Galileo

Säteily tuhoaa elämän merkit Europa-kuun pinnalta - paitsi jos tietää minne katsoa

Ti, 07/24/2018 - 21:00 Jarmo Korteniemi
Kuva: NASA/JPL-Caltech

Uudessa tutkimuksessa osoitettiin paikat, joista Jupiterin Europa-kuusta kannattaa etsiä elämän merkkejä. Samalla selvisi, kuinka syvällä ne ovat - jos niitä yleensäkään on.

Jupiterin Europa-kuuta pidetään Marsin ohella yhtenä todennäköisimpänä elämän esiintymispaikkana Aurinkokunnassa. Nykytiedon valossa Europalla on kilometrien paksuinen jääkuori sulan tai sohjoisen meren päällä. Meren pohjalla voi hyvinkin olla ns. mustia savuttajia, jotka vapauttavat lämpöä mereen ja kenties ylläpitävät elämääkin.

Europassa on lukuisia paikkoja, joissa sen uumenista on purkautunut suolaista vettä pinnalle. Mukana on luultavasti tullut myös muita aineita, joiden avulla voitaisiin selvittää millaiset meren olot todella ovat ilman että joudutaan porautumaan pinnan alle.

On kuitenkin yksi iso ongelma: Jupiterin voimakas säteily, joka tuhoaa monia molekyylejä Europa-kuun pinnalla. Pinnalle noussut aines voi sen vuoksi muuttua tai tuhoutua nopeastikin. Asetelma nostattaa ilmaan monia kysmyksiä: Missä säteily haittaa eniten ja missä vähiten? Kuinka syvälle varautuneet hiukkaset pääsevät? Kuinka säteily todellisuudessa muokkaa ainetta, joka päätyy pinnalle?

Nyt tutkijat ovat sekä kartoittaneet Europan säteily-ympäristön että mallintaneet kuinka syvälle sen vaikutukset ulottuvat. Tämä astrobiologisesti tärkeä tutkimus ilmestyi tänään 24.7. Nature Astronomy -julkaisussa. Se on ensimmäinen kattava ennuste Europan pinnan säteilyoloille niin vaaka- kuin syvyyssuunnassakin.

Europan pahimmat säteilyalueet sinisellä. Jupiterin puoleinen puoli on keskellä, radalla johtava puoli on vasemmalla ja Jupiterista näkymätön puoli on kartan laidoilla.

Osoittautui, ettei säteily suinkaan ole samanlaista joka puolella kuuta. Ylivoimaisesti rauhallisin säteily-ympäristö löytyy korkeilta leveysasteilta läheltä Europan napoja. Päiväntasaajan ympäri ulottuva vyömäinen alue saa sitä paljon suuremman säteilyannoksen. Ylivoimaisesti huonoimmat olosuhteet ovat kuitenkin ellipsin muotoisissa läiskissä, Jupiterista katsoen kuun sivuilla. Europa kiertää Jupiteria lukkiutuneena, aivan kuten Kuu Maata.

Tutkimuksen perusteella tiedetään, mitkä alueet ovat vähiten säteilyn piiskaamia.

Samalla mallinnettiin, kuinka syvälle pinnan alle säteily ulottuu, ja millä syvyydellä se vielä onnistuu rikkomaan tai muuttamaan aminohappoja. Aminohapot ovat ehkäpä yksinkertaisimpia elämän mahdollisuuksista kertovia rakennuspalikoita. Rankimpien säteilyalueiden mallinnus osoitti, että jo 10 - 20 sentin syvyinen pintajääkerros suojaisi aminohapot. Napojen lähellä tähän riittäisi vain sentti.

Tieto auttaa tulevien luotainten suunnittelussa. 2020-luvun alkupuoliskolla laukaistava Europa Clipper tulee keskittymään juuri Europan tutkimukseen. Sen on suunniteltu tekevän kuun lähiohituksia lähes 50 kappaletta. Luotaimessa on monia laitteita, joilla pystytään perehtymään Europan pintamaterian koostumukseen, tulkitsemaan mitä pinnan alla on, sekä myös analysoimaan pinnasta irronnutta ainetta.

Nyt julkaistu tutkimus auttaa suunnittelemaan Europa Clipperin lähiohitukset niin, että ne kulkevat vähän säteilyä saavien alueiden ylitse. Näin päästään käsiksi mahdollisimman tuoreisiin ja muuttumattomiin meren loiskeisiin.

Europa on pienin Jupiterin neljästä suuresta "Galilein kuusta". Ne kaikki näkyvät meille asti hyvällä kiikarilla.

Europa on läpimitaltaan 3120 kilometriä, eli hieman omaa Kuutamme (3474 km) pienempi. Europa kiertää Jupiteria lähes kaksi kertaa niin kaukana kuin Kuu on Maasta, mutta jättiläisplaneetan sekä kolmen muun suuren kuun vuorovesivoimat riittävät pitämään Europan oletetun meren sulana.

Lähteet: Jet Propulsion Laboratoryn tiedote; Nordheim, Hand & Paranicas: "Preservation of potential biosignatures in the shallow subsurface of Europa (Nature Astronomy, 2018, maksumuurin takana).

Otsikkokuva: NASA/JPL-Caltech. Kartta: U.S. Geological Survey, NASA/JPL-Caltech, Johns Hopkins Applied Physics Laboratory, Nature Astronomy

Galileo-paikannussysteemissä on yllättävä ongelma – syyttävä sormi osoittaa Sveitsiin

Ke, 01/18/2017 - 15:59 Jari Mäkinen

Eurooppalainen Galileo-satelliittipaikannussysteemi on ollut nyt pari kuukautta normaalikäytössä, mutta se kärsii yllättäen omalaatuisesta viasta: sen atomikelloissa on ollut häiriöitä, jotka ovat johtaneet systeemin käyttökatkoksiin.

Kun Euroopan avaruusjärjestön ESAn pääjohtaja Jan Wörner piti tänään perinteisen vuoden alussa olevan lehdistötapaamisensa, nousi yksi asia yli muiden: juuri käyttöön otettu Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmä on kokenut pieniä ongelmia.

Tai ei ihan niin pieniä: sen tärkeimmät osat, erittäin tarkat atomikellot, ovat osoittautuneet hankaliksi. Yhdeksän niistä on jo hajonnut.

Avaruuteen on lähetetty tähän mennessä 20 Galileo-järjestelmään kuuluvaa satelliittia, joista kaksi ensimmäistä kokeellista satelliittia ei ole enää toiminnassa, kaksi on laukaisussa tapahtuneen häiriön vuoksi väärällä radalla ja yksi satelliiteista on lakannut toimimasta.  

