valaat

Suomalaisen sinivalaan tarina

Ti, 03/13/2018 - 15:49 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Vajaat 76 vuotta sitten Suomen Porista löydettiin planeetan suurimman eläimen jäänteitä. On kuitenkin yhä mysteeri, kuinka ne päätyivät Satakunnan rannoille.

Oli lokakuun ensimmäinen päivä vuonna 1942. Samaan aikaan kun Karjalan kannaksella asemasodittiin, kaiveli maanviljelijä Vihtori Jokinen pellollaan Porin länsipuolella. Seutu oli alavaa entistä merenpohjaa ja usein veden vallassa. Jokinen oli ojittamassa peltojaan.

Kaivuutöiden lomassa maan seasta löytyi jotain erikoista: jättimäisen suuri luunkappale. Painoa sillä oli yli kahdeksan kiloa ja mittaa 32x31x21 cm. Ja pian maasta löytyi toinen samanlainen.

Löytö oli sen verran erikoinen, että luut toimitettiin oitis Satakunnan museoon Poriin. Sieltä ne siirrettiin Helsingin yliopiston eläintieteelliseen museoon ja todettiin suuren hetulavalaan selkänikamiksi. Lopulta toinen luista lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin Kööpenhaminan Eläintieteelliseen museoon, jossa siihen perehtyi merieläinten asiantuntija Magnus Degerbøl. Hän vertaili löytöä museon mittaviin valaanluukokoelmiin ja määritti sen sinivalaan selkänikamaksi.

Luuhun aivan viime vuosina tutustunut arkeologi, dosentti Kristiina Mannermaa luottaa Degerbölin lajimääritykseen: "Nikama on niin valtava, ettei se oikein mikään muukaan voi olla", Mannermaa kommentoi.

Sinivalas Kaliforniassa
Ihmeteltiinkö rantautunutta sinivalasta joskus kauan sitten Porinkin rannikolla?

Sinivalas (Balaenoptera musculus) on ylivoimaisesti suurin eläin, joka planeetallamme on ikinä elänyt. Jotkut piiskahäntäiset dinosauruslajit saattoivat olla kokonaispituudeltaan useita metrejä tuotakin pidempiä, mutta niiden massa jäi reippaasti alle puoleen sinivalaasta. Sinivalas on lajina kuitenkin varsin tuore, reilusti alle 10 milj. vuoden ikäinen.

Suurimmat sinivalaat saattavat olla jopa 30-metrisiä ja painaa kunnosta riippuen 100–180 tonnia. Suhteutetaanpa: Tuo jättimäinen otus voi olla kymmenen metriä pidempi ja kaksi kertaa niin painava kuin VR:n suurimmat Sr3-tyypin veturit. Yhden ainoan sinivalaan hilaaminen matalalle kiertoradalle vaatisi 3–4 Falcon Heavy -rakettilaukaisua, tai yhden Saturn V -laukaisun. Otuksen saaminen raketin kyytiin sovittaminen olisi tietysti aivan toinen juttu.

Sinivalas Klouvin metsissä on kuin neula heinäsuovassa

Nikamat löytyivät ojaa kaivettaessa 20–30 sentin syvyydestä, mutta niiden tarkka löytöpaikka ei liene enää kenenkään tiedossa.

Aikalaislähteessä nikamien kerrotaan löytyneen Preiviikin Makholmasta, n. 1,5 km päässä rannikolta. Myöhemmässä, muisteluihin perustuvassa tekstissä taas kerrotaan "Klouvin pelloista". Näiden tietojen avulla löytöpaikan saa määritettyä kartan osoittamalle seudulle.

Sinivalas Kalifornassa
Kartta: Jarmo Korteniemi (aineisto: Maanmittauslaitos)
Yllä: Sinivalaan uloshengitys näkyy kauas. Alla: Porin nikamien oletettu löytöpaikka on merkitty vaaleanpunaisella.

Aallot liplattivat nikamien löytöpaikalla arviolta 500–1000 vuotta sitten. Tämä vastaa hyvin Mannermaan radiohiilimenetelmällä määritettämää 800–900 vuoden ikää luulle. Valas eleli siis 1100-luvulla, jotakuinkin samoihin aikoihin kun piispa Henrik kävi omalla kohtalokkaalla retkellään Suomessa.

Kun valaanluita 1940-luvulla hypisteltiin, pidettiin varmana ettei niiden ikiä saataisi määritettyä. Nikamien pinnat olivat aivan liian kuluneet, jotta tuolloin käytössä ollut, piileviin perustuva iänmäärityskeino olisi toiminut.

Ja ovathan luut pinnaltaan toki erittäin kuluneita. Kaikki selkänikamille tyypilliset ulokkeet ja haarakkeet ovat joko katkenneet tai kuluneet pois, ja pinta on kovin lohkeillut. Alla vertailu Porin nikaman (vas.) ja kokonaisen (oik.) välillä.

Nikamien vertailu

Vuonna 1947 helsinkiläinen meribiologi Sven Segerstråle uumoili juuri luiden kuluneisuuden perusteella, että merenkäynti oli luultavasti siirtänyt nikamat alkuperäiseltä paikaltaan. Mutta missä loppu luurangosta mahtaa sijaita? Luiden kulkeutuminen Porin rannoille on yhä vieläkin hämärän peitossa.

Luiden alkuperälle on kaksi selvää vaihtoehtoa. Nikamat saattavat olla merimiesten tuomia, jolloin valas on voinut elellä elämänsä vaikkapa Atlantilla. "Ehkä luut heivattiin lopulta laidan yli, kun alkoivat haista jopa merimiesten mittapuulla ylivoimaisen pahalta", Mannermaa pohtii. "Toisaalta on se eläin voinut itsekin Itämerelle eksyä."

Jälkimmäinen olisi se mielenkiintoisempi vaihtoehto. Mikäli valasjätti olisi nääntynyt niukan krillisaaliin uuvuttamana nälkään jossain Selkämerellä, sen luurangosta saattaisi joskus löytyä lisääkin. Luut voivat olla hautautuneena jossain Klouvin maastossa, tai lymytä yhä Selkämeren aaltojen alla. Alueella kaivellessa kannattaa pitää silmät auki.

Suuria hetulavalaita saapuu vesillemme aika ajoin, eikä niille yleensä hyvin käy. Suomesta on löytynyt toinenkin sinivalas. Tämän "vain" 19-metrisen (eli luultavasti nuorehkon) eläimen luuranko lepää suurimmaksi osaksi yhä Suomenlahden pohjalla. Määritystä varten nostettiin muutamia luita, ja radiohiiliajoituksen mukaan eläin saapui paikalle aivan itsenäisesti hieman yli 7000 vuotta sitten (ei "1900-luvulla" kuten Tiede-lehden artikkelissa taannoin uumoiltiin). Valaan jäänteet löytyivät NordStream-kaasuputkea asennettaessa.

Päivitys 15.3.2018 klo 13.45: Lisätty Kristiina Mannermaan kommentteja.
Päivitys 28.12.2018: Korjattu nikamien löytöpäivä.

Lähteet: Sven G. Segerstrålen tiedonanto löydöstä (Luonnon tutkija 2/1947), kalastaja Erkki Männistön muistelmia (Selkämeren Ystävät), Jättiläisen jäljillä (Tiede-lehti 1/2011), Jääkauden jälkeläiset (Ukkonen & Mannermaa, Museovirasto 2017), Helsingin yliopisto, Maannousu Suomessa (Maanmittauslaitos), sekä keskustelu dosentti Kristiina Mannermaan (Arkeologia, Helsingin yliopisto) kanssa.

Valokuvat ovat kaikki Kaliforniassa elävistä tai rantautuneista sinivalaista (Jarmo Korteniemi 2010) tai niiden osista (Kristiina Mannermaa, Mararie/Flickr). Kartan koonti Jarmo Korteniemi, topografia-aineisto ja pohjakartta Maanmittauslaitos.

Video: Kevyt rekiretki Etelämantereella

Tässä on kaunis rekiretkivideo joulupäivän iloksi!

Uusiseelantilaistutkijat ovat menossa perustamaan sukellustukikohtaa valaiden havaitsemista varten Granite Harbour -nimiselle lahdelle Rossinmeren luona. Paikka on mantereen sillä puolella, joka on lähes suoraan "alhaalla" Australiasta ja Uudesta-Seelannista katsottuna; se kuuluun Uuden-Seelannin vaatimaan alueeseen Antarktikasta.

Valastutkijat ovat videolla matkalla ruotsalaistekoisilla Hägglund -telakuorma-autoilla, jotka vetävät kuormakelkkoja perässään. Retkuetta avustaa myös puskutraktori, koska toisinaan eteen sattuu jää- ja lumivalleja, jotka pitää murtaa auki raa'alla voimalla.

