julkaisijoita. Kirjan vuoteen voi laskeutua myös katsomalla alla olevan, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa asuvan taiteija Randi Parkhurstin videon, missä taiteilija itse avaa rauhallisesti vuonna 2007 tekemänsä kirjateoksen nimeltä Patience, eli Kärsivällisyys.

Teos koostyy yli 20 yksittäisestä kirjasta, jotka on aseteltu toistensa lomaan ja osin sisälle, sekä koottu paketiksi, joka on kaunis niin kasassa ollessaan kuin avattunakin. Ja kuten teoksen nimi toteaa, kannattaa video katsoa rauhallisesti kokonaan alusta loppuun – siis ei hyppimistä malttamattomasti eteenpäin!

Randi Parkhurst on erikostunut tekemään kummallisia, kauniita kirjoja, jotka kääntyvät, vääntyvät, kiertyvät ja loksahtavat kiinni toisiinsa, toistensa viereen ja jopa sisälle. Kirjojen kaikki osat on tehty itse käsin paperista paperin maalaukseen ja paperien kirjoiksi sitomiseen. Parkhurst käyttää papereissaan ja pahveissaan värien lisäksi myös luonnosta löytyviä ainesosia, kuten lehtiä ja juuria, kukkia ja puupaloja, sekä kiviä.

Kirjojen sisällöstä ei videolla käy paljoakaan ilmi, mutta oletettavasti tässä tapauksessa tärkeintä onkin juuri kirjat kauniina objekteina. Todellisia taidekirjoja siis!

LEGO-kiihdytin

Pe, 11/28/2014 - 18:48 By Jari Mäkinen
LEGOkiihdytin

Tiedetuubi oli pitkälti toista päivää poissa linjoilta, koska yksinkertaisen vian löytämiseen ja korjaamiseen meni aika tavalla aikaa. Kun siis on pari päivää (ja melkein yönkin) viettänyt tietokoneruudun ääressä, kaipaa jotain aivan muuta tekemistä.

Onneksi sitä on tarjolla: Jason Allemann on rakentanut LEGO-palikoista toimivan hiukkaskiihdyttimen, ja hän kertoo alimpana olevassa videossa myös sen tekemisestä. Ylemmässä videossa on puolestaan kivasti toteutettu pieni tarina.

Varsin mainio ajatus, etenkin kun kiihdytin toimii oikeasti! No, lähes valon nopeudella lentävän protonisuihkun sijaan kiihdyttimessä pyörii myös protoneita kovasti sisältävä kuula, jonka nopeus on parhaimmillaan 12 kilometriä tunnissa.

Laite on kerrassaan mainio ja osoittaa hyvin, miten LEGO-palikat ovat monikäyttöisiä ja luovuutta virittäviä. Kiihdyttimestä voi luonnollisesti tehdä omia versioitaan, mutta tämän tarkemmat rakennusohjeet ovat täällä: http://jkbrickworks.com/particle-accelerator-instructions/

Jason kertoo kiihdyttimestä:

Lisää LEGO-rakennusideoita on täällä: https://ideas.lego.com/projects (kiihdytin on numero 86253).

Enemmän kuin lumienkeleitä

Pe, 11/21/2014 - 18:00 By Toimitus
Kuva: Simon Beck

Ilmatieteen laitoksen lumikartan mukaan Suomessa on maa valkoisena jotakuinkin Oulun ja Kuopion välisen linjan pohjoispuolella. Tätä kirjoitettaessa eteläisessäkin Suomessa pyryttää, joten kenties pian koko maassa päästään tekemään enkeleitä lumeen.

Mikäli tämän lumitaiteen haluaa nostaa hieman suuremmalle koko- ja vaativuustasolle, kannattaa tutustua Oxfordin yliopistossa konetekniikkaa opiskelleen Simon Beckin tekemisiin: hän on erikoistunut tekemään lumeen todella suuria taideteoksia, jotka lainaavat kuvionsa varsin usein matematiikasta. Erityisesti fraktaalit, kuten Mandelbrotin sarjat, Kochin käyrä ja Sierpińskin kolmio ovat hänen suosiossa.

Beck innostui lumikuvioinnista kymmenen vuotta sitten Alpeilla lomaillessaan, kun jalkavaivaisena hän ei kyennyt kunnolla hiihtämään. Niinpä hän alkoi kävellä ja keksi alkaa tamppaamaan ensin järven jäälle kauniita kuvioita ja sitten tekemään yhä suurempia sekä haastavampia teoksia.

Vuosien varrella hän on kehittänyt tamppaustaidettaan yhä sofistikoituneemmaksi. Nykyisin pelkän lumessa kävelyn lisäksi hän muotoilee lunta sopivasta jaloillaan, jotta hän saa aikaan haluamiaan muotoja. Suuret kuviot hän onnistuu saamaan sopiviksi kompassin ja GPS-paikantimen avulla. Kookkaimmat Beckin tekemät teokset ovat olleet kooltaan kuuden jalkapallonkentän luokkaa ja niiden tekemiseen kuluu kymmenisen tuntia. Talvipäivät siis saattavat olla liian lyhyitä hänelle, mutta se ei haittaa, sillä  työn voi tehdä pimeälläkin loppuun otsalampun avulla.

Tähän mennessä Beck on tehnyt ja dokumentoinut pari sataa erilaista lumiteosta, usein kolmenkin kilometrin korkeudessa. Vaikeimmaksi asiaksi tekemisessä hän sanoo sen, että ”jos kävelen väärään paikkaan tai jos viivasta tuleekin vino, niin en voi painaa ’undo’-näppäintä.”

”Vuoret ovat kauniita, mutta lisään niihin mielestäni uuden, kauniin elementin”, sanoo Beck. ”Vuorimaisema tekee teoksistani upeampia ja teokset puolestaan parantavat maisemaa.”

Vuoristotuuli ja lumipyryt peittävät teokset nopeasti, mutta Beck ei ole harmissaan. Hän ottaa tekemisistään heti niiden valmistuttua kuvan ja on valmis aloittamaan kokonaan uuden tekemisen sen jälkeen. ”Kuuntelen Beethovenia ja aloitan tamppaamisen!”

Beck on julkaissut kuvistaan juuri kirjan Snow Art ja hänen kuviaan on myös runsaasti Facebookissa: https://www.facebook.com/snowart8848

Koira, jolla on pyörät

Pe, 11/14/2014 - 20:07 By Toimitus
TurboRoo

TurboRoo on chihuahua-koira, joka syntyi ilman etukäpäliä. Se vietiin Indianapoliksessa, Indianassa, Yhdysvalloissa, sijaitsevalle eläinlääkäriasemalle neljä viikkoa vanhana pentuna, ja sen ensimmäinen omistaja oli – aiheestakin – huolissaan siitä, että pennulla ei ollut kuin kaksi jalkaa. Pentu sai pian uudet vanhemmat, eläinlääkäriasemalla työskennelleen Ashleyn ja hänen miehensä Rayn. He keksivät teettää koiralle 3D-tulostetun muotin, joka sopii koiran etukäpälien paikalle ja mihin voidaan kiinnittää rullalaudan renkaat. Koska nuori koira kasvoi nopeasti, tämä voitiin tehdä vasta sitten, kun nimen TurboRoo saanut koira oli kuusi kuukautta vanha.

Nyt TurboRoo rullailee iloisena ympäriinsä, eikä ymmärräkään, että hänellä on pieni vamma.

Koiraa esiteltiin viime kuussa Purina-koiranruokayhtiön järjestämässä tilaisuudessa, missä oli mukana myös muutamia muita sympaattisia lemmikkieläimiä, jotka ovat saaneet uuden elämän näppärien apuneuvojen avulla.

Alla on video tilaisuudesta:

TurboRoota voi seurata myös sen omalla nettisivulla ja sosiaalisessa mediassa:

http://www.turboroo.com
http://instagram.com/turbo.roo
https://www.facebook.com/Turbo.roo

TurboRoo ilman proteesiaan.