Ke, 02/19/2014 - 10:46 By Markus Hotakainen

Merirosvoleffoissa kapteeni usein kiskaisee käsiinsä kaukoputken, vetäisee sen auki rivakasti ja katsoo horisonttihin. Vakaassa kuvassa erottuu sitten kristallinkirkkaana vihulaisen purjealus, jonka mastossa liehuu pääkallolippu.

Elokuvissa kaikki on mahdollista, mutta jos kaukoputkella aikoo nähdä jotain, se tarvitsee alleen tulevan jalustan. Jotta kaukoputkikaupassa asiointi ei hoituisi liian nopeasti, erilaisia vaihtoehtoja on tarjolla useita. Jälleen on mietittävä, millaisen kaukoputken hankkii ja millaisella paikalla sitä käyttää.

Kunnollisella kaukoputken jalustalla on kolme tärkeää ominaisuutta: 1) tukevuus, 2) tukevuus ja 3) tukevuus. Hyväkään jalusta ei tee huonosta kaukoputkesta käyttökelpoista, mutta huonolla jalustalla saa huippuluokankin kaukoputkesta käyttökelvottoman.

Kaikki kaukoputken jalustat ovat rakenteeltaan periaatteessa samanlaisia. Niissä on kaksi akselia, jotka ovat kohtisuorassa toisiinsa nähden. Eri jalustatyypit eroavat toisistaan siinä, missä asennossa nämä kaksi akselia ovat suhteessa Maan pyörimisakseliin. Ja sen lisäksi on vielä vähäisempiä eroja, jotka kuitenkin vaikuttavat melkoisesti kaukoputken käyttöön.

Yksinkertaisimmassa jalustamallissa toinen akseli on pysty- ja toinen vaakasuorassa. Tällaisen atsimutaalijalustan rakenne on mutkaton, mutta se soveltuu vain tähtien katseluun. Valokuvaukseen siitä ei ole. Ensinnäkin tähtitaivas näyttää kiertyvän taivaannavan ympäri, koska maapallo pyörii, joten kaukoputkea on käännettävä samaan tahtiin, jos kohteen haluaa pitää näkökentässä.

Toisekseen atsimutaalijalustan näkökenttä kiertyy, vaikka sillä seuraisikin taivaan kiertoliikettä. Tosin nykyisellä valokuvaus- ja kuvankäsittelytekniikalla pystytään himmeitäkin taivaankohteita kuvaamaan lyhyillä valotusajoilla, joilla kiertyminen ei välttämättä ole ongelma.

Atsimutaalijalustalla olevaa kaukoputkea on käännettävä kummankin akselin ympäri, jos sen haluaa seuraavan tähtien näennäistä liikettä. Atsimutaalijalustaa ei juuri näe kuin halvoissa kauppaketjukaukoputkissa, rakenteeltaan yksinkertaisissa dobson-kaukoputkissa ja suurissa ammattilaisten teleskoopeissa, joita ohjaa tietokone.

Dobson-kaukoputken kehitti 1950-luvulla John Dobson ja sen rakenne on äärimmäisen yksinkertainen: jalustana on laatikko, jonka päällä kaukoputki kääntyy eri suuntiin. Etenkin kaukoputkensa itse rakentavat suosivat dobsonia, sillä sen saa suhteellisen vähällä vaivalla tukevaksi ja se on helppo purkaa, kuljettaa ja kasata. Jos kaukoputken joutuu jokaisen havaintorupeaman yhteydessä siirtämään sisältä ulos ja takaisin, sen kuljetettavuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Nykyisin dobson-malli on suosittu myös kaukoputkia valmistavien yritysten tuotevalikoimissa.

Ekvatoriaalijalustalla tähtitaivaan pyörimisliikkeen seuraaminen vaatii kaukoputken kääntämistä ainoastaan toisen, niin sanotun tuntiakselin ympäri. Tuntiakseli on samansuuntainen Maan pyörimisakselin kanssa. Kun kaukoputkea kääntää sen suhteen samalla nopeudella kuin Maa pyörii, mutta vastakkaiseen suuntaan, kaukoputki osoittaa koko ajan samaan kohtaan taivaalla. Kaukoputkea joutuu kääntämään toisen akselin ympäri vain silloin, kun haluaa siirtyä korkeammalla tai matalammalla olevaan kohteeseen.

 

Ekvatoriaalisia jalustoja

Ekvatoriaalisessa jalustassa voi olla perinteinen kolmijalka, joka on kuljetuksen kannalta kätevä, koska sen saa kasaan, ja toisaalta se on tukeva myös epätasaisella alustalla: kolmen tukipisteen varassa olevaa rakennelmaa on mahdoton saada keikkumaan.

Kolmijalan monikäyttöisyyden hintana on kuitenkin aika usein huteruus – tai sitten suuri paino, jolla huteruudesta on hankkiuduttu eroon. Tanakampi vaihtoehto on tolppajalusta, jossa akselisto on yhden ainoan jalan varassa. Jalan toisessa päässä on sitten levy tai ulokkeet, jotka pitävät sen pystyssä. Tässä tapauksessa tukevuuden hintana ovat vaatimukset havaintopaikan suhteen: tolppajalusta vaatii tasaisen ja vaakasuoran alustan.

Ankaran harkinnan jälkeen kaukoputkelle on löytynyt jalusta, jolla sitä on näppärä käyttää. Kaukoputken näkökenttä on kuitenkin vaatimattomallakin suurennuksella melko pieni, joten sen suuntaaminen tähtitaivaan kohteisiin vaatii jonkinlaisen tähtäimen. Ja kun oikean kohteen on löytänyt, olisi mukava, jos kaukoputkea ei tarvitsisi alvariinsa käännellä käsin, vaan se seuraisi kohdetta automaattisesti. Ratkaisuja on monia ja niistä kerrotaan sarjan seuraavissa osissa.