Lisätietoja tästä valastutkimuksesta on whaletime.org -sivustolla ja kauniita kuvia Granite Harbourin komeista graniittivuorista on täällä: https://www.youtube.com/watch?v=rSTnnu5cSIA

Uuden-Seelannin etelämannertutkimukseen voi tutustua puoletsaan Antarctica New Zealandin sivuilla.

 

Maailman suurimman pedon esiäiti eli alle 80000 vuotta sitten

La, 07/02/2016 - 14:38 Jarmo Korteniemi
Kuva: Gabriel Barathieu / Wikimedia Commons

Tuore tutkimustulos kertoo kaikkien kaskelottien periytyvän yhdestä ainoasta naaraasta.

Kaskelotti on tiettävästi suurin planeetallamme ikinä eläneistä pedoista. Suurimpien yksilöiden pituus on yli 20 metriä ja massa 40 tonnin luokkaa.

Vastikään julkaistu kansainvälinen tutkimus on osoittanut, että kaikki nykyään elävät kaskelotit periytyvät yhdestä ainoasta naaraasta. Lajin perimän on jo pitkään tiedetty olevan hyvin kapea, mutta nyt tehty löytö ylitti kaikki oletukset.

Tutkimuksessa perehdyttiin yli 1500 valasyksilön perimään. Aineistoa on kattavasti kaikkialta lajin esiintymisalueelta. Koko kannan määräksi arvioidaan satoja tuhansia.

Kaikkien kaskelottien esiäiti, jonka tutkijat ovat ristineet Evaksi, eli alle 80000 vuotta sitten, viimeisen jääkauden aikaan. Evan perimä levisi yhdessä rysäyksessä lähes räjähdysmäisesti. Arvio perustuu mitokondrio-DNA:ssa (mt-DNA) tapahtuneisiin pieniin ja hitaisiin muutoksiin.

Nyt tehty havainto on erityisen mystinen, koska kaskelotti on niin sanottu kosmopoliittilaji, eli niitä esiintyy ympäri maailman kaikkia meriä (kartta alla). Evan perimän on siis täytynyt olla paljon muiden naaraiden perimää edullisempi ja erittäin nopea leviämään, jotta sen on onnistunut saavuttaa ja vallata koko populaatio.

Juttu jatkuu kartan jälkeen.

Syitä Evan linjan menestykselle voi vain arvailla. Mielikuva yhden ainoan naaraan selviytymisestä jostain katastrofista tai epidemiasta on houkutteleva, mutta rankkaa yksinkertaistusta. Todennäköisemmin kyse on lisääntymismenestykseen vaikuttaneesta huimasta kilpailuedusta. Kenties kyse oli sosiaalisesta käyttäytymisestä, ravinnonhankinnasta, tai jostain aivan muusta.

Erityisen kinkkinen ongelma on nykyisten kaskelottipopulaatioiden eristyneisyyden vuoksi. Naapuriryhmät eivät välttämättä juurikaan vuorovaikuta keskenään. Kaskelottinaaraat ovat lisälsi uroksia paikallisempia, mikä vähentää mitokondrioiden vaihtoa. Paikalliset populaatiot erottuvat hyvin niille ominaisten mt-DNAssa tapahtuneiden pienten mutaatioiden perusteella.

Tilanne on kuitenkin voinut olla erilainen aiemmin, ennen kaupallisen valaanpyynnin alkamista. Tuolloin kaskelotti oli paljon nykyistä yleisempi ja ehkä geenivaihto oli tehokkaampaa. Maailmanlaajuisesti eläimiä arvioidaan olleen noin 1,1 miljoonaa.

Vaikka nykyinen kanta on arvioiden mukaan satoja tuhansia, laji lasketaan vaarantuneeksi. Pahimpia uhkia kaskeloteille ovat juuri toisistaan eristäytyneet populaatiot, silpoutuminen laivojen potkureissa ja sotkeutuminen kalastusverkkoihin, sekä lisääntynyt melu merissä.

Kaskelottien lisääntymistahti on hidasta. Naaraat tulevat sukukypsiksi 9 vuoden iässä, ja ovat lisääntymislykyisiä noin 30 vuoden ajan. Tuona aikana ne synnyttävät poikasen 4–20 vuoden välein. Geneettisestä pullonkaulasta on siis kulunut enintään 2500–6000 sukupolvea.

Kaskelotti kuuluu delfiinien ja miekkavalaiden tavoin hammasvalaisiin. Sen pääasiallista ruokaa ovat suuret mustekalat.

Mitokondrio-DNA on oiva keino emolinjan tutkimuksessa, sillä se periytyy poikaselle aina yksinomaan emolta. Urosten siittiöiden mitokondriot kulutetaan loppuun hedelmöitysprosessissa – ja vaikka niistä sattuisikin selviämään jotain, ne tuhoutuvat myöhemmässä solunkehityksessä.

Löydöstä kertoi Suomessa ensimmäisenä Tiedetuubi.

Jutun pohjalla on käytetty Molecular Ecology -tiedelehdessä julkaistua tutkimusartikkelia (maksumuurin takana). Aiheesta kertoo myös Oregon State Universityn tiedote.

Otsikkokuva: Gabriel Barathieu / Wikimedia Commons
Kartta: Kurzon/ Wikimedia Commons

Ryhävalaiden kaunis laulu onkin urosten välistä örinää

Su, 04/10/2016 - 10:54 Jari Mäkinen
Ryhävalas

Eilisessä päivän kuvassa oli kyse äänen nopeudesta veden alla, ja hieman sama teema jatkuu tänään. Kuvassa on nimittäin ryhävalas, joka tunnetaan erityisesti kauniista lauluäänestään – vedenalaisesta laulusta tietenkin.

Päivän kuvaKovin kauniiksi eläimiksi ei ryhävalaita voi sanoa, sillä niiden kuonossa ja vatsassa on varsin rumia rupia ja poimuja. Niillä on lisäksi usein ihossa kiinni olevia parasiitteja, kuten väliaikaisesti viihtyviä nahkiaisia tai pysyvästi kiinnittyneitä merirokkoja, ja lisäksi valaan suuta reunustavissa kyhmyissä on tuntokarvoja.

Kauneus toki on katsojan silmässä, sillä lähes 50 tonnia painava ja aikuisena liki 20-metrinen ryhävalas (Megaptera novaeangliae) on pelkän kokonsa ansiosta upea ilmestys. Sillä on myös siipimäiset, varsin liikkuvat, ruumiinkokoon nähden erittäin pitkät (6 metriä) kylkievät sekä pyöreämpi ja tuhdimpi ulkomuoto kuin virtaviivaisilla sukulaisillaan. Myös pyrstö on keskiosaa leveämpi ja se on notkea ja voimakas.

Ryhävalaita on lähes kaikkialla maailman valtamerillä, eniten Atlantin länsiosissa. Valaat tekevät pitkiä vaellusmatkoja vuoden kuluessa, sillä valaat viettävät yleensä kesät viileämmissä vesissä korkeammilla leveysasteilla ja lisääntyvät talvisin trooppisilla ja subtrooppisilla vesillä. Ne tekevät myös tuhansia kilometrejä pitkiä ruuanhakumatkoja. Näin valaille tulee vuodessa noin 25 000 uintikilometriä. Reitit ovat varsin säännöllisiä, ja valaat pysyvät hämmästyttävän tarkasti samoilla reiteillään.

Kuvassa oleva valasyksilö on nuori ryhävalas, ja se tutkailee lähellä pintaa mitä kaikkea pinnan päällä näkyykään. Nämä matalia rannikkovesiä suosivat valaat tekevät näin usein, ja olisikin kiva tietää mitä ne pohtivat merenpäällisestä maailmasta.

Olisi myös erittäin kiinnostavaa ymmärtää paremmin mitä ryhävalaiden laulut kertovat. Suurin osa ns. valasäänistä on juuri ryhävalaiden laulua, ja se onkin erittäin kaunista. 

"Laulu" on on itse asiassa varsin  monimutkainen sarja ääniä, joita valaat toistavat jatkuvasti. Etenkin lisääntymisaikaan kukin urosvalas laulaa omaa lauluaan, mutta kun valaat ovat joukossa, ne muuttavat lauluaan ryhmän mukaan siten, että lopulta kaikki valaat ääntelevät samalla tavalla. Kunkin valasyksilön "laulu" on silti hieman erilainen, mutta "kappale" on sama – vähän kuin kuorossa laulavilla.

Syy ryhävalaiden laulamiseen on edelleen epäselvä, mutta kaikki merkit ja havainnot viittaavat siihen, että kyseessä on vain urosvalaiden välinen kommunikaatio, joka liittyy lisääntymiseen. Laulu vetää puoleensa muita uroksia, ja olennaista on se, että laulut eivät ole aggressiivisia, eli kyseessä ei ole esimerkiksi reviirialueen tai tietyn naaraan puolustaminen kilpakumppaneita vastaan. 

On mahdollista, että laulu auttaa valaita organisoitumaan pariutumisessa ja valitsemaan oikeita naaraita.

Ryhävalaiden laulut ympäri maailman merien ovat hyvin samankaltaisia, mutta eivät samanlaisia. Kun tutkijat ovat soittaneet valaille nauhoitettuja ääniä valaiden omalta seudultaan, ne vastaavat ystävällisesti aivan kuten kyseessä olisi toinen valas, mutta toiselta puolelta maailmaa nauhoitettuun ääneen suhtautuminen on hämmentynyttä, ei vihamielistä, mutta hermostunutta.

Alla olevassa videossa on tunnin verran ryhävalaiden laulua tämän sunnuntaipäivän iloksi. Lisää tietoa valaiden ja muiden merinisäkkäiden laulusta on erinomaisella Voices in the Sea -sivustolla.

Otsikkokuva: Chris Michel / Flickr

Virtahepojen sukupuu alkaa hahmottua

To, 02/26/2015 - 17:42 Markus Hotakainen
Kuva: Kabacchi

Virtahepojen kehityshistoria on ollut paleontologeille visainen arvoitus. Hampaiston ja kallon perusteella niitä pidettiin pitkään sorkkaeläinten lahkoon kuuluvan sikojen heimon sukulaisina, mutta eivät ne olekaan.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tehtiin dna-tutkimuksia, joiden tulokset olivat yllättäviä: virtahepojen lähimpiä yhä eläviä sukulaisia ovatkin valaat. Ongelmana oli kuitenkin edelleen fossiilien vähäisyys. Virtahepojen kehityksestä ei saatu selkeää kuvaa.

Ranskalaiset ja kenialaiset tutkijat ovat nyt selvittäneet, että virtahevot polveutuvat eliöryhmästä, joka on kuollut sukupuuttoon jo kauan sitten. Lokonesta Keniasta löytyneet leukaluun ja hampaiden fossiilit kuuluvat aiemmin tuntemattomalle eläinlajille, joka puolestaan kuuluu aiemmin tuntemattomaan sukuun.

Epirigenys lokonensis asusti Afrikassa noin 28 miljoonaa vuotta sitten. Löydön myötä virtahepojen kehityksestä on ensi kertaa saatu kuva, joka sopii sekä geneettiseen että paleontologiseen havaintoaineistoon.

Tutkijat vertasivat Keniasta löytyneitä fossiileja nykyisten virtahepojen, märehtijöiden, sikojen ja jo kadonneen, virtahepoja muistuttavan heimon (Anthracotherium) hampaistoon. Tulosten mukaan uusi eläinlaji, Epirigenys lokonensis, on "puuttuva rengas" noin 20 miljoonan vuoden ikäisten vanhimpien virtahepofossiilien ja Anthracotherium-heimoon kuuluneiden, noin 40 miljoonaa vuotta sitten eläneiden lajien välillä.

 

Havaintoa tukee geneettinen aineisto, jonka mukaan valaat todellakin ovat nykyvirtahepojen lähimpiä sukulaisia. Paleontologisen aineiston kannalta ongelmana on ollut, että ensimmäiset valaiden fossiilit ovat 53 miljoonan vuoden takaa. Ne ovat siis yli 30 miljoonaa vuotta vanhempia kuin iäkkäimmät tähän asti tunnetut virtahepojen esi-isät. Nyt niiden välillä olevaa ajallista aukkoa on saatu kurottua huomattavasti aiempaa pienemmäksi.

Uusi tutkimus selventää myös virtahepojen (otsikkokuvassa Hippopotamus amphibius, yllä kääpiövirtahepo eli Hexaprotodon liberiensis) asemaa Afrikan muun eläimistön suhteen. Afrikka oli erillinen manner noin 110–18 miljoonaa vuotta sitten, joten suurin osa periafrikkalaisista lajeista, kuten leijonat, leopardit, sarvikuonot, kirahvit ja seeprat, ovat melko uusia tulokkaita.

Ne kaikki – tai niiden esivanhemmat – ovat asustaneet Afrikassa alle 20 miljoonaa vuotta. Epirigenys lokonensis -fossiilien löytyminen osoittaa, että virtahepojen esivanhemmat levittäytyivät Aasiasta Afrikkaan jo noin 35 miljoonaa vuotta sitten – ensimmäisinä kookkaina nisäkkäinä.

Tutkimuksesta kerrottiin CNRS:n (Centre National de la Recherche Scientifiquetiedotteessa ja se julkaistiin Nature Communications -lehdessä (maksullinen) 24. helmikuuta.