Käytössä on siis 15 satelliittia, mutta kun kaksi toimivaa, nyt testikäytössä väärällä kiertoradalla olevaa satelliittia lasketaan mukaan, on Galileo-kelloja avaruudessa kaikkiaan 72.

Kellojen määrä on näin suuri, koska jokaisessa satelliitissa on neljä atomikelloa: kaksi vetymaser- ja kaksi rubiinikidekelloa. Kumpienkin kellojen pääurakoitsija on sveitsiläinen SpectraTime -yhtiö, joka on toimittanut samankaltaisia kelloja myös Kiinaan ja Intiaan satelliitteihin asennettavaksi.

Vikatapauksia on ollut kaikkiaan neljässä Galileo-satelliitissa olevissa kymmenessä kellossa. Näistä yksi vikaantunut kello on saatu toimimaan uudelleen normaalisti. Koska kussakin satelliitissa on useampia kelloja, ovat satelliitit voineet kuitenkin jatkaa toimintaansa.

Galileo-sateliittien kelloja näkyvissä satelliittien rakentamisen aikana. Kuva: ESA / SSTL

Omituinen ongelma

Kello-ongelman ratkaisu on vaikea, sillä vikoja on ollut kummassakin kellotyypissä, eikä samanlaisia vikoja ole tavattu testikelloissa Maan päällä. Kellojen rakenne on periaatteessa kunnollinen, eikä siinä ei ole havaittu epäkohtia. 

Sen sijaan on mahdollista, että jokin vähemmän tärkeä osa satelliiteissa olevissa kelloissa on rikki, tai kun sitä käytetään jollain tietyllä tavalla, se rikkoontuu. Laboratoriossa on pyritty käyttämään testikelloja eri tavoilla, jotta vika saataisiin aikaan, mutta tämä ei ole onnistunut. Kaikki ovat toimineet hyvin.

Jotta avaruuteen ei lähetettäisi enempää mahdollisesti vikaantuvilla kelloilla varustettuja satelliitteja, on seuraavien neljän Galileo-satelliitin laukaisua lykätty ainakin  kolmella kuukaudella. Laukaisu oli suunniteltu ensi kesän loppuun, elo- tai syyskuuksi.

Galileo-ohjelmasta vastaavat haluavat selvittää kellojen ongelmat ennen seuraavia laukaisuita ja luonnollisesti pyrkiä välttämään avaruudessa jo olevien satelliittien kellojen vikaantumisen käyttämällä niitä mahdollisimman hellästi.

Niinpä myös marraskuussa laukaistujen neljän satelliitin 16 kelloa pyritään testaamaan avaruudessa mahdollisimman tarkasti, ennen kuin nämä satelliitit alkavat työt täysipainoisesti.

Maan päällä vielä olevien, myöhemmin laukaistaviin satelliitteihin asennettavien kellojen osia voidaan vaihtaa, mutta avaruudessa se ei luonnollisestikaan ole mahdollista. Siksi tarkoitus on löytää tapa käyttää kelloja siten, etteivät ne menisi rikki. Esimerkiksi sähkövirran jännitettä ja satelliittien sisälämpötilaa voidaan säätää hieman.

Muiden paikannussatelliittijärjestelmien (kuten GPS ja Glonass) operaattorit eivät ole kertoneet julkisesti ongelmistaan, mutta tiettävästi niilläkin on ollut samankaltaisia hankaluuksia kellojen kanssa. Niistä on päästy eroon juuri mm. lämpötilaa ja jännitettä säätämällä.

Tarkemmin kellojen ongemista kerrotaan mm. SpaceIntel-sivustolla.

Otsikkokuva: ESA

Video: Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmä viimeinkin käytössä

Tätä on todellakin odotettu: pitkään rakenteilla ollut, ja vielä pitempään suunniteltu eurooppalainen satelliittipaikannusjärjestelmä Galileo otettiin virallisesti käyttöön 14. joulukuuta.

Kiertoradoillaan olevat Galileo-satelliitit ovat jo usean vuoden ajan olleet koekäytössä ja niiden tarjoamaa paikannustietoa on voitu käyttää, mutta vain ajoittain. Siihen, että tarkka sijainti saadaan määritettyä jossain päin maapallolla, tarvitaan neljä horisontin yläpuolella olevaa satelliittia. Kun satelliitteja on ollut nykyistä vähemmän taivaalla, on paikannus onnistunut vain ajoittain, mutta nyt 18 kiertoradalla olevalla satelliitilla jatkuva kattavuus on jo niin hyvä, että palvelu on voitu avata kaikkien käytettäväksi.

Yllä oleva video näyttää palvelun kattamisen ensin 9 satelliitilla ja sitten 11 satelliitilla. Nyt 18 satelliitilla peitto on jo lähes täydellinen.

Yhä edelleenkin toisinaan paikkatiedon saamiseen saattaa mennä hieman pitempään kuin toisilla käytössä olevilla satelliittipaikannussysteemeillä, amerikkalaisella GPS:llä tai venäläisellä GLONASSilla. Eurooppalaissysteemin antama paikkatieto sen sijaan on ainakin teoreettisesti tarkempi ja se kattaa paremmin hyvin pohjoiset ja eteläiset alueet, koska satelliittien kiertoratojen kaltevuus päiväntasaajan suhteen on suurempi ja Galileo-satelliitit kiertävät Maata korkeammalla.

Lopulta Galileo-järjestelmässä on 24 satelliittia, sekä niille varasatelliitteja. Silloin palvelu toimii koko ajan lähes kaikkialla.

Galileo-systeemi palvelee kolmella eri tavalla. Sen suurelle yleisölle näkyvin osa on ns. avoin palvelu, mikä tarkoittaa GPS-tyyppistä paikannuspalvelua, jota voidaan käyttää niin matkapuhelimilla kuin muillakin Galileo-signaalia vastaanottavilla navigointilaitteilla, joita on esimerkiksi autoissa, veneissä, laivoissa ja lentokoneissa. Jo nyt uusimmissa matkapuhelimissa on paikannuspiiri, joka pystyy käyttämään myös Galileo-signaalia. Galileon käyttö aktivoidaan tosin useissa tapauksissa vasta myöhemmin ohjelmistopäivityksillä – mutta Galileo-järjestelmä on valmis tukemaan myös matkapuhelimia tästä alkaen.

95% tuotannossa olevista paikannuspiireistä voi käyttää jo hyväkseen Galileon signaalia.

Galieo-konstellaatio

Toinen Galileon palvelumoodi on suunnattu vain viranomaisille. Se käyttää salattua signaalia, jota voi ottaa vastaan vain erityisillä, esimerkiksi poliisin sekä turvallisuus- ja pelastusviranomaisten käytössä olevilla laitteilla.

Kolmas palvelu on jo pitkään käytössä olleen pelastusmajakkasysteemi Cospas-Sarsatin tuleminen. Monissa lentokoneissa ja laivoissa on hätätilanteessa aktivoituva majakka, jonka signaalin satelliitit nappaavat ja välittävät tiedon pelastusviranomaisille. Galileon avulla tieto hätätilanteesta saadaan nopeammin ja majakan sijainti saadaan määritettyä tarkemmin: viive saattaa olla nyt vain 10 minuuttia aikaisemman kolmen tunnin sijaan, ja tarkkuus paranee noin 10 kilometristä viiteen kilometriin. Uusimmat hätämajakat ovat jo niin pieniä, että myös retkeilijät voivat kantaa niitä mukanaan.

Paikannustiedon lisäksi Galileon tärkeä palvelu on tarkka aikasignaali. Paikannustekniikka vaatii erittäin tarkkoja, avaruudessa olevia atomikelloja, ja satelliittien signaalissa on mukana aina erittäin tarkka aikatieto. Näin ollen monia maanpäällisiä tarkkaa aikaa vaativia toimia voidaan varustaa Galileosta saatavalla aikaleimalla. Tällaisia ovat esimerkiksi kansainväliset rahasiirrot. Monilla paikkakunnilla käytetään pysäköintimittareissa myös satelliittiaikaa.

Galileon kellojen epätarkkuus on vain noin 10 sekunnin miljardisosaa.

Olennaista Galileossa on myös se, että se on siviilien johtama satelliittipaikannusjärjestelmä. GPS ja Glonass, sekä kiinalaisten Beidou, ovat sotilasjärjestelmiä, ja niiden julkinen palvelu saattaa kärsiä sotilaallisen tilanteen mukaan. Vaikka Galileollakin on sotilaallista käyttöä, on sen hallinta kuitenkin Euroopan komission alaisuudessa. Järjestelmää on tehty yhdessä EU:n ja Euroopan avaruusjärjestön kanssa, ja sen käytännön operointi siirtyy ensi vuonna perustettavalle eurooppalaiselle satelliittinavigaatiotoimistolle (European Global Navigation Satellite System Agency).

Video: Hubblen Europa-havainnot helposti selitettyinä

Nasa kertoi tänään Hubblen avaruusteleskoopilla tehdyistä ultraviolettihavainnoista, joiden mukaan Jupiterin jäisen kuun Europan pinnalta suihkuaa toisinaan vesihöyryä avaruuteen.

Kerroimme tästä varsinaisessa uutisjutussamme tänään aiemmin, mutta tämä samoin tänään julkaistu Nasan Goddardin avaruuslentokeskuksen video näyttää paremmin mistä on kyse.

Suihkuista tehtiin epäsuoria havaintoja jo vuonna 2012 ja niiden olemassaoloa on epäilty jo kauemmin, mutta nyt tehdyt havainnot lisäävät edelleen Europan kiinnostavuutta. Sen jääkuoren alla on todennäköisesti koko kuun kattava meri, missä on yli kaksi kertaa enemmän vettä kuin maapallon merissä yhteensä. On mahdollista, että siellä olisi myös elämää.

Yllä olevaa videota katsoessa kannattaa pitää mielessä, että suurin osa videon kuvamateriaalista on animaatioita ja visualisointeja, ja varsinaisia havaintojakin on käytetty varsin luovasti: esimeriksi Galileo-luotaimen ottamia kuvia on yhdistetty Hubblen kuviin, jotta ne näyttävät paremmilta. Asia pysyy samana, mutta taas kerran komeimmat kuvat ovat keinotekoisia...

Video: NASA's Goddard Space Flight Center/Katrina Jackson
Musiikki: "Next Generation" / Enrico Cacace [BMI]; Atmosphere Music Ltd PRS; Volta Music; Killer Tracks Production Music

Tämä oli Nasan "yllätys": Europa suihkuaa avaruuteen

Ma, 09/26/2016 - 23:08 Jari Mäkinen

Nasa piti runsaasti ennakkoon mainostamansa tiedotustilaisuuden Jupiterin Europa-kuun "yllättävistä" löydöistä nyt maanantaina illalla, mutta tilaisuudessa ei kerrottu mitään varsinaisesti uutta. Siitä huolimatta Hubble-avaruusteleskoopilla saadut tulokset ovat erinomaisen kiinnostavia!

Europan, Jupiterin kiinnostavan kuun jäisen pinnan alla on todennäköisesti koko kuun kattava laaja meri, josta on jo aiemmin havaittu teoreettisen laskelmien lisäksi erilaisia epäsuoria merkkejä: railoja jäässä, jopa jään romahduskohtiin muodostuneita eräänlaisia järviä ja kuun pinnalta ulos avaruuteen purkautuvia suihkuja.

Nyt oli kyse jälkimmäisistä. 

Vaikka kyse ei ole ensimmäisistä sellaisten havainnoista, ovat nämä Hubblen avaruusteleskoopilla saadut suorat havainnot Europan kaasukuihkuista ovat todella kiinnostavia.

Europa on eräs harvoista paikoista Aurinkokunnassa, missä voi periaatteessa olla elämää. Sen jäänalaisessa nestemäisen veden meressä olosuhteet ovat teoreettisesti sellaisia, että elämä tulisi siellä toimeen. Siksipä tutkijat haaveilevat erilaisista tavoista laskeutua Europan pinnalle, kairata se jääpintaan reikä ja laskea sen alapuolelle tutkimuslaitteita.

Jään alta purkautuvat suihkut tarjoavat toisen, joskin epäsuoran tavan tutkia maailmaa jään alla.

Vaikka suihkuista on jo aiemmin merkkejä ja nyt Hubblella saadut havainnot ovat hyvin selviä, ei niiden olemassaolo ole täysin varmaa. Näyttää kuitenkin hyvin todennäköiseltä, että Europasta purkautuu vettä jopa noin 200 kilometrin korkeuteen kuun pinnan päälle. Vesi on ensin nesteenä, mutta se härmistyy nopeasti avaruuden kylmyydessä ja tyhjössä.

Suihkuista pinnalle satanut vaalea jää on yksi selitys pinnalta havaituille eri värisille alueille.

Hubblen havainnot
Hubblella ultraviolettivalon alueella tehdyt havainnot (yllä) ovat hieman tylsemmän näköisiä kuin Nasan tänään julkistamat grafiikat. Avaruusteteleskoopin tiedeinstituutin (Space Telescope Science Institute, STScI) tutkijan William Sparksin johtaman tähtitieteilijäryhmän tarkoituksena oli tutkia Europan pinnan päällä näkyviä ilmiöitä silloin kun kuu kulkee Jupiterin ja Maan välistä. Tällöin mahdollisessa hyvin ohuessa kaasukehässä olevat kerrokset tai suihkut näkyvät ikään kuin taustavalaistuina.
 
Tiimi havaitsi kaikkiaan 15 kuukauden aikana kymmenen tällaista ylikulkua, ja näistä kolmessa havaittiin pinnasta nousevia suihkuja. Samanlaisia havaittiin jo vuonna 2012 ja nyt ne näyttivät tulevan samoilta seuduilta ja olevan samankaltaisia. Siinä missä aikaisemmin havainnot olivat epäsuoria spektroskooppisia havaintoja, ovat nyt tehdyt havainnot suoria – suihkut on siis nähty nyt toiminnassa.

Europa on tässä mielessä samankaltainen kuin Saturnuksen Enceladus-kuu, josta on havaittu myös kaasusuihkuja.

Se, miten kaasu tunkeutuu jään läpi, on vielä arvoitus. Tutkijat ovat heittäneet ilmaan kaksi mahdollisuutta: joko suoria, geysirien kaltaisia purkausaukkoja, tai ns. kaoottisen jään alueita, eli eräänlaisia järviä pinnalla, joiden kohdalta suihkuaminen tapahtuu. 

Kerroimme näistä järvistä ennakkojutussamme viime viikolla.

Sparksin ja hänen työryhmänsä artikkeli Europan kaasusuihkuista julkaistaan Nasan tiedotteen mukaan 29. syyskuuta Astrophysical Journal -lehdessä.

Video: Tällaisia ovat Europa-kuun järvet, joista Nasa tiedottaa löytyneen jotain kummallista

Nasa lähetti eilen mielenkiintoisen ennakkotiedotteen 26. päivänä pidettävästä lehdistötilaisuudesta, jossa tullaan kuuleman mukaan kertomaan jännittävistä uusista löydöistä Jupiterin Europa-kuussa. Havainnot on tehty Hubblen avaruusteleskoopilla, joten tämä tilaisuus ei liity Jupiteria vastikään kiertämään saapuneeseen Juno-luotaimeen ja sen tekemiin havaintoihin.

Tilaisuuden sisällöstä ei ole kerrottu sen enempää, mutta sen sijaan tilaisuuden osanottajalistan mukaan eräs puhujista on Britney Schmidt, apulaisprofessori Atlanssa olevasta Georgian teknillisestä instituutista. Hän on tutkinut Europaa pitkään ja on mukana mm. tutkimusryhmässä, joka julkaisi marraskuussa 2011 Nature-lehdessä artikkelin Europan pinnalta havaituista järvistä.

Tuolloin Texasin yliopisto (missä Schmidt oli tuolloin työssä) julkaisi myös kiinnostavan videon, joka kertoo mistä oikein on kyse. Europan jäisen pinnan alla on todennäköisesti valtava meri, ja siitä pulpahtelee nestettä joskus pinnalle.

Myös Nasa julkaisi tuolloin asiaa perusteellisesti selittäneen videon:

Pian "paljastettavat uudet havainnot" Europasta ovat siis todennäköisesti väliaikaisia järviä Europan jääpinnan päällä, mutta varmuus tähän saadaan vasta 26. syyskuuta.

Tämä tiedote jatkaanee siis Nasan linjaa julkaista havaintoja uudelleen ja uudelleen ikään kuin täysin uusina. Kun asiasta julkaistaan tiedotteen lisäksi myös mystinen tiedote etukäteen, saadaan asialle vieläkin enemmän julkisuutta. Mutta toisaalta: mikä ettei – Europa on äärimmäisen kiinnostava tutkimuskohde ja sitä kannattaisi tutkia yhä tarkemmin.

Toivottavasti Nasa jaksaa myös mainita, että Junon jälkeen seuraava Jupiteriin lähetettävä luotain on eurooppalainen JUICE, ja sen pääkohteena tulevat olevaan Jupiterin jääkuut. Siitä tulee myös lennon mehuisa nimi, JUpiter ICy moon Explorer.

Jupiter Galileon silmin – parhaat kuvat kaasujättiläisestä ennen Junoa

La, 08/27/2016 - 13:50 Jari Mäkinen
Jupiter Galileon silmin

Juno ottanee tänään lauantaina 27. elokuuta tähän saakka tarkimmat ja parhaimmat kuvat Jupiterista. Tätä ennen upeimmat otokset jättiläisplaneetasta otti Galileo-luotain, jonka kuvista on alle koottu parhaimpia esimerkkejä.

Galileo tarkkaili Jupiteria kaikkiaan 14 vuoden aja planeetan ympärillä sitä kiertäen usealla erilaisella kiertoradalla. Se kuvasi niin Jupiteria kuin sen kuitakin, sekä luonnollisesti mittasi myös avaruutta sen ympärillä.

Nykynäkökulmasta Galileon laitteet olivat varsin yksinkertaisia ja vaatimattomia, minkä lisäksi tietojen lähettämistä Maahan haittasi se, että Galileon suurtehoantenni ei ollut avautunut kunnolla. Lennonjohto onnistui lähettämään tietoja yllättvän hyvin hitaammallakin tietolinkillä siten, että kuvat tallennettiin nauhuriin ja sieltä tietoja välitettiin Maahan vähitellen.

Kenties kaikkein mielenkiintoisinta oli Jupiterin ja sen kaasukehän sekä pilvipinnan seuraaminen.

Luotain otti runsaasti kuvia paitsi kuuluisasta suuresta punaisesta pilkusta, mutta myös jännittävistä pienemmistä, valkoisista pilkuista. Alla olevat vaaleat pyörremyrskyt punaisen pilkun luona havaittiin ensimmäisen kerran 1930-luvulla, ja Galileon kuvien avulla voitiin määrittää niille koko: vasemmanpuoleisin oli 9000 km halkaisijaltaan, eli lähes maapallon kokoinen (halkaisija 12750 km).

Pyörteiden paikat muuttuivat koko ajan, ja niiden välissä oli koko ajan havaittavissa paksuja cumuluspilvien kaltaisia pilvikerroksia. Kuva on kooste useammasta kuvasta, jotka luotain otti helmikuussa 1997.

Usvaa kaasukehässä

Galileo otti nämä kuvat Jupiterin pilvistä kesäkuussa ja marraskuussa 1996; kiinnostavaa niissä on ennen kaikkea kaasukehässä oleva usva ja se, kuinka pilvet ovat selvästi eri korkeuksilla. Kumpikin kuvista on väärävärikuva, eli ne on otettu ja käsitelty siten, että usva ja pilvien ilmiöt näkyvät paremmin. Punainen väri ilmaisee korkealla olevaa usvaa, jota on enemmän lähempänä Jupiterin napa-alueita (vasemmanpuoleinen kuva) ja vähemmän lähempänä päiväntasaajaa (oikeanpuoleinen kuva).

Todennäköisesti lähempänä napoja magneettikenttä ohjaa enemmän varattuja hiukkasia osumaan kaasukehään, jolloin ne saavat aikaan usvaa. Päiväntasaajan luona sen sijaan usva – joka on on heikompaa ja noin 50 km matalammalla – syntynee valokemiallisista reaktioista.

Revontulia

Jupiterin pohjoisnavan luota pimeältä puolelta otettu kuva paljastaa pienen sinertävän kuvakäsittelyn jälkeen Jupiterin revontulia. Ne syntyvät samaan tapaan kuin Maassakin, eli magneettikenttä ohjaa varattuja hiukkasia törmäyskurssille kaasukehän kanssa, mutta Jupiterin tapauksessa on epäselvää mistä hiukkaset ovat peräisin. Aurinkotuulen sijaan ne saattavat olla planeetan ympärillä "varastossa" olevia hiukkasia.

Revontulia on myös Jupiterin päiväpuolella, mutta siellä niiden havaitseminen on hyvin vaikeaa, koska planeetan pilvipinta on paljon ohutta revontulivyötä kirkkaampi.

Kuva otettiin marraskuussa 1997, kun Galileo oli 1,3 miljoonan kilometrin päässä planeetasta.

Punainen pilkku mustavalkokuvina

Kaikki tietävät, että Jupiterin punainen pilkku on punainen, mutta miltä se näyttää eri aallonpituusalueilla kuvattuna? Tältä. Ylhäällä vasemmalla infrapunavalossa (aallonpituus 757 nm), violetissa (415 nm) yläoikealla sekä kahdella muulla infrapunaisen aallonpituudella (732 nm alavasemmalla) ja (886 nm alaoikealla), joita Jupiterin kaasukehän sisältämä metaani imee itseensä. Näin kuvissa nähdään ikään kuin pilviä eri korkeuksilla. Erityisen jännä on alhaalla oikealla oleva kuva, missä näkyy muuta pilvikerrosta korkeammalla olevia pilviä.

Kuvat otettiin kesäkuussa 1996 ja yksi pikseli on niissä kooltaan noin 30 km.

Kuinka korkealla pilvet ovat?

Nämä Galileon infrapunaspektrometrin ottamat kuvat kertovat laajemmin pilvien korkeuksista. Kuvat otettiin syyskuussa 1996, kun luotain oli silloisella soikealla radallaan varsin kaukana planeetasta, noin 2,1 miljoonan kilometrin päässä.

Ylhäällä vasemmalla ja oikealla olevat kuvat näyttävät pilvikerrosta aina syvyyteen, missä kaasun paine on noin kolme Maan ilmakehän painetta.

Keskellä olevassa kuvassa näkyvät korkealla olevat pilvet ja usva. Niinpä korkealle ulottuva punaisen pilkun pyörre näkyy oikein hyvin. Alhaalla vasemmalla näkyy hyvin matalammalla olevia pilviä, ja keskellä alhaalla näkyy hohde, joka tulee lämpimästä alemmasta kaasukehästä.

Alhaalla oikealla oleva väärävärikuva kertoo lämpötilasta ja pilvenkorkeudesta: punainen merkitsee lämmintä, missä ohut pilvikerros päästä alhaalta tulevaa lämpöä lävitseen, ja vihreä puolestaan ilmaisee korkealla olevia viileämpiä troposfääripilviä. Sininen on on stratosfäärin pilvikerros ja kellertävä väri johtunee pienhiukkasista.

Jupiterin pilvipeitteen pinnassa on vaaleita vyöhykkeitä ja tummia vöitä, joista vaaleat vyöhykkeet ovat matalapaineen alueita ja tummat vyöt korkeapaineen alueita. Vaaleat vyöhykkeet ovat korkeammalla olevia viileämpiä pilviä, joiden kohdalla tapahtuu kaasun virtausta ylöspäin. 

Pilvikerros kolmiulotteisesti

Galileon kuvien avulla on tehty myös mallinnoksia siitä, miltä pilvien sisällä voisi näyttää. Tässä hahmotelma päiväntasaajan seuduilta kohtalaisen lämpimältä alueelta, samanlaiselta, minne Galileon kaasukehäluotain putosi 7. joulukuuta 1995.

Siellä oli todennäköisesti ohut, valoa hyvin heijastava yläpilvikerros, jonka alapuolella oli pieni pilvetön alue, ja sitten alempi, tiheä, lämmin pilvikerros, jossa mallinnuksien mukaan voisi olla kuvassa olevan kaltaisia pilvirakenteita.

Pilvet koostuvat todennäköisesti useista eri aineista, mutta Galileon kaasukehäluotain havaitsi ympärillään vain ammoniakista koostuneita pilviä.

Salamointia

Kuten Maassa, myös Jupiterissa on ukkosmyrskyjä. Ne ovat vain paljon suurempia ja voimakkaampia, koska planeetta on isompi ja sen ilmiöt rajumpia. 

Galileo kuvasi Jupiteria salamointia havaitakseen pilviä viiden tunnin ajan ja saikin poimittua useita välähdyksiä. suurin näistä on noin 500 km halkaisijaltaan. Kyseessä on salaman sijaan sen välähdyksen aikaansaama valaistu alue pilvissä; myös maapallolla ukkoset saavat aikaan lentokoneesta tai avaruudesta alaspäin katsottaessa aikaan tällaisia valoalueita pilvissä.

Jupiterin salamat eivät olleet mikään yllätys, sillä jo Voyager-luotaimet havaitsivat 1970-luvun lopussa ohilennoillaan sellaisia.

Pilvien lämpötilakartta

Vasemmanpuoleinen kuva ei ole kovin tarkka, mutta se on eräs parhaimmista ja tarkimmista Jupiterista saaduista lämpökartoista. Oikealla on samaan aikaan Hubblen avaruusteleskoopilla otettu kuva samasta alueesta. 

Lämpötilaerot saavat aikaan Jupiterissakin kaasukehän tuulia ja sen pilvipinnan nauhamainen rakenne johtuu myös lämpötilaerojen synnyttämistä tuulialueista.

Kuvassa kirkkaat alueet ovat lämpimämpiä ja näkyvän valon alueella yleensä tummempia. Niissä kaasu virtaa pääasiassa alaspäin ja kaasun seassa ei ole juurikaan pienhiukkasia. "Pieni punainen pilkku" pohjoisessa (ylhäällä) on selvästi ympäristöään viileämpi.

Io

Galileon ottamat kuvat Jupiterin kuusta Iosta ovat edelleen tarkimpia siitä otettuja. Luotain ohjattiin välillä radalle, jolla se lensi varsin läheltä suurimpia kuita, ja siten se pystyi tekemään niistä hyviä havaintoja. Juno keskittyy enemmän itse Jupiteriin, mutta se tulee myös kuvaamaan kuita – ja saamaan todennäköisesti tätäkin parempia tuloksia.

Yllä on tarkimmat Galileon ottamat kuvat, joissa pikselin koko on parhaimmillaan kolme kilometriä.

Io on pizzalta hieman näyttävä vulkaanisesti aktiivinen kuu, jonka pinnalla näkyy selvästi rikkiyhdisteiden värjäämiä alueita, kuun sisältä tulleita roiskeita ja tulivuoria. 

Keskellä olevissa kuvissa näkyy sivukuvassa käynnissä oleva kaasupurkaus, jonka korkeus oli noin 140 kilometriä, sekä lähikuva Prometheus -nimen saaneesta tulivuoresta. Siitä purkautuu 75-kilometriä korkea kaasusuihku, ja sen purkausaukko sekä sen ympärillä olevat kerrostumat näkyvät myös hyvin. 

Voyagerit havaitsivat jo Ion vulkaanisen toiminnan ja nyt arvioidaan, että Iossa on kaikkiaan yli 400 tulivuorta. Se on ehdottomasti vulkaanisesti aktiivisin kappale aurinkokunnassamme; syynä sen aktiivisuuteen on Jupiterin ja sen muiden suurten kuiden vuorovesivoimat.

Prometheus – Ion suuri tulivuori

Kreikkalaisen tulen jumalan Prometheuksen mukaan nimetty tulivuori on ollut yhtäjaksoisesti aktiivinen ainakin 1970-luvun lopulta alkaen, jolloin se havaittiin Voyagerien ohilennoilla ensimmäisen kerran. Se sijaitsee Ion Jupiterista katsoen takapuolella, ja koostuu 28 kilometriä halkaisijaltaan olevasta purkausaukosta sekä noin 100 kilometriä leveästä laavakerääntymästä. Sen värit tulevat purkauskaasussa olevista rikistä ja rikkidioksidista. Tummat alueet ovat tuoretta laavaa.

Galileo otti nämä kuvat kolmannen Ion lähiohituksen aikaan helmikuussa 2000.

Europa

Galileon ottamat hyvät kuvat Europa-kuusta yhdistettynä. Se teki ensimmäisen Europan ohilennon kesällä 1996, jolloin kuu paljastui jo hyvin omalaatuiseksi...

Marraskuussa 1999 Galileo kartoitti Europan railojen täyttämää jääpintaa infrapunaspektrometrillaan, jolloin pinnassa voidaan nähdä eri tyyppisiä alueita.

Sininen väri osoittaa puhtainta jääpintaa, kun taas punainen ilmaisee alueita, joilla on runsaasti muutakin ainetta kuin jäätä. Tämä ja vastaavat kuvat osoittivat selvästi, että jäässä on tuoreita jälkiä, railoja ja halkeamia, jotka paikoitellen ovat ilmestyneet vanhemman pinta-aineen päälle. Kuu on selvästi siis edelleen toiminnassa.

Tummien alueiden koostumuksesta ei ole täyttä varmuutta, mutta niissä lienee rikkihappoa ja suoloja.

Ganymedes

Ganymedeen pinnalla on myös paljon yksityiskohtia, kuten Enki Catena -niminen kraatteriketju. Sen 13 perättäistä iskukohtaa ovat syntyneet todennäköisesti siten, että Jupiter on vetänyt puoleensa komeettaa, joka on hajonnut osiin, ja sen osat ovat törmänneet sarjatuleva kuun pintaan. 

Galileo otti oikealla olevan kauniin kuvan Ganymedeestä vuoden 1997 huhtikuussa 272 82 kilometrin päästä.

Kallisto

Kallisto on neljäs Jupiterin suuri kuu, josta tässä on toukokuussa 2001 otettu kokokuva (ainoa täysikokoinen värikuva!) ja pienempi infrapunaspektrografilla otettu kuva kuun pinnasta.

Siinä missä Europa ja Ganymedes ovat hyvin jäisiä kappaleita, ei Kallistossa jäätä ole juuri lainkaan. Eri ikäisiä ja kokoisia kraattereita sen sijaan on paljon; jääpintaisissa kuissa kraattereita ei ole nähtävissä, koska jää on peittänyt törmäysjäljet.

Miltä kuut näyttävät sisältä?

Galileo ei tietenkään ole voinut nähdä kuiden sisälle, mutta sen keräämien tietojen perusteella on voitu päätellä kuiden sisärakennetta. Tässä koosteessa Ganymedes on vasemmalla alhaalla, Kallisto oikealla alhaalla, Io ylävasemmalla ja Europa oikealla ylhäällä. Kuut ovat oikeassa kokosuhteessa toisiinsa: Ganymedes on 2634 km säteeltään, Kallisto 2403 km, Io 1821 km ja Europa 1565 km. Oma Kuumme on 1738 kilometrin säteellään siis Kalliston ja Europan välissä.

Kiinnostavinta kuvissa on se, että Ganymedes ja Europa voivat kätkeä 10-20 kilometriä paksun jääpintansa alle nestemäistä vettä sisältävän kerroksen, koko kuun peittävän suolaisen veden valtameren, jonka syvyys on jopa yli sata kilometriä.

Jupiterillakin on renkaat

Kyllä, myös Jupiter on rengasplaneetta, kuten tämä harvinainen kuva osoittaa: marraskuussa 1996 luotain oli täsmälleen planeetan varjon keskellä, siis juuri vastakkaisella puolella kuin Aurinko, jolloin se nappasi tämän kuvan Jupiterista. Ohuiden renkaiden lisäksi kuvassa näkyy rengas, joka syntyy valon taittuessa ja sirotessa kaasukehästä ja sen yläosissa olevista pienenpienistä hiukkasista.

Jupiterin rengassysteemi koostuu selvästi kolmesta osasta, ja kuten Saturnuksessa, myös Jupiterin kuut pitävät renkaita kasassa. Jupiterin renkaat tosin ovat paljon, paljon heikommat kuin Saturnuksen: itse asiassa sen kunnolliseen näkemiseen vaadittiin useita, eri tavalla valotettuja kuvia. Etenkin uloimpia, heikkoja osia kuvatessa kuvien piti olla ylivalotettuja.

Renkaat koostuvat pääasiassa Adrasteia- ja Metis -kuista irtoavasta pölystä ja ovat hyvin tummat.

Kuvassa mainittu "Rj" on Jupiterin säde ja alaosassa olevaa sinistä täplää voi pitää mittatikkuna: se on maapallon koko suhteessa renkaisiin ja Jupiteriin.

Pienet kuut

Galileo ennätti kuvaamaan myös Jupiterin pienempiä kuita, joista tässä ovat Thebe (vas), Amalthea ja Metis (oik). Kaikkiaan Jupiterilta on löydetty 66 kuuta, joista suurin osa on vieläkin pienempiä, planeettaa kiertäviä murikoita.

Kuut ovat näissä kuvissa oikeassa kokosuhteessa toisiinsa, ja niiden pinnalla on selvästi suuria törmäysjälkiä ja se ovat muodoltaan siistin pallomaisen sijaan epämuotoisia möhkäleitä. Todennäköisesti suuri osa näistä on asteroideja tai komeettoja, jotka Jupiter on napannut ympärilleen.

Kun komeetta törmäsi Jupiteriin...

Kun Galileo oli vasta lähestymässä Jupiteria, se pääsi todistamaan aitiopaikalta yhtä avaruustutkimuksen jännittävimmistä näytelmistä: useaan palaseen hajonneen komeetta Shoemaker-Levy 9:n törmäystä Jupiteriin kesäkuun 22. päivänä vuonna 1994. Luotain oli tuolloin 238 miljoonan kilometrin päässä.

Valitettavasti suurimmat törmääjät osuivat Jupiteriin sen yöpuolelle, joten mikään teleskooppi tai havaintolaite ei pystynyt näkemään kaikkia iskun yksityiskohtia. Näissä Galileon ottamissa kuvissa näkyy komeetan W-kirjaimella tunnetun osan valtava törmäys Jupiteriin: kuvissa näkyy kappaleen törmäyksen aikaansaama välähdys, suuri räjähdys, joka hiipui muutamassa tunnissa.

Galileo havaitsi myös Maata: tässä Etelämanner

Kaiken muun ohella Galileo on ensimmäinen luotain, joka teki painovoimalinkousmanöveerin Maan luona ja kuvasi samalla kotiplaneettaamme samalla tavalla kuin luotaimet ovat jo tutkineet muita planeettoja. 

Luotaimen lentorata oli sellainen, että se pystyi havaitsemaan parhaiten Etelä-Amerikkaa, Afrikkaa, Australiaa ja ... Etelämannerta. Yllä olevan kuvakulma onkin erittäin erikoinen, koska mikään Maata kiertävä satelliitti ei ole voinut kuvata Etelämannerta tästä kuvakulmasta näin korkealta. 

Ohilennon aikana saatujen kuvien avulla pystyttiin kalibroimaan Galileon kameroita. Lisäksi Galileo teki samanlaisen ohilennon Venuksen luona.

Sukkula vei Galileon avaruuteen

Galileo oli hyvin erikoinen luotain myös siksi, että se vietiin avaruuteen avaruussukkulalla.

Kuvassa luotain on Atlantiksen rahtiruumassa lokakuun 18. päivänä vuonna 1989, jolloin se vapautettiin omille teilleen. Laukaisu viivästyi vuosilla sukkula Challengerin onnettomuuden vuoksi, ja suoran lentoradan sijaan Galileo joutui tekemään pitkän lennon Aurinkokunnan sisäosissa sekä painovoimalinkouksia Maan ja Venuksen luona, koska onnettomuuden jälkeen tehdyt uudet turvaohjeet kielsivät suunnitellun, voimakkaan rakettimoottorin käyttämisen. Galileo joutui tyytymään turvallisempaan, mutta pienempitehoiseen rakettimoottoriin, joka kiihdytti luotaimen Maan kiertoradalta planeettainväliseen lentoon.

Challengerin onnettomuuden jälkeen myös sukkulan käytöstä planeettaluotaimien lähettämiseen päätettiin luopua. Galileo oli kuitenkin suunniteltu sukkulalla laukaistavaksi, ja sen laittaminen tavallisen kantoraketin kyytiin olisi ollut hyvin vaikeaa.

Alla on vielä viimeinen Galileosta otettu kuva. Siinä luotain on irrallaan sukkulasta ja etääntyy siitä. Hetken päästä kuvan ottamisen jälkeen rakettimoottori käynnistyi ja sinkosi Galileon "kunnolla" matkaan.

Viimeinen kuva Galileosta

Taas lisää Galileo-satelliitteja!



Eurooppalainen satelliittinavigaatiojärjestelmä Galileo täydentyy jälleen: nyt laukaisuvuorossa ovat jo satelliitit numeroiltaan 11 ja 12.

Niitä kuljettavan Sojuz-kantoraketin on tarkoitus lähteä matkaan tänään torstaina klo 13:51 Suomen aikaa Kouroun avaruuskeskuksesta.

Kyseessä on kuudes Galileo-järjestelmän satelliittien laukaisu ja jo kolmas tänä vuonna. Tämä on 13. Kouroun avaruuskeskuksesta laukaistava venäläinen Sojuz-raketti.

Lopullisessa Galileo-järjestelmässä on 30 satelliittia kolmella erilaisella kiertoradalla, jotta koko ajan joka puolelta maailmaa olisi muutama satelliitti näkyvissä horisontin yläpuolella. Näistä 24 on koko ajan käytössä ja kuusi satelliittia on varalla.

Nyt jo kolmasosa näistä satelliiteista on jo avaruudessa, kaksi lisää laukaistaan tänään ja 14 tulevaa satelliittia on jo eri vaiheissa valmistusta. 

Näiden kahden satelliitin jälkeen enää kaksi satelliittia lisää laukaistaan Sojuz-raketilla, joka pystyy viemään avaruuteen vain kaksi 700-kiloista satelliittia kerrallaan. Sen jälkeen laukaisuihin käytetään Ariane 5 -kantorakettia, joka pystyy kuljettamaan neljä yhdellä laukaisulla.

Näin satelliitteja saadaan taivaalle nykyistä tehokkaammin ja Galileo-järjestelmä saadaan käyttöön vuonna 2019, jos kaikki sujuu hyvin. Rajoitettu käyttö ja systeemin testaaminen alkoi jo viime vuonna ja jatkuu koko ajan paremmin sitä mukaan kun satelliittien määrä avaruudessa kasvaa.

Galileo testaa Einsteinin suhteellisuusteoriaa

Eurooppalaisen Galileo-navigointijärjestelmän satelliitit numero viisi ja kuusi, jotka joutuivat viimevuotisen laukaisun jäljiltä väärille radoille, ovat mukana vuoden kestävässä kokeessa, jolla testataan Einsteinin suhteellisuusteoriaa.

Satelliittikaksikko laukaistiin avaruuteen venäläisellä Sojuz-raketilla 22. elokuuta 2014, mutta ylemmän vaiheen toimintahäiriön seurauksena ne päätyivät soikeille kiertoradoille, joilla niitä ei voi käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa.

ESAn asiantuntijat alkoivat selvittää keinoja, miten niiden ratojen alinta pistettä saataisiin nostettua, jolloin rata muuttuisi ympyriäisemmäksi. Pelastusoperaatio on jo pitkällä.  

"Satelliitit voivat nyt käyttää navigaatiolaitteitaan kaiken aikaa luotettavasti ja Euroopan komissio puntaroi ESAn avustuksella niiden lopullista käyttöönottoa", kertoo ESAn satelliittinavigaation asiantuntija Javier Ventura-Traveset.

"Samalla satelliiteista on sattumoisin tullut tieteellisesti äärimmäisen hyödyllisiä, sillä niiden avulla voidaan testata Einsteinin yleistä suhteellisuuteoriaa mittaamalla paljon aiempaa tarkemmin, miten gravitaatio vaikuttaa ajan kulumiseen."

Kuvaan on merkitty vihreällä aikaisemmin laukaistujen Galileo-satelliittien radat, punaisella viitos- ja kuutossatelliittien alkuperäiset radat ja sinisellä korjatut radat. Viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa ratojen alinta pistettä nostettiin 3 500 kilometrillä.

 

Suomalainen HALI voittoisana

Ti, 10/27/2015 - 19:54 Jari Mäkinen
Voittajat

Satelliittinavigointi on osa arkista elämää ja tulee yhä olennaisemmaksi osaksi koko ajan.

Paikannustietojen käyttö tarjoaa myös aivan uusia mahdollisuuksia erilaisiin palveluihin - ja myös monenlaiseen tuottoisaan liiketoimeen. 

Siksi joka vuosi järjestetään Eurooppalainen satelliittinavigointikilpailu ESNC, joka eräs tehtävistä on juuri löytää aivan uudenlaisia tapoja käyttää navigointitietoja. 

Taustalla on osaltaan eurooppalaisen Galileo-navigaatiojärjestelmän käyttöönotto, joka tarjoaa pian amerikkalaista kilpailijaansa, alkuperäistä GPS-systeemiä tarkemman paikannusmahdollisuuden myös täällä pohjoisessa, mutta pääpaino on minkä tahansa navigaatiotiedon käyttö uudella tavalla. 

Erityisesti kilpailussa etsittiin sovelluksia ja ideoita, miten hyödyntää Galileo-satelliittijärjestelmän lähinnä viranomaisille rajattua PRS-palvelua.

Erikoispalkinto Ouluun

Voittajien joukossa on hyvinkin yllättäviä hankkeita. 

POSEIDRONKoko kilpailun voittajaksi valittiin espanjalaisryhmän suunnitelma kauko-ohjattavien lennokeiden ja nelikopterien käyttämisestä onnettomuustapauksissa etsintöihin ja pelastustoimiin. Tämä POSEIDRON-systeemi (piirros oikealla) luottaa pitkälti satelliittipaikannukseen ja pystyy toimimaan pitkiäkin aikoja hankalissa. 

Pääpalkinnon lisäksi viime viikolla Berliinissä pidetyssä konferenssissa annettiin myös erikoispalkintoja, joista yksi tuli Suomeen.

Oulussa kehitetyn HALI-järjestelmän koko nimi Always Green Traffic Signals for Emergency Vehicles kertoo jo mistä on kyse: se ohjaa automaattisesti liikennevalot vihreiksi, jolloin hälytysajoneuvot voivat ajaa kohteeseensa mahdollisimman nopeasti. 

Lisäksi matkanteko on turvallisempaa, koska punaisia päin ajaminen vähenee.



Palkinnon myötä HALI on ehdolla PRS-toiminnon hyödyntäjäksi ensimmäisten joukossa. Kansainvälisen pilottihankkeen valmistelu päätettiin aloittaa suomalais-saksalaisena yhteistyönä.

HALI toimii tällä hetkellä kaikissa Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun liikennevaloissa. Järjestelmää ollaan parhaillaan ottamassa käyttöön Tampereella. Kuopio on aloittamassa järjestelmän pystyttämisen ensi vuoden alussa.

Neuvottelut usean muun kaupungin kanssa ovat käynnissä, joista osa on myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Seuraava versio HALI-järjestelmästä toteutetaan kansallisena TEKESin rahoittamassa CyberWI-hankkeessa, jonka jälkeen mikä tahansa kaupunki voi liittyä siihen helposti ja kustannustehokkaasti. 

Järjestelmä on avoin tuote viranomaisille ja avoin ekosysteemi yrityksille, jotka tekevät käytännön työn. HALI:sta voi tulla jopa standardin kaltainen tuote sekä hälytysajoneuvoihin että liikennevaloihin. 

HALI-palkintoOikealla olevassa kuvassa ovat Kalle Arola Elektro-Arola Oy:stä (vas.) ja Jukka Talvi Oulun kaupungilta (oik). Kuvaaja Anne Kreuz Fotografie.

Muut ryhmän jäsenet ovat Jukka-Pekka Alanissi Imtech Traffic & Infra Oy:stä, Antti Koponen Virve Tuotteet ja Palvelut Oy:stä ja Joni Jämsä Centria Ammattikorkeakoulusta. 

Muita jännittäviä ideoita

Oululaisten lisäksi viisi muuta tiimiä sai erikoispalkinnot.

Espanjalaissovellus käsitteli avointa “esineiden navigaatiosysteemiä”, joka olisi vähän kuin ns. esineiden internet, paitsi että tavarat tietäisivät koko ajan mikä on niiden sijainti.

Eräässä voittajasovelluksessa hahmoteltiin erittäin edullista, kompaktia, käyttäjäystävällistä reaaliaikaista paikannuslaitetta, joka kykenee senttimetrien paikannustarkkuuteen.

Saksalaisryhmä ideoi puolestaan myös veden alla toimivaa paikannussysteemiä, jolla on hauska nimi: MUPS, eli Mobile Underwater Positioning System.

Hollantilaiset puolestaan keksivät tavan, jolla sydäninfarktipotilaan tarkka sijainti saadaan nopeasti välitettyä ambulanssille.

Toinen ryhmä Alankomaista kaavaili pienten, edullisten paikannuslaitteiden käyttämistä Itä-Afrikassa kipeästi kaivattavan sateen ennustamiseen. Laitteet keräisivät tietoa ilmassa olevan, mahdollisesti satavan vesihöyryn määrästä

Artikkelissa on käytetty osalähteenä Oulun kaupungin tiedotetta.