elokuu 2018

Virtanen sai bakteerin

Pe, 08/31/2018 - 22:44 Toimitus
Virtasen bakteeri

Tämä on skandaali: A. I. Virtanen jäi aikanaan ilman hänen mukaansa nimettyä bakteeria. Nyt tämä epäkohta korjataan, sillä Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tutkijat kunnioittavat nobelistiamme nimeämällä löytämänsä bakteerin Acidipropionibacterium virtaneniiksi.

Artturi Ilmari Virtanen (1895–1973) tunnetaan parhaiten maitohappokäymiseen perustuvasta rehun säilömismenetelmästä, josta hän sai kemian Nobelin palkinnon vuonna 1945.

Virtasen propionihappobakteereita koskeva tutkimus on sen sijaan vähemmän tunnettua. Propionihappobakteereihin kuuluu useita merkittäviä lajeja, jotka esimerkiksi valmistavat B12-vitamiinia, ovat mukana aknen synnyssä tai tuottavat propionihappoa teollisuusmittakaavassa.

Propionihappobakteereita onnistuttiin eristämään ja kuvaamaan tieteelle jo 1900-luvun alussa. 1920-luvun alussa A. I. Virtanen tutki suomalaisesta emmentaljuustosta eristämiään propionihappobakteerikantoja, mutta vasta hollantilainen Cornelius Bernadus van Niel loi väitöskirjassaan 1928 propionihappobakteerien systemaattisen luokittelun ja nimistön.

van Niel nimesi bakteerilajeja ensimmäisten propionihappobakteeritutkijoiden kunniaksi. Esimerkiksi B12-vitamiinia tuottava, sveitsiläisjuustoille tyypillinen Propionibacterium freudenreichii sai nimensä Eduard von Freudenreichiltä, myös juustoissa esiintyvä Propionibacterium jensenii puolestaan Sigurd Orla-Jenseniltä ja Acidipropionibacterium thoenii J. Thöniltä.

Virtanen ei kuitenkaan saanut omaa bakteeria, koska hän itsekin uskoi, että hänen eristämänsä kannat kuuluivat jo Thönin mukaan nimettyyn lajiin.

Helsingin yliopistossa on tutkittu erilaisista ympäristöistä eristettyjä propionihappobakteerikantoja ja selvitetty niiden perimän emäsjärjestystä. Suomalaisesta mallastetusta ohrasta eristetyn kannan haaraiset soluketjut ja niiden agar-maljalla kasvaessaan tuottama pigmentti olivat samankaltaisia kuin Virtasen kuvaamilla kannoilla. Kanta myös erosi perimältään riittävästi Acidipropionibacterium thoenii -lajista ja sen tunnetuista sukulaisista muodostaakseen kokonaan uuden lajin.

Tutkijat päättivätkin nimetä lajin Virtasen mukaan.

"Meillä ei tietenkään ole mahdollisuutta tietää varmuudella, onko nyt eristetty uusi laji juuri A. I. Virtasen kuvaama", sanoo Paulina Deptula maatalous-metsätieteellisestä tiedekunnasta. "Päätimme kuitenkin antaa löytämällemme lajille Virtasen uraauurtavan tutkimuksen kunniaksi Acidipropionibacterium virtanenii -nimen,

*

Juttu on Helsingin yliopiston tiedote.

Hyvää lisätietoa A.I.Virtasesta on tässä Valion tekemässä videossa:

Maailman ensimmäinen miehittämätön rahtilaiva on myös sähkökäyttöinen

Su, 08/26/2018 - 20:34 Jari Mäkinen
Yara Birkeland -rahtilaiva

Ei ketään komentosillalla! Maailman ensimmäinen automaattisesti kulkeva rahtialus valmistuu vuonna 2020. Norjalaisen Yara Internationalin tilaama alus tekee ensimmäiset matkansa miehistön kanssa, mutta jatkaa seilaamista ihan itseksensä vuodesta 2022 alkaen. Se näyttää tietä tulevaisuuden meriliikenteelle.

Mediassa – kuten Tiedetuubissakin – on aika usein juttuja tulevaisuuden miehittämättömistä autoista ja lentolaitteista, mutta itse asiassa eräs kätevimmin automatisoitavista liikennemuodoista olisi meriliikenne.

Laivat seilaavat yleensä varsin monotonisesti samoja reittejään ja etenkin kun nykyisinkin ne jo toimivat varsin automaattisesti satelliittipaikannuksen avustamana, ei askel täysin ilman miehistöä oleviin rahtilaivoihin ole suuri. Matkustaja-aluksilla miehistöä tarvitaan kuitenkin jatkossakin – ainakin matkustajien palveluun.

Norjalaisyhtiö Yara International on ottanut merkittävän askeleen kohti automaattista merenkulkua tilaamalla reitilleen ensimmäisenä täysin robottiohjatun rahtialuksen. Erityisen kiinnostavan aluksesta tekee se, että uusi Yara Birkeland -laiva on myös sähkökäyttöinen.

Se, että laiva toimii sähköllä, voi olla jopa tärkeämpää sen tekemisessä. Laivojen päästöt ovat ovat jopa suurempia kuin lentoliikenteen, sillä vuonna 2007 maailman meriliikenne tuotti 3,2 kaikista hiilidioksidipäästöistä, kun lentoliikenteen osuus oli 2,1%*. Syynä ei ole vain laivaliikenteen määrä, vaan myös se, että alusten moottorit eivät ole yleensä kovin ekologisia, vaan tupruttavat toisinaan jopa epätäydellisesti palaneen dieselin katkua suodattamattomana ilmaan.

Siinä missä lentokoneilla akkujen suuri massa on suuri ongelma tekniikan laajemmalle käytölle, ei laivoissa tätä ongelmaa ole. Sen sijaan hankaluutena on akkujen varauskapasiteetti, eikä mannertenvälisiä matkoja voi vielä eikä ihan lähitulevaisuudessa tehdä sähkölaivoilla.

Niinpä Yara Birkeland tulee varsin lyhyelle matkalle, ja se on varsin pieni alus: vain 70 metriä pitkä ja 14 metriä leveä. Se voi ottaa mukaansa 120 konttia ja tulee liikennöimään noin satakunta kilometriä pitkää reittiä Larvikin ja Herøyan väliä Oslon etelälounaispuolella Skagerrakin rannalla.

Matka soveltuu hyvin niin autonomisen liikkumisen kuin sähkömoottoritekniikan testaamiseen. Reitti on mutkikas ja kulkee niin hieman avomerellä (tosin rannikon läheisyydessä) kuin vuonossakin. Sen pituus on myös juuri sopiva siihen, että sähköä riittää akuissa ja ne voidaan ladata rahdin purkamisen ja lastaamisen aikana uudelleen. Näin laiva voi sahata reittiä edes takaisin lähes nonstoppina.

Yara Internationalin mukaan laivalla pystytään korvaamaan noin 40 000 rekkamatkaa vuodessa. Lisäksi yhtiö kertoo ottavansa käyttöön sähkörekkoja, joilla tavaraa kuljetetaan laivalle ja siitä pois kohteisiin.

Yara Birkelandin ohjelmistot tekee sotilas- ja meritekniikkaan erikoistunut Kongsberg Group ja alus rakennetaan Romaniassa. Sähkömoottorien akut perustuvat Tesla Model X P100D -auton akkupaketteihin, joita laivaan laitetaan mukaan 90 kappaletta.

Rolls-Roycen autonominen rahtilaivakonsepti

Myös Suomessa kehitetään autonomista meriliikennettä: Rolls-Roycen toimipiste Turussa toimii yhtiöjätin tätä koskevan tutkimuksen keskuksena. Rolls-Roycen autonomista ohjaamista sekä hybridimoottoritekniikkaa käytetään jo nyt myös Norjassa, missä on liikenteessä mm. lähes autonominen lossi – siinä kapteeni hoitaa vain saapumiset rantaan ja erikoistilanteet.


*Päästötutkimukset: Buhaug et al., 2009 ja Lee et al., 2011.

Tuulisatelliitin suomalaispeilin tarina – vielä kerran asiaa Aeoluksesta

La, 08/25/2018 - 19:51 Jari Mäkinen
Aeoluksen peili on kiiltävä

Nyt keskiviikkona avaruuteen laukaistu Euroopan avaruusjärjestön Aeolus-satelliitti on kiinnostava monessa mielessä: ensinnäkin se tulee tuottamaan erittäin jännää tietoa maapallon tuulista, mutta toiseksi sen lasertutkimuslaitteen suuri peili on tehty Suomessa. Suomessa siksi, että muualla sitä ei osattu tehdä niin hyvin.

Aeolus mittaa tuulia periaatteessa hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla varsin mutkikkaasti. Sen kyydissä on kaksi huipputarkkaa ultraviolettivalon alueella toimivaa laseria, joiden tekeminen avaruuskelpoisiksi, tarpeeksi tehokkaiksi ja samalla pitkäikäisiksi osoittautui erittäin hankalaksi. Laserit olivat tärkein syy siihen, että Aeoluksen tekemiseen meni vuosikaupalla enemmän aikaa kuin alunperin suunniteltiin.

Laserien valo suunnataan kohti maapalloa, missä osa siitä törmää ilmassa oleviin aerosoleihin ja molekyyleihin, joten valoa heijastuu takaisin ylös satelliittiin. Menetelmä on sama kuin tutkassa, mutta radioaaltojen sijaan käytetään ultraviolettivaloa, joka "näkee" myös pieniä ilmassa olevia hitusia, eikä ilmakehä vaikuta paljoakaan valon kulkemiseen. Samaan tapaan kuin tehokkaissa tutkissa tarvitaan takaisin heijastuneen signaalin vastaanottamiseen isoa antennia, tarvitaan hyvin heikon valopulssin havaitsemiseen iso peili.

Aeoluksen halkileikkauskuvat näyttävät hyvin, että se koostuu kahdesta osasta: itse satelliitista alhaalla ja siihen liitetystä Aladin-nimisestä tutkimuslaitteesta, joka on kuin suuri peilikaukoputki.


Käytännössä peili toimii suurena kaukoputkena, jonka peilin polttoväli on hyvin lyhyt, vain 1350 mm. Kun peilin halkaisija on 1,5 metriä, tulee teleskoopin aukkosuhteeksi f/0.9 – mikä on aika hyvä, erinomainen, kuten kaikki valokuvauksen harrastajat tietävät.

Koko ja polttoväli eivät kuitenkaan olleet mikään ongelma, kun peiliä tehtiin. Haastavaa siinä oli se, että koska laserit käyttävät ultraviolettivaloa, piti peilin pinnan tarkkuuden olla ällistyttävän hyvin oikean muotoinen: erittäin tarkasti paraboloidin muotoinen. Vaatimuksena satelliittia tehtäessä oli se, että peilin pinnan muodon tuli olla 50 kertaa tarkemmin oikea kuin oli avaruusteleskooppi Herschelin peilillä.

Avaruusteleskooppi Herschel on sopiva vertailukohde siksi, että sen peiliä tehtiin samaan aikaan kuin Aeoluksen peiliä, ja molemmat hiottiin oikeaan muotoonsa Tuorlan observatorion alueella olevassa Opteon Oy:ssä. Kumpienkin rakennusmateriaali on myös samanlainen: piikarbidia, joka on kovaa, avaruuden olosuhteissa hyvin oikean muotonsa säilyttävää, mutta samalla varsin kevyttä materiaalia. Se sopii hyvin peilin runkomateriaaliksi.

Aeoluksen peili hiontakoneessa.


Piikarbidi on aluksi pölyä, hyvin hienojakoista puuterimaista ainetta, joka puristetaan usean tuhannen ilmakehän paineessa kiinteäksi ja muotin avulla jo lähes lopulliseen muotoonsa. Aine sintrautuu paineessa kiinteäksi ja piikarbidikappaleita on lopuksi helppo kiinnittää toisiinsa.

Puristettu peili on siis suunnilleen oikean muotoinen, mutta sen jälkeen se pitää hioa tarkasti juuri oikeaan muotoonsa. Se tapahtuu suurella hiontakoneella, jonka sisällä peili pyörii ja veden sekä erilaisten hionta-aineiden avulla peilin pintaa jynssätään hienovaraisesti täsmälleen oikeanlaiseksi – toki koko ajan laatua tarkistaen. Ainoa paikka maailmassa, missä kovaa piikarbidia voidaan hioa tarpeeksi tarkasti näin suuressa mittakaavassa, on Tuorla.

Itse heijastava pinta höyrytetään sitten myöhemmin pinnan päälle alumiinista.

Herschelin ja Aeoluksen peilit saapuivat Suomeen 23. syyskuuta 2005 tuolloin uudella Airbus Beluga -rahtikoneella. Kuvassa isompaa Herschelin peiliä nostetaan koneen sisältä; Aeoluksen peili oli hieman pienemmässä, saman näköisessä kuljetuslaatikossa. Isoa Belugaa tarvittiin kuljetukseen sen koon (Herschelin peilin halkaisija oli 3,5 metriä ja laatikon liki metrin verran enemmän) vuoksi, ei niinkään sen massan vuoksi. Kuva: Vesa Mörsky via ESA.


Tarkalleen ottaen tilaus Tuorlaan peilin hiomisesta tuli silloiselta Astrium-yhtiöltä, joka on nyt osa Airbus-konsernia. Se vastasi Aeoluksen tekemisestä Euroopan avaruusjärjestölle.

"Muistelen, että ensimmäinen sitä koskeva tiedustelu/tarjouspyyntö tuli joskus vuoden 1995 paikkeilla", kertoo Opteonin Tapio Korhonen.

"Peilin koko taisi olla tuossa tarjouspyynnössä hieman pienempi, mutta aukkosuhde paraboloidilla oli vielä lyhyempi. Totesin, että testauksessa tuollaisessa peilissä tulee eteen paljon ongelmia – tarvittavaa ns. nollalinssiä suunnitellessa tuli aina vastaan linssien reuna-alueella tapahtuva kokonaisheijastus – joten oli parempi valita polttovälin aukkosuhteeksi f/0.9. Sellainen peilistä sitten tuli, halkaisija tosin on matkalla kasvanut."

Opteonin tiimi Aeoluksen valmiin peilin ääressä. Tapio Korhonen on kuvassa oikealla.


Peiliä työstettiin lopulta vuosi ja neljä kuukautta, eli kaksi kertaa kauemmin kuin samaan aikaan Tuorlassa työn alla ollutta Herschelin peiliä. Korhosen mukaan syynä oli se, että työ piti tehdä niin tarkasti ja piikarbidi on kovaa ainetta. Virheisiin ei ollut varaa, joten kaikki piti tehdä tarkasti.

"Peilien hionta on etupäässä pikkutarkkaa nysväämistä", toteaakin Korhonen ja muistuttaa, että Aeoluksen peili on yhä toiseksi suurin koskaan valmistettu teleskoopin piikarbidipeili Herschelin peilin jälkeen.

Syy siihen, miksi peilit tuotiin Tuorlaan hiottavaksi, johtuukin Korhosen hyvästä maineesta optiikan tekijänä ja peilien hiojana, sekä osittain varmaankin hänen motostaan: "Vaikeat asiat teemme heti, mutta mahdoton vie vähän aikaa."

Samankaltaisia avaruuspeilejä ei sittemmin ole Euroopassa tarvittu, joten Tuorlassa on jatkettu tähtitieteellisten kaukoputkien peilien hiomista asiakkaille ympäri maailman. Tällä hetkellä heillä on työn alla Iraniin Gargash-vuorelle noin kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen tekeillä olevan kaukoputken apupeiliä.

"Halkaisijaltaan 3,4 metriä oleva pääpeili toimitettiin jo vuoden 2015 alussa, sitten he huomasivat että apupeilikin olisi mukava olla", vitsailee Korhonen ja harmittelee, että suunnitellut kauppapakotteet ja rahaliikenteen vaikeutuminen tekevät hanketta juuri nyt hankalammaksi.

Lisähankaluuksia tulee siitä, että tähtitieteilijät lähtivät pois Tuorlan observatoriosta ja alueella oleva, suoraan observatorion perustaneen Yrjö Väisälän työstä syntynyt yhtiö on hieman epämääräisessä tilanteessa. Korhosen mukaan näkymät mahdollisuuksista käyttää joitakin observatorion entisiä tiloja ovat varsin epäselvät, ja epävarmuutta lisäävät Suomen yliopistokiinteistöjen suunnitelmat esimerkiksi yhtiölle hyvin tärkeän mekaanisen verstaan purkamiseksi.

"Ei ainakaan helpota uusien hankkeiden suunnittelua", huokaa Korhonen ja kertoo lopuksi, että joka tapauksessa Opteon on mukana myös ESO:n uuden jättiteleskoopin ELT:n sekä amerikkalaisen vastaavan (mutta hieman pienemmän) TMT:n tekemisessä ja neuvottelee uusista töistä myös ESA:n sekä muun muassa intialaisten kanssa.

Jutussa olleita lyöntivirheitä on korjattu 26.8. aamulla ja samalla juttuun on lisätty kuvia sekä selitystä peilistä sekä sen hiomisesta.

Aeolus lähti tuulia tutkimaan

Maapallon tuulia kartoittava satelliitti Aeolus laukaistiin onnistuneesti avaruuteen viime yönä klo 00.20 Suomen aikaa.

 

Kouroun avaruuskeskuksesta lähetetty Vega-kantoraketti nosti 1360 kg massaltaan olleen Aeolus-satelliitin noin 320 kilometrin korkeudessa olevalle radalle maapallon ympärillä. Siellä satelliitti aloitti saman tien toimintansa ja oli yhteydessä ensin Etelämantereella Troll-tutkimusasemalla olevaan maa-asemaan klo 1.30 Suomen aikaa.

Nyt aluksi sen kaikki systeemit käydään läpi ja tuulien kartoittamisessa käytettävä laserlaitteisto käynnistetään vasta vähän ajan kuluttua.

Kiinteällä polttoaineella toimiva kevyt Vega nousi matkaan nopeasti ja suhahti vain muutamassa sekunnissa ylös taivaalle iltahämyisestä avaruuskeskuksesta. Kyseessä oli Vegan 12 lento; kaikki laukaisut tähän mennessä ovat sujuneet ongelmitta.

Aeolus on saanut nimensä Kreikan mytologian tuulten jumalalta ja se on viides Euroopan avaruusjärjestön niin sanotuista Earth Explorers -satelliiteista, jotka tutkivat eri maapallon ilmiöitä. Aiemmat ovat Maan painovoimakenttää mitannut, jo toimintansa lopettanut GOCE, Maan vesikiertoa ja merten suolaisuutta mittaava SMOS, jäätiköitä kartoittava CryoSat sekä Maan magneettikenttää mittaava Swarm.

Aeolus on suomalaisittain kiinnostava ennen kaikkea siksi, että sen lidar-laitteiston suuri 1,5 metriä halkaisijaltaan oleva peili on hiottu Tuorlan observatorion alueella Turun lähellä olevassa Opteon Oy:ssä. Satelliitin "sähkökaapin", aurinkopaneeleista eri systeemeille jakavan laitteiston, on tehnyt RUAG Space Finland Oy Tampereella; yhtiö valmisti myös signaalikäsittely-yksikön laserlaitteistoon.

Lisätietoja satelliitista ja sen tehtävästä on alla olevissa jutuissa.

Maapallo laserpommituksen kohteena

Ke, 08/22/2018 - 20:27 Jari Mäkinen
ICESat-2 avaruudessa

Ensi yönä Suomen aikaa laukaistaan avaruuteen Euroopan avaruusjärjestön Aeolus -tuulitutkimussatelliitti ja ensi kuussa lähtee kiertoradalle Nasan ICESat-2. Yhteistä molemmille laitteille on se, että ne tulevat sinkoamaan alas kohti maapalloa lasersäteitä.

Heti alkuun on parasta sanoa, että lasersäteet eivät ole niin voimakkaita, että niistä olisi meille haittaa.

Mutta heti perään kannattaa todeta, että esimerkiksi Aeoluksen lasereita on säädetty ihan tarkoituksella siten, että vahingossa suoraan kohti satelliittia katsoessa täällä Maan pinnalla ei siitä tulisi haittaa silmille. Ultraviolettilaser kun vaurioittaa helposti silmää, etenkin kun emme itse tunne lainkaan sitä, kun valo saa aikaan vaurioita silmässä. Niinpä laserien teho on laskettu juuri parhaaksi mahdolliseksi, mutta samalla kenties jopa "liian" turvalliseksi.

Aeolus ei kuitenkaan ole ainoa satelliitti, joka ampuu alas kohti Maata laservaloa.

Sellaisia on jo nyt, mutta Aeolus tulee olemaan aivan omassa luokassaan – kuten myös Nasan uusi ICESat-2 (Ice, Cloud and land Elevation Satellite-2). Se on periaatteeltaan hieman samanlainen kuin Euroopan avaruusjärjestön jo avaruudessa oleva Cryosat, paitsi että radioaaltojen sijaan se käyttää laseria korkeuden mittaamiseen.

Olennaista on juuri korkeuden mittaaminen: kun tarkka satelliitin ja pinnan välinen etäisyys tiedetään, voidaan laskea varsin yksinkertaisesti esimerkiksi jäätiköiden paksuuksia sekä tahtia, kuinka nopeasti paksuus muuttuu.

Kuten nimi antaa ymmärtää, voi satelliitti havaita myös pilviä, meren pinnan korkeutta sekä kiinteän maan pinnan korkeuksia. Tiedoilla on erittäin suoraa käyttöä mm. ilmastonmuutoksen seurannassa.

ICESat-2:n laserlaite ampuu kohti Maata 10 000 pulssia sekunnissa. Osa valosta heijastuu takaisin ja satelliitin herkkä kamera pystyy ottamaan valoa vastaan. Kun laite toimii tutkan tapaan, voidaan tuloksesta laskea satelliitin sijaintitietojen ja asennon mukaan tarkka korkeustieto.

Ylhäällä avaruudessa on jo nyt useita satelliitteja, jotka ovat käyttäneet tai käyttävät laseria joko tiedon siirtoon tai Maan tutkimiseen. Yksi niistä oli ensimmäinen ICESat-2 -satelliitti, joka toimi vuodesta 2003 vuoteen 2009. Sen työtä on jatkanut IceBridge, joka laukaistiin avaruuteen vuonna 2009 ja joka toimii edelleen. Uusi lasertutkakorkeusmittarisatelliitti on siis jatkoa tälle tutkimukselle.

Aeolus ei tule kiinnittämään niinkään huomiota korkeuksiin, vaan ilmakehässä olevien hiukkasten liikkeisiin maanpinnan ja 30 kilometrin korkeuden välissä. Hiukkasten liikkeiden avulla voidaan nimittäin katsoa miten tuuli puhaltaa eri korkeuksilla.

Kreikan mytologian tuulten jumalalta nimensä saanut Aeolus on varustettu Suomessa hiotulla 1,5-metrisellä peilillä.


Aeolus laukaistaan avaruuteen Vega-kantoraketilla Kouroun avaruuskeskuksesta ensi yönä, eli 23.8. klo 00.20 Suomen kesäaikaa – jos kaikki sujuu suunnitelman mukaan. Laukaisua voi katsoa suorana täällä: www.esa.int/Our_Activities/Observing_the_Earth/Aeolus/Watch_Aeolus_launch_live

ICESat-2 puolestaan lähetetään matkaan Delta II -kantoraketilla Kaliforniasta Vandenbergin lentotukikohdasta syyskuun 12. päivänä, siis noin kolmen viikon päästä.

Nyt myös Vaasa saa huippuluokan tutkimuskeskuksen: Wärtsilä perustaa Smart Technology Hubin

Ti, 08/21/2018 - 17:19 Toimitus
Wärtsilä Smart Technology Hub

Kerroimme viime viikolla Kajaaniin perustettavasta data-analytiikan kiihdyttämöstä. Nyt uutinen kertoo Wärtsilän rakentavan Vaasan Vaskiluotoon uuden tutkimus-, tuotekehitys- ja tuotantokeskuksen. Hienoa!

Kyseessä on uusi keskus, mutta sen valmistumisen myötä vuonna 2020 nyt Wärtsilän Vaasan keskustassa olevat toiminnot ja työntekijät sekä logistiikka ja huollon verstastoiminnot Runsorista siirtyvät Vaskiluotoon.

Wärtsilä kertoo tiedotteessaan investoivansa hankkeeseen 83 miljoonaa euroa, joka kohdistetaan keskuksen moderniin testaus- ja tuotantoteknologiaan. Smart Technology Hubiin liittyvä kokonaisinvestointi tulee olemaan jopa 200 miljoonaa euroa, joka koostuu toimisto- ja tehdasrakennuksista, logistiikasta sekä infrastruktuurista.

“Jatkuva uudistuminen on Wärtsilän DNA:ssa”, toteaa Wärtsilän konsernijohtaja Jaakko Eskola tiedotteessa.

“Tohmajärven Värtsilän kylään 1834 sahaksi perustettu yritys on nyt kansainvälisesti johtava älykkään teknologian ja kokonaiselinkaariratkaisujen toimittaja merenkulku- ja energiamarkkinoilla. Vaasan Smart Technology Hub on meille jälleen sukupolviloikka, joka nostaa Wärtsilän osaamisen uudelle tasolle.”

Smart Technology Hub on osa Wärtsilän älykkään merenkulun ja älykkään energia-alan visioissa. Keskus tekee mahdolliseksi meri-, öljy- ja kaasuteollisuuden ratkaisujen sekä uusien energiajärjestelmien entistä ketterämmän ja tehokkaamman testauksen ja tuotekehityksen.

“Smart Technology Hubista tulee tärkeä osa Wärtsilän maailmanlaajuista osaamiskeskusten verkostoa”, toteaa teknologiajohtaja Hannu Mäntymaa.

”Jakamalla oppeja eri yksiköistämme pystymme tuottamaan asiakkaillemme entistä parempia tuotteita ja palveluita. Vaasan Smart Technology Hubissa kehitämme prosesseja, jotka voimme ottaa myöhemmin käyttöön myös muualla.”

Smart Technology Hub kutsuu alan muut toimijat ja tutkimuksen yhteistyöhön. Visiona on luoda partnerikampus, jossa tutkimusta ja tuotekehitystä tehdään yhdessä Wärtsilän asiakkaiden ja toimittajien, alan start-upien ja yliopistojen kanssa.

Keskuksen suunnittelutyöt ovat jo täydessä vauhdissa ja uusi keskus on toiminnassa Vaskiluodossa vuonna 2020. Vaasan seutu on jo nyt Pohjoismaiden johtava energiateknologiakeskittymä, ja kehittyvä Vaskiluoto vahvistaa alueen merkitystä ja potentiaalia alan globaalina suunnannäyttäjänä entisestään. Wärtsilä on Vaasan suurin yksityinen työllistäjä noin 3000 työntekijällään, ja Vaasan yksikkö on Wärtsilän suurin toimipiste. Turussa Wärtsilällä on työntekijöitä noin 400 ja Helsingissä lähes 500.

*

Juttu on Wärtsilän lähettämä tiedotehieman editoituna. Kuva: Wärtsilä.

Mistä Wärtsilä on peräisin ja mitä kaikkea se tekee nykyisin?

Alla oleva yhtiön esittelyvideo kertoo:

Tuuli viivyttää tuulta tutkivan satelliitin laukaisua

Ti, 08/21/2018 - 15:54 Jari Mäkinen
Vegan ylintä vaihetta nostetaan paikalleen

Pitkään ja hartaasti tehty Aeolus-satelliitti on parhaillaan lähtövalmiina Kouroun avaruuskeskuksessa Ranskan Guyanassa. Täksi päiväksi suunniteltua laukaisua on kuitenkin jouduttu lykkäämään ainakin vuorokaudella, koska – sinänsä ironisesti – liian kova tuuli viivyttää tämän maapallon tuulia tutkivan satelliitin lähtöä.

Aeolus on suomalaisittain kiinnostava, koska siinä on puolitoistametrinen Turun lähellä Tuorlassa Opteon Oy:ssä hiottu peili. Satelliitti ei kuitenkaan käytä peiliään perinteiseen tapaan ikään kuin suurena kaukoputkena, vaan satelliitin LIDAR-laitteisto sondaa lasereillaan sen avustuksella alla olevaa ilmakehää.

LIDAR tulee sanoista Light Detection and Ranging, ja se on vähän kuin valon aallonpituusalueella toimiva tutka: alas suunnattu laservalo heijastu takaisin ilmassa olevista pienhiukkasista ja molekyyleistä, jolloin suuren peilin avulla valo pystytään ottamaan vastaan ja sitä voidaan analysoida niin, että signaalista saadaan selville tuulen suunta ja voimakkuus. Laite pystyy ottamaan ikään kuin poikkileikkauksen ilmakehästä 30 kilometrin korkeuteen saakka.

Aeolus kuuluu Euroopan avaruusjärjestön maapalloa tutkivien Earth Explorer -satellittien sarjaan ja se on lajissaan ensimmäinen. Tuulta on mitattu aikaisemminkin erilaisin menetelmin, mutta Aeoluksen ultraviolettivalon alueella toimiva LIDAR on lajissaan ensimmäinen. Se on myös parempi ja tarkempi kuin mikään aikaisempi tutkimuslaite. Ei ihme, että sen tekemisen kanssa on ollut ongelmia.

Tutkijat saavat pian lähes reaaliajassa tietoa planeettamme tuulitilanteesta. Tämä auttaa ymmärtämään paremmin sitä, miten ilmakehä toimii: miten tuuli, ilmanpaine, lämpötila ja ilman kosteus liittyvät toisiinsa. Tämän ansiosta pystytään selvittämään myös sitä, miten tuulet vaikuttavat lämmön sekä kosteuden kiertoon maapallon pinnan, merien ja ilmakehän välillä. .

Siinä missä Aeoluksen havaintojen tuoma apu muun muassa ilmaston muuttumista koskevalle tutkimukselle on epäsuoraa, voidaan satelliitin keräämiä tietoja käyttää ihan sellaisenaan apuna sääennusteissa sekä vaikkapa pölyn, saasteiden tai siitepölyn kulkeutumisen arvioinnissa.

Aeoluksen 1,5 metriä halkaisijaltaan olevaa teleskooppiosaa tarkistetaan ennen kuin satelliitti laitettiin rakettiin.


Aeolus saapui laivalla Kouroun avaruuskeskukseen kesäkuun alussa ja sen jälkeen sitä on valmisteltu laukaisuun.

Se lähetetään matkaan Vega-kantoraketilla, jolle kyseessä on 12. lento. Kaikki aiemmat lennot ovat onnistuneet hyvin. Aeolus asennettiin raketin nokkakartion sisälle viime viikolla ja kuljetettiin laukaisupaikalla odottaneen raketin luokse sekä nostettiin sen päälle.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan laukaisu olisi tapahtunut ensi yöllä klo 00.20 Suomen kesäaikaa, mutta koska sää laukaisupaikalla ei ole häävi ja ennusteen mukaan tuulet olisivat suunnitellun laukaisun aikaan liian kovia turvallista laukaisua varten, päätettiin jo eilen lähtöä lykätä ainakin 24 tunnilla.

Jos sää ei tuota yllätyksiä, tapahtuu lentoonlähtö nyt siis keskiviikon ja torstain välisenä yönä Suomen ajan mukaan – laukaisupaikalla Kouroussa tuolloin on vielä keskiviikon alkuilta.

Kajaaniin tulee kiihdyttämö

La, 08/18/2018 - 11:20 Toimitus

Tieteen tietotekniikan keskus CSC ja Kajaanin ammattikorkeakoulu aloittavat hankkeen, joka vauhdittaa data-analytiikan hyödyntämistä Kainuun alueen yrityksissä. Data-analytiikan kiihdyttämö -hankkeessa Kainuun alueella toimivat yritykset ja yhteisöt voivat nopeasti kokeilla mitä data-analytiikka voisi heille tarjota ja ottaa käyttöön analytiikkaan perustuvia ratkaisuja.

Datalähtöinen talous on jo nyt tuntuvaa bisnestä ja data-analytiikka, big data sekä tekoäly ovat keskeisiä keinoja kilpailukyvyn parantamiseen. Yrityksille kertyy paljon dataa esimerkiksi teknisistä prosesseista, antureista, tietojärjestelmistä ja asiakasrajapinnasta, ja tämän kaiken tiedon analysointi auttaa ymmärtämään ja ennakoimaan taustalla olevia ilmiöitä sekä riippuvuuksia.

Uudessa CSC:n ja Kajaanin ammattikorkeakoulun Data-analytiikan kiihdyttämö -hankkeessa innostetaan kainuulaisia yrityksiä ja yhteisöjä ottamaan käyttöön data-analytiikkaa.

CSC:n osaaminen perustuu pitkäaikaiseen kansalliseen toimintaan data-analytiikan parissa sekä laajaan kansainväliseen yhteistyöhön. Kajaanin ammattikorkeakoulu on puolestaan laajasti verkostoitunut paikallisten toimijoiden kanssa. KAMK auttaa CSC:tä löytämään oikeat paikalliset toimijat ja CSC auttaa KAMK:ia löytämään oikeat data-analytiikan ratkaisut.

Hankkeessa toteutetaan data-analytiikan pilottiprojekteja kolmen yrityksen kanssa sekä työpajoja 10 – 15 yrityksen kanssa. Lisäksi hankkeen viestintä tuottaa tietoa data-analytiikan mahdollisuuksista laajemmalle joukolle yrityksiä. Hankkeessa käynnistettävä data-analytiikan kiihdyttämö antaa tarvittavan alkusysäyksen uusien menetelmien käyttöönotolle, joka muuten vaatisi yrityksiltä merkittävää alkupanostusta ja osaamista.

Hanke saa rahoitusta Euroopan aluekehitysrahastolta. Hankkeen rahoitukseen osallistuvat myös alueen kunnat sekä hankkeeseen osallistuvat yritykset Loiste Oy, Kaisanet Oy ja Herman IT Oy.

Kajaani ei ole CSC:lle uusi tuttavuus, sillä muun muassa Suomen ärein tietokone, Cray XC -supertietokonejärjestelmään perustuva Sisu sijaitsee CSC:n Kajaanin datakeskuksessa, joka aloitti toimintansa vuonna 2013. Viimeisen vuoden ajan CSC on tuonut Kajaaniin myös data-analytiikan ympärille keskittyvää toimintaa.

"Pitkäaikaisena data-analytiikan kehittäjänä CSC:lle on syntynyt hyvä ja maanläheinen ymmärrys siitä, miten datasta jalostetaan tietämystä ja miten se tuodaan organisaation hyödyksi", toteaa kehityspäällikkö Aleksi Kallio CSC:n tiedotteessa.

"Nopeasti kehittyvällä alueella nousee koko ajan hyvin erilaisia ratkaisuja ja lupauksia, joten näemme, että meidän tehtävämme suomalaisessa yhteiskunnassa on tarjota laajempaa ja pidempää perspektiiviä data-analytiikan mahdollisuuksiin."

"KAMK on rakentanut strategiaansa älykkäiden ratkaisujen tukemiseen sekä niiden osaajien koulutukseen", kertoo puolestaan Kajaanin ammattikorkeakoulun rehtori Matti Sarén samaisessa tiedotteessa.

Data-analytiikan kiihdyttämö on merkittävä toiminto, jonka kautta yritysten on entistä helpompi hankkia osaamista dataintensiivisen liiketoiminnan kehittämiseen. KAMK on tuomassa koulutusohjelmiinsa data-analytiikan sekä insinööriosaamisen datan käyttämiseen liiketoiminnan perustana. Yhteistyö yritysten ja toimijoiden kanssa rakentaa vetovoimasta ja merkityksellistä koulutusta alalle sekä Kainuun että Suomen tarpeisiin.

*

Juttu on CSC:n tiedote hieman muokattuna. Otsikkokuvassa on Sisu-tietokone taannoisen päivityksen jälkeen, kuva: Susanna Salminen, CSC.

Marsin myrsky alkaa olla ohi, mutta milloin Oppy soittaa kotiin?

Pe, 08/17/2018 - 19:00 Jari Mäkinen
Mars myrskyn kourissa ja selkeänä

Hurja hiekkamyrsky Marsissa alkaa hiipua vähitellen, joten taivas Opportunity-kulkijan yläpuolella alkaa vähitellen päästää Auringon valoa lävitseen. Mutta kulkija ei ole vielä herännyt henkiin – tai ainakaan siitä ei ole vielä kuultu pihaustakaan. Pitäisikö alkaa pelätä jo pahinta?

Se, että Marsissa myrskyää, ei ole mitenkään harvinaista. Mutta se, että myrsky on näin tujakka ja kestää kuukausia, on harvinaisempaa. Ennen kuulumatonta se ei kuitenkaan ole, joskin tästä kerrasta verrattuna aikaisempiin tekee hieman erikoisen se, että nyt sen pinnalla on kaksi toimivaa avaruusalusta. Tai siis kulkijaa: Opportunity ja Curiosity.

Curiosity saa sähkönsä mukanansa olevasta ydinparistosta, joten se ei ole ollut myrskystä moksiskaan. Sen sijaan pienempi ja vanhempi Opportunity luottaa virransaannissaan aurinkopaneeleihin, ja sen toimintaan taivaan sumeneminen myrskyn nostattaman pölyn vuoksi on vaikuttanut olennaisesti.

Siitä ei ole kuultu mitään sitten kesäkuun 10. päivän, jolloin siihen oltiin viimeisen kerran yhteydessä.

Oletettavasti kulkija Opportunity, eli tuttavallisesti Oppy, asettui silloin varotilaan, kun sen aurinkopaneelit eivät tuottaneet juurikaan sähköä ja akkujen varaustaso laski kriittiselle tasolle. Silloin, säilyttääkseen akuissa minimivarauksen, se meni horrokseen odottamaan tilanteen paranemista.

Nyt myrsky osoittaa laantumisen merkkejä ja Marsin pinta on kuvissa tullut jälleen näkyviin punertavan mössön alta.

Tämän mössön, taivaalla leijuvan pölyn vuoksi Aurinko oli käytännössä näkymätön. Kaasukehän valonläpäisykykyä mitataan arvolla nimeltä tau, mikä on sitä parempi, mitä pienempi luku on. Normaalisti se on luokkaa 0,5, mutta pahin myrskyn aikana mitattu tau oli 10,8. Pinnalla oli silloin kuin iltahämärä koko ajan.

Tilanne on nyt koko ajan parantunut, ja sitä seurataan jatkuvasti kiertoradalla olevalla Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimella. Sen kamera ottaa kuvia, joiden perusteella voidaan määrittää tau.

Oppyn toiminnasta vastaavien insinöörien mukaan laskeutujan aurinkopaneelit alkavat tuottaa riittävästi energiaa toimintaan silloin, kun tau on 2 tai parempi. Juuri nyt ollaan lähes tässä arvossa, joten kulkijaa odotellaan jälleen linjoille.

Vaikka edellisestä yhteydestä on jo yli kaksi kuukautta, ollaan lennonjohdossa toiveikkaita. Kulkijan akut ovat olleet hyvässä kunnossa ja arvioiden mukaan lämpötila myrskyn aikana ei ole laskenut liian matalaksi. Tilanne on sama kuin Suomessa talvella: kun on pilvistä, on harvoin paukkupakkasia. Marsissa lisäksi nyt on kesäaika, jolloin lämpötila on kohtalaisen korkealla. Itse asiassa lämpö saa sielläkin myrskyt nousemaan samaan tapaan kuin kesäkausi saa hurrikaanit henkiin täällä Maassa.

Juuri nyt kulkijaa kuunnellaan päivittäin kahdella tapaa: niin suoraan Nasan Deep Space Networkin suurilla antenneilla, kuin myös lähempää Marsia kiertävistä luotaimista. Sitä myös skannataan hieman laajemmalla aallonpituusalueella kuin se normaalisti lähettää, sillä on mahdollista, että taajuus on vähän muuttunut.

Pölyn kerääntyminen aurinkopaneelien pinnalle ei ole ollut aiemmin ongelma, sillä vaikka myrskyn aikaan ilmassa on paljon pölyä ja sitä laskeutuu myös aurinkopaneelien pinnalle, on myrskyn aikaan myös normaalia paljon voimakkaampia tuulia, jotka puhaltavat kerääntynyttä pölyä pois paneelien päältä. Kuvaparissa on Opportunity tammikuussa ja maaliskuussa 2014 – silloin pölyä kerääntyi parissa kuukaudessa paljon, mutta sitten se puhaltui pois.


Kolme vikamahdollisuutta – plus yksi ikävä vaihtoehto

Se, että Oppy ei ole ottanut yhteyttä, voi johtua konkreettisesti yhdestä seuraavista vaihtoehdoista:

Liian vähän virtaa johtaa tilaan, missä kulkija asettuu varotilaan odottamaan valoa ja sitä, että aurinkopaneelit tuottavat taas enemmän sähköä. Kun virtaa taas riittää, se alkaa toimia jälleen normaalisti.

Kellovika horroksen aikana voi johtaa siihen, että kulkija ei tiedä mitä kello on ja siksi se ei osaa lähettää viestiään oikeaan aikaan. Se on ohjelmoitu hätätilanteessa päättelemään ajan hetkeä esimerkiksi Auringon nousun ja laskeutumisen avulla, mutta nämä ajat ovat epätarkkoja.

Radiovikavaroitus tarkoittaa sitä, että jos kulkija ei ole ollut pitkään aikaan yhteydessä Maahan, se voi olettaa, että sen radiolaitteet eivät toimi. Onneksi radioita on useita, ja mikäli pääradio ei ole käytössä esimerkiksi juuri tämän varoituksen vuoksi, kulkija yrittää ottaa yhteyttä heikkotehoisempien ja hitaampien radiolinkkien avulla.

Ja on myös mahdollista, että jokin on mennyt rikki niin pahasti, että kulkija joko ei toimi lainkaan tai se ei vain pysty mitenkään olemaan yhteydessä. Hyvin matala lämpötila saattaisi saada aikaan vikoja, mutta nyt tosiaankin lämpötila on ollut siedettävä koko ajan.

Niinpä lennonjohdossa ollaan toiveikkaita, että Oppy ottaa vielä yhteyttä. Siihen saattaa mennä vielä viikkoja, tai sitten se voi tapahtua jo huomenna. Kun ja jos niin käy, ensimmäiseksi lennonjohto selvittää missä tilassa kulkija, sen systeemit ja virtajärjestelmä akkuineen ja aurinkopaneeleineen on, sekä onko paneelien pinnalle kerääntynyt paljonkin pölyä. Tämä selvitetään yksinkertaisesti selfieitä ottamalla.

Sen jälkeen kulkijaa ja sen syeteemejä käynnistellään vähitellen vähän samaan tapaan kuin ihmistä herätellään koomaan vaipumisen jälkeen. Ja siihen menee kenties kuukauden päivät, ennen kuin Oppy voi jatkaa toimiaan normaalisti – jos se voi enää jatkaa toimiaan kuten ennen.

Otsikkokuvassa on kuvakaappaus tästä animaatiosta (latautuminen kestää hetken!), joka näyttää rinnakkain Marsin toukokuussa ja heinäkuussa. Ero on olennainen!

Video: Täällä syntyi internet (ei siis www, vaan internet)

Kalifornian yliopiston Los Angelesin kampuksen UCLA:n insinööritieteiden rakennuksessa 4 on kolmannessa kerroksessa erään huoneen oven vieressä messingistä tehty laatta, missä lukee yksinkertaisesti "Birthplace of the Internet, 1969".

Se on siis paikka, missä internet syntyi vuonna 1969 – tarkalleen ottaen aamupäivällä 29. lokakuuta 1969.

Kuten syntymää lähes aina, edelsi tätäkin tapausta aika paljon valmistelua. Taustalla oli tarve saada Yhdysvaltain eri tutkimuslaitoksissa olevat tietokoneet – joita ei ollut tuolloin paljon – vaihtamaan tietoja keskenään. Yhdessä paikassa oleva tutkija voisi siis käyttää toisaalla fyysisesti olevaa konetta tietoverkon kautta.

Yhteydet olivat hitaita ja huonoja, ja ne katkeilivat, joten UCLA:ssa ollut tutkija Leonard Kleinrock ehdotti käytettäväksi tiedonsiirrossa paketteja. Yhden ison tiedoston siirtämisen sijaan tiedosto pilkotaan paketeiksi, jotka laitetaan verkon kautta menemään päämääräänsä, missä ne kasataan jälleen yhteen. Näin paketit voivat mennä eri piuhoja pitkin ja saapua jopa hieman eri ajassa perille, koska paketit oli merkitty siten, että ne pystyttiin harsimaan yhteen alkuperäiseksi tiedostoksi.

Tekniikka sain nimen TCP/IP, eli Transmission Control Protocol/Internet Protocol. Kleinrock testasi sitä luonnollisesti ensin laboratoriossaan, eli huoneessa, missä yllä oleva video on kuvattu. Ja sitten, 29.10.1969 protokollaa testattiin etäyhteydellä Stanfordin yliopiston kanssa. Se onnistui – melkein. Kun UCLA:sta koetettiin kirjautua sisään Stanfordin systeemiin, eli kirjoittaa "LOGIN", menivät vain kirjaimet L ja O perille, ennen kuin yhteys meni poikki. Maailman ensimmäinen viesti internetissä on siis kaksikirjaiminen sanan osa: "LO".

Tekniikka osoittautui toimivaksi ja sitä alettiin käyttää verkossa, joka oli nimeltään ARPANET. ARPA oli Yhdysvaltain puolustushallinnon tutkimuslaitos, joka rahoitti Kleinrockin työtä, ja se oli luonnollisesti kiinnostunut tekniikan sotilaskäytöstä. Ensisijaisesti verkolla haluttiin saada harvalukuiset tietokoneet mahdollisimman hyvin ARPA:n tutkijoiden käyttöön, mutta ylimääräisenä bonuksena tuli se, että verkko oli hyvin häiriönkestävä. Jos siis osa verkosta tuhoutui ja oli jostain syystä vain pois käytöstä, voitiin paketit siirtää kätevästi jotain toista kautta. Eli verkko oli hyvin luotettava ja sopi hyvin sotilaillekin.

ARPANET laajeni, muuttui vähitellen akateemisen tutkimusmaailman yleisverkoksi, kurottautui Yhdysvaltain ulkopuolelle ja lopulta se avautui myös ns. suurelle yleisölle sillä seurauksella, että nyt sinäkin voit lukea tätä ja katsoa videota netin kautta.

Olennaisessa osassa internetin yleistymisessä oli WWW, eli World Wide Web, joka kehitettiin Euroopan hiukkastutkimuskeskus CERNissä tutkijoiden apuvälineeksi: webin ja sen HTML-kielen avulla oli tarkoitus auttaa tutkimusraporttien ja muiden tieteellisten tekstien ristiinlinkkausta, eli niiden käyttämistä hypertekstinä. Klikkaamalla avainsanaa sai nopeasti auki toisen dokumentin, missä käsiteltiin samaa asiaa.

Aikanaan 1990-luvun alussa hyperteksti oli uutta ja ihmeellistä, mutta nyt sekin on arkipäivää ja kehittynyt paljon eteenpäin siitä, mitä se oli aikanaan.

Mutta WWW ja internet ovat siis eri asioita, ja kun kyse on netin keksinnästä, niin silloin katseet täytyy suunnata Kaliforniaan (tai yllä olevaan videoon).

Kiitokset kuvausmahdollisuudesta UCLA:lle ja järjestelyistä Eerik Mantereelle!

Kyllä, uusiutuvilla energialähteillä voidaan kattaa energiantarve

Löydämmekö sijoituspaikkoja kaikille tuuliturbiineille ja aurinkopaneeleille, joita tarvitsemme täyttämään energiantarpeemme? Mitä tapahtuu, kun aurinko ei paista ja tuuli ei puhalla? Horjuttavatko uusiutuvat lähteet sähköverkon tasapainoa ja johtavatko ne sähkökatkoihin?


Arvostetun Renewable and Sustainable Energy Reviews -lehden viime vuonna julkaisemassa artikkelissa Benjamin Heard tutkimusryhmineen esittää perusteita täysin uusiutuvaa sähköjärjestelmää vastaan.

Heard ryhmineen kyseenalaistaa viimeaikaisia laajalti uusiutuvaan energiaan perustuvia ennusteita, kuten sitä, kestävätkö uusiutuviin lähteisiin perustuvat järjestelmät äärimmäisiä sääolosuhteita sekä auringon ja tuulen puutetta tai toimiiko sähköverkko vakaasti olosuhteiden vaihteluista huolimatta.

Nyt joukko tutkijoita on laatinut vastineen Heardin ryhmän julkaisulle. Tutkijat Karlsruhen teknillisestä yliopistosta, Etelä-Afrikan tieteellisen ja teollisen tutkimuksen neuvostosta, Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta, Delftin teknillisestä yliopistosta ja Aalborgin yliopistosta ovat analysoineet satoja tieteellisiä tutkimuksia vastatakseen Heardin väittämiin. Kansainvälisen tutkijaryhmän mukaan täysin uusiutuvaan energiaan perustuvalle tulevaisuudelle ei ole esteitä.

"Vaikka monet Heardin esiin nostamat seikat ovat tärkeitä, on muistettava, että nykyteknologia tarjoaa niihin kaikkiin ratkaisut," kertoo hankkeesta vastaava tutkija, tohtori Tom Brown Karlsruhen teknillisestä yliopistosta.

"Nämä ratkaisut ovat edullisia etenkin, kun ottaa huomioon tuuli- ja aurinkovoiman laskevat kustannukset," sanoo toinen hankkeen tutkijoista, professori Christian Breyer Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta.

Brown viittaa ratkaisuun, jossa uusiutuvalla energialla tuotetaan vetyä tai synteettistä kaasua energiavarastoksi niille talvisille ajanjaksoille, jolloin aurinko- tai tuulienergian puuttuvaa tuotantoa ei voida korvata sähköntuonnilla, vesivoimalla, akuilla tai muilla energiavarastoilla. Tasapainon säilyttämiseksi on useita teknisiä ratkaisuja sähköverkon vakauttajista uudempiin elektronisiin ratkaisuihin. Tutkijat ovat keränneet siirtoverkko-operaattoreilta esimerkkejä parhaista käytänteistä maailmanlaajuisesti.

Tutkijoiden vastine on nyt julkaistu samassa lehdessä kuin Heardin ryhmän alkuperäinen artikkeli.

"Joidenkin sitkeiden uskomusten mukaan täysin uusiutuva energiajärjestelmä ei olisi mahdollinen," sanoo eräs vastineen kirjoittajista, professori Brian Vad Mathiesen Aalborgin yliopistosta.

"Meidän julkaisumme vastaa näihin uskomuksiin yksi kerrallaan viimeisimpien tutkimustulosten pohjalta. Tämä auttaa siirtämään huomion myyteistä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamien ilmasto- ja terveysongelmien ratkaisuun ja korvaavien edullisten skenaarioiden mallinnukseen."

*

Juttu on käytännössä suoraan kopioitu Lappeenrannan yliopiston julkaisema tiedote.

Parker lähti surffaamaan aurinkotuulessa - kuusi asiaa, mitkä Nasan aurinkoluotaimesta kannattaa tietää

Luotaimia on lähetetty melkein joka puolelle aurinkokunnassamme jättiläisplaneetoista pieniin komeettoihin saakka, mutta tällaista lentoa ei ole tehty koskaan aikaisemmin: Nasan aurinkoluotain hivuttautuu hyvin lähelle Aurinkoa ja pystyy etenkin tutkimaan Auringosta ulos virtaavaa kaasua erittäin tarkasti. Tämä on oikeasti eräs jännittävimmistä avaruuslennoista pitkiin aikoihin!


Henkilöauton kokoinen Parker -aurinkoluotain laulaistiin avaruuteen nyt sunnuntaina 12. elokuuta klo 10.31 Suomen kesäaikaa. Matkaan lähtöä yritettiin jo lauantaina, mutta kahden lähtölaskennassa tapahtuneen epätäsmällisyyden tarkistamisen vuoksi sitä jouduttiin lykkäämään ensin hieman yli puolella tunnilla ja sitten toisen kerran sen verran, että laukaisua ei olisi enää ennätetty tehdä ajoissa.

Luotain pitää saada lähetettyä tarkalleen oikealle, hyvin monimutkaiselle radalle, ja siksi sitä ei voi laukaista milloin vain. Jos "laikaisuikkunan" kuluessa ei päästä lentoon, on seuraava mahdollisuus tyypillisesti seuraavana päivänä samaan aikaan – eli kunhan Maa on jälleen samassa asennossa. Näin oli tälläkin kerralla.

Kuten tämä video laukaisusta näyttää, lähti luotain upeasti matkaan. Aikaa tositoimiin on vielä muutama kuukausi, sillä ensimmäisen kerran luotain on lähellä Aurinkoa marraskuussa; niinpä tässä odotellessa on hyvää aikaa katsoa oheiset videot ja lukaista syyt, miksi tästä lennosta kannattaa innostua.

1. Luotain menee hyvin lähelle Aurinkoa

Mikään avaruusluotain ei ole uskaltautunut koskaan näin lähelle Aurinkoa. Lähimmillään se tulee olemaan vain noin kuuden miljoonan kilometrin päässä Auringosta, mikä on vain noin neljä prosenttia Maan ja Auringon välisestä etäisyydestä ja vain noin 8,5 Auringon sädettä. Luotain siis on tuolloin Aurinkoa ympäröivän kuuman kaasun vyöhykkeen, auringonpimennyksien aikaan kauniisti näkyvän hohtavan koronan sisällä, sillä sen katsotaan ulottuvan Auringosta noin 12 Auringon säteen päähän.

Luotain on kuitenkin lähellä hyvin vähän aikaa, sillä lähellä Aurinkoa ollessaan on sen ratanopeus hyvin suuri. Parhaimmillaan nopeus tulee olemaan noin 200 kilometriä sekunnissa, eli noin 720 000 kilometriä tunnissa. Tämä tekee siitä nopeimman koskaan ihmisen tekemän laitteen. Aikaisempi nopeusennätys oli myös Aurinkoa tutkineella luotaimella, Helios-B:llä.

Luotaimen rata Auringon ympärillä tulee olemaan hyvin soikea. Kun lähimmillään rata on hyvin lähellä Aurinkoa, on kaukaisimmillaan se Venuksen radan toisella puolella. Siellä luotaimen nopeus on puolestaan hyvin pieni.

2. Se näkee, miten aurinkomyrskyt syntyvät

Koska Parker tulee siis olemaan hyvin lähellä Aurinkoa, pystyy se kuvaamaan ja mittaamaan Aurinkoa monin eri tavoin sekä paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin millään luotaimella tai maanpäälisillä havaintolaitteilla.

Luotaimessa on WISPR -kameralaitteisto (Wide-field Imager for Solar PRobe), joka tulee kuvaamaan muun muassa Auringon pinnan, niin sanotun heliosfäärin, sekä koronan ilmiöitä ja ennen kaikkea laitteella tullaan seuraamaan aurinkopurkauksia. Vaikka WISPR ei ole kuin kenkälaatikon kokoinen, tulee se todennäköisesti tuottamaan todella hienoja ja kiinnostavia kuvia. Kokoahan ei kameralla täydy tuolla olla paljoa, koska valoa riittää vaikka kuinka.

Auringon tutkimisesta näin läheltä on samalla tähtien tutkimista hyvin läheltä. Aurinkohan on samanlainen kuin tähdet taivaalla, paitsi että se on hyvin lähellä. Kun ymmärrämme sitä paremmin, niin tiedämme enemmän muiden tähtien toiminnasta ja olemuksesta.

3. Se käy Aurinkoa ympäröivän kuuman kaasukehän sisällä

Paitsi että luotain voi kuvata ilmiöitä läheltä, se on myös itse näiden ilmiöiden keskellä: yksinkertaisesti havaitsemalla ympärillään olevia hiukkasia ja mittaamalla sähkö- ja magneettikenttää valtavasti kiinnostavaa tietoa Auringon toiminnasta ja siitä, miten siitä lähtevät hiukkaset muodostavat aurinkotuulen.

Näitä mittauksia varten luotaimessa on neljä instrumenttipakettia: FIELDS (Electromagnetic Fields Investigation) kerää tietoja sähkö- ja magneettikentästä, radioaalloista, plasman (sähköisesti varattujen hiukkasten) tiheydestä sekä elektronilämpötilasta; ISIS (Integrated Science Investigation of the Sun) laskee elektroneja, protoneita ja raskaita ioneita; ja SWEAP (Solar Wind Electrons Alphas and Protons) havaitsee elektronien, protonien ja heliumionien nopeutta, tiheyttä ja lämpötilaa. Laitteet siis tekevät samankaltaisia mittauksia, mutta hieman eri tavoilla ja toisiaan täydentäen.

Koronan olemuksen ymmärtäminen yleisesti on erittäin hyödyllistä myös yleisellä tasolla, koska korona on plasmaa, eli sähköisesti varautunutta, kuumaa kaasua. Esimerkiksi fuusioenergian tutkimuksessa ja toimivan fuusiovoimalan kehittämisessä suurimmat ongelmat liittyvät juuri plasman käyttämiseen ja hallintaan.

4. Se on myös kaukana Auringosta

Parker käy radallaan siis hyvin lähellä Aurinkoa, mutta sen soikea rata vie sen myös Venuksen rataakin kauemmaksi Auringosta. Kaikkia mittauksia voidaan siis tehdä kaikilla etäisyyksillä tällä välillä, joten luotaimen keräämien tietojen avulla saadaan erittäin hyvä kuva siitä, miten aurinkotuuli muodostuu ja kuinka se puhaltaa avaruudessa. Myös aurinkomyrskyjen etenemisestä planeettainvälisessä avaruudessa saadaan varmasti paljon lisätietoa. Tämä auttaa myös ennustamaan sitä, miten Auringon röyhtäisyt vaikuttavat maapalloon.

Suunnitelman mukaan luotain tekee ainakin 24 kierrosta Auringon ympärillä. Seitsemän kertaa luotain ohjataan hyvin läheltä Venusta, jotta rataa voidaan muuttaa painovoimalinkouksella siten, että radan Aurinkoa läheisin piste siirtyy yhä lähemmäs. Kun normaalisti painovoimalinkouksella kiihdytetään luotaimen nopeutta, niin nyt temppua käytetään ratanopeuden hidastamiseen. Luotaimen lento kestää ainakin seitsemän vuotta.

5. Luotain on todella badass

Auringon kuumentava vaikutus kuuden miljoonan kilometrin päässä on noin 520 kertaa voimakkaampi kuin täällä Maan seutuvilla. Se tarkoittaa sitä, että Parkerin täytyy kestää noin 1400°C olevan lämpötila – eikä vain kestää, vaan myös toimia tuossa kuumuudessa!

Tekninen ratkaisu kuumuusongelmaan on massiivinen lämpökilpi, jonka takana luotain piilottelee lähellä Aurinkoa ollessaan. Kilpi on lähes 12 cm paksu ja se on tehty hiilestä sekä hiilikuidusta samaan tapaan kuin esimerkiksi avaruussukkulan musta nokka, joka joutui kestämään maahanpaluussa ilmakehän kitkakuumennuksen vuoksi suurimman lämpökuorman. Vain tutkimuslaitteiden anturit ja kameran linssi, kurottavat ulos kilven takaa, kuten myös sähköä tuottavat aurinkopaneelit, jotka tosin on tehty hyvin kuumuutta kestäviksi. Aurinkopaneelien kulmaa Auringon suhteen muutetaan myös lennon eri vaiheissa: radan kaukaisimmassa osassa ne osoittavat suoraan Aurinkoon, mutta kaikkein lähimpänä oltaessa paneelit asiassa käännetään kokonaan lämpökilven taakse suojaan. Silloin sähkön tuottamiseen käytetään pienempiä, nestejäähdytettyjä lähes peilipintaisia aurinkopaneeleita.

Jos jostain syystä luotaimen asento häiriintyy hyvin lähellä Aurinkoa oltaessa, eikä kilpi ei osoittaisi suoraan Aurinkoon ja Aurinko paistaisi suoraan siihen, niin luotain menisi rikki vain muutamassa sekunnissa. Varmuuden vuoksi kaikkein herkimmät ovat ovat aivan luotaimen keskellä, varmasti lämpökilven suojassa.

Hyvin lähellä Aurinkoa toimiminen vaatii myös hyvin suurta automatiikkaa. Plasma häiritsee radioyhteyttä, ja lisäksi radiosignaalilta kestää noin kahdeksan minuuttia kulkea matka Maan ja Auringon välillä. Parker on eräs autonomisimmista koskaan tehdyistä avaruusluotaimista.

6. Luotain saa parin vuoden päästä seuralaisen

1990-luvulla Nasa ja Euroopan avaruusjärjestö harkitsivat yhteisen aurinkoluotaimen tekemistä, mutta lopulta kumpikin päätti tehdä oman luotaimensa. Eikä vain aurinkoluotaimen, vaan myös hieman samaan tapaan syntyi kaksi erillistä Merkurius-planeettaa tutkivaa luotainta, jotka ovet teknisesti hieman saman kaltaisia aurinkoluotaimen kanssa, koska Merkurius kiertää niin lähellä Aurinkoa, että lämpöhallinta on iso ongelma.

Nasan Merkuriusta tutkinut luotain MESSENGER laukaistiin vuonna 2004 ja se tutki Merkuriusta vuosina 2011-2015. Esan merkuriusluotain BepiColombo laukaistaan vasta nyt lokakuussa matkaan.

Nasan ja Esan aurinkoluotaimet eroavat myös toisistaan samaan tapaan kuin merkuriusluotaimet: MESSENGER oli teknisesti hyvin suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti tehty luotain, joka luotti lämpöhallinnassaan paksuun lämpökilpeen, kun BepiColombo käyttää varsin edistyksellistä tekniikkaa lämpötilansa tasaisena pitämiseen ja tekee paljon enemmän erilaisia havaintoja kuin MESSENGER. Esan aurinkoluotain Solar Orbiter hyötyy paljon BepiColombosta ja sen tekniikasta (jonka kehittämiseen meni paljon suunniteltua enemmän aikaa), ja myös se on Parker -aurinkoluotainta "edistyksellisempi" teknisesti.

Vaikka Nasa ja Esa ovat tehneet omat luotaimensa, ne on suunniteltu toisiaan täydentäviksi. Solar Orbiterin rata on myös hyvin soikea, mutta vaikka se pysyttelee hieman kauempana Auringosta, sen ratatasoa muutetaan vähitellen siten, että se pystyy havaitsemaan Aurinkoa noin 34° ylhäältä ja alhaalta. Kun Parker voi tehdä havaintojaan vain planeettojen ratatasossa, saa Solar Orbiter kolmiulotteisen kuvan aurinkotuulesta ja Auringon ilmiöistä.

Nasalla onkin suuri osuus Solar Orbiterin lennossa ja se toimittaa siihen paitsi tutkimuslaitteita, niin myös kustantaa luotaimen laukaisun. Se lähetetään matkaan vuonna 2020 amerikkalaisella kantoraketilla Cape Canaveralista.

Bonus 1: Miksi nimi Parker?

Henkilöauton kokoinen luotain on saanut nimensä Eugene Parkerilta, nyt 90-vuotiaalta amerikkalaiselta astrofyysikolta, joka on eräs tärkeimmistä aurinkotuulta ja sen ilmiöitä tutkineita henkilöitä. Edelleen kohtalaisen hyvässä kunnossa oleva Parker oli nyt lauantaina Floridassa seuraamassa aurinkoluotaimen laukaisuyritystä.

Bonus 2: Miksi lentäminen alaspäin aurinkokunnassa on niin vaikeaa?

Parker-aurinkoluotain lähetetään matkaan Delta IV Heavy -kantoraketilla, joka on eräs äreimmistä nyt käytössä olevista raketeista. Lisäksi siinä on mukana voimakas ylin vaihe, jolla luotain saadaan singottua halutulle radalle. Alla oleva video selittää asiaa, mutta asian voi tiivistää tähän: alaspäin aurinkokunnassa mentäessä alusta ei tarvitse kiihdyttää, vaan hidastaa. Ja se vaatii paljon voimaa!

*

Alkuperäistä juttua on päivitetty onnistuneen laukaisun jälkeen.

Tässä tuhatkunta syytä tuijottaa taivaalle tänä viikonloppuna: tähdenlennot ja auringonpimennys

Pe, 08/10/2018 - 19:31 Jari Mäkinen
Meteoreja taivaalla ja osittainen auringonpimennys. Kuvat: David Kingham ja Victor R Ruiz..

Lähipäivät saavat taivaanilmiöiden ihailijat hepnaadiin, koska huomenna lauantaina on osittainen auringonpimennys ja perseidien tähdenlentoparven aktiivisuushuippu osuu sunnuntain ja maanantain väliselle yölle. Kaikki tulevat aamuyöt tarjoavat kuitenkin tähdenlentoja – sään vain niin salliessa.

Pari viikkoa sitten oli täydellinen kuunpimennys, eli Kuu ja Aurinko olivat Maasta katsottuna vastakkaisilla puolilla taivasta. Nyt, kun Kuu on tehnyt radallaan puolikkaan kierroksen eteenpäin, on se samassa suunnassa Auringon kanssa.

Kuunpimennyksen synnyttänyt Maan varjo on suurempi kuin on Auringon peittävä Kuu kooltaan, joten Aurinko ei pimene Kuun taakse kokonaan. Tämä huominen osittainen auringonpimennys on kuitenkin yhteydessä 27.–28.7. tapahtuneeseen täydelliseen kuunpimennykseen: pimennykset tapahtuvat kahden viikon välein 1–3 pimennyksen sarjoina.

Jaksoittaisuus johtuu siitä, että auringon- ja kuunpimennyksiä voi tapahtua vain, kun Kuun kallistunut rata on sopivasti kääntyneenä Maan ja Auringon suhteen. Radan asento kääntyy verkkaisesti, mutta Kuu saattaa ennättää sujahtaa kolmekin kertaa Auringon editse ja/tai Maan varjoon ennen kuin rata on kääntynyt siten, että pimennyksiä ei enää tapahdu – ennen kuin rata on kääntynyt taas sopivaan asentoon. Tähän menee 173 vuorokautta. Tämän jälkeen voidaan nähdä uusi pimennysrypäs.

Siinä missä kuunpimennys näkyy kaikkialla, missä Kuu on näkyvissä, ei auringonpimennystä nähdä kuin vain pienellä alueella, mistä katsottuna Kuu sattuu osumaan Auringon eteen. Täydellisen auringonpimennyksen näkymisalue on hyvin kapea, pitkä soiro kartalla. Osittainen pimennys nähdään laajemmalla alueella.

Tätä pimennystä ei voi nähdä täydellisenä missään päin maapalloa, vaan Kuun heittämä syvin varjo pyyhkäisee pohjoisnavan yli. Parhaiten pimennys näkyy Venäjän koillisosissa (sekä Pohjoisnavalla). Myös Suomessa pimennys on komein pohjoisessa ja Etelä-Suomessa vain pieni osa Auringosta jää Kuun taakse.

Kartta näyttää miten auringonpimennys näkyy Suomessa. Kilpisjärvellä pimennys alkaa klo 11.31.48 ja on maksimissaan 12.15.44, jolloin 28 % Auringon kiekosta on peittynyt. Helsingissä pimennys alkaa klo 11.51.01 ja on suurimmillaan 12.17.47, jolloin pimennys on vain 8-prosenttinen. Aikoja muillekin paikkakunnille on listattuna Ursan sivuilla. Kuva: Ursa / Veikko Mäkelä


Aurinkoa ei saa katsoa pimennyksen aikanakaan ilman asianmukaista suojausta. Silmin näkymätön infrapunasäteily aiheuttaa verkkokalvolla vaurioita jo muutamassa sekunnissa, eikä vahinkoa huomaa heti. Katsominen CE-hyväksyttyjen ja EU:n henkilösuojaindirektiivin mukaisten pimennyslasien sekä kaukoputkiin tarkoitetun suodatinkalvon avulla on turvallista. Myös hitsarinlasi numero 14 suodattaa infrapunasäteilyä riittävän hyvin.

Valotettuja filmejä, noettuja laseja tai tavallisia aurinkolaseja ei saa käyttää pimennyksen tarkkailuun.

Suomessa nähtiin edellisen kerran osittainen auringonpimennys 20.3.2015 ja seuraava osittainen auringonpimennys nähdään koko maassa kesäkuussa 2021. Täydellinen pimennys havaitaan samalla paikkakunnalla keskimäärin kerran 400 vuodessa. Suomessa edellinen täydellinen auringonpimennys nähtiin heinäkuussa 1990, ja seuraavan kerran tämä tapahtuu vasta lokakuussa 2126.

Seuraava täydellinen auringonpimennys tapahtuu ensi kesänä 2. heinäkuuta Tyynellä valtamerellä sekä Etelä-Amerikassa. Tiedetuubi ja Tähdet ja avaruus -lehti järjestävät matkan pimennystä katsomaan; matkalle on vielä muutama paikka vapaana.

Tähdenlentoja

Taivaalla näkyy joka yö tähdenlentoja, mutta toisinaan niitä on hieman enemmän. Nämä niin sanotut tähdenlentoparvet liittyvät yleensä johonkin komeettaan, jonka radan läpi maapallo kulkee omalla radallaan. Komeetasta irronneet ja radalle jääneet pienet hituset törmäävät ilmakehään ja palavat siinä kauniina tähdenlentoina.

Koska maapallo kohtaa komeetan radan aina samaan tapaan, näyttää siltä, että parveen liittyvät tähdenlennot tulevat samasta suunnasta taivaalla. Ja koska hitusia on avaruudessa varsin laajalla alueella komeetan radan luona, näkyy tähdenlentoja jopa parin viikon ajan, mutta siten, että niillä on yksi, tarkka huippuaika, jolloin maapallo on lähimpänä komeetan radan keskiosaa.

Nimensä tähdenlentoparvet saavat tähdistöstä, mistä ne näyttävät tulevan. Niinpä nämä elokuisen meteorit ovat nimeltään perseidit, koska ne näyttävät tulevat Perseuksen tähtikuviosta.

Hyvin harva tähdenlennoista näkyy kuitenkaan Perseuksessa, vaan jos niiden rataa jatketaan tulosuuntaan, niin se osoittaa Perseukseen.

Komeetta, mihin perseidit liittyvät, on nimeltään 109P/Swift-Tuttle. Se on noin 26 kilometriä halkaisijaltaan oleva jäästä ja kivestä koostuva möhkäle, joka kiertää Auringon kerran 133 vuodessa hyvin soikealla radallaan. Seuraavan kerran se tulee lähelle Aurinkoa vuonna 2125, mutta siitä irronneita palasia siis nähdään taivaalla aina näin elokuussa.

Perseidien tähdenlentoparvi on yleensä yksi vuoden näyttävimmistä. Siihen kuuluvia meteoreja voidaan nähdä yötaivaalla harvakseltaan jo nyt ja aina 24.8. saakka, mutta valtaosa tähdenlennoista nähdään välillä 10.–14.8. ja kaikkein paras aika 12.–13.8., eli ensi sunnuntain ja maanantain välinen yö.

Silloin tähdenlentoja voi olla noin kerran minuutissa, eli 60-70 tunnissa, mutta toisinaan parvessa tulee ryöpsähdyksiä, jolloin taivaalla voi olla jopa 200 meteoria tunnissa. Siis yli kolme minuutissa. Äkkiseltään arvioituna voi viikonlopun aikana taivaalla olla siis tuhatkunta perseideihin kuuluvaa tähdenlentoa.

Koska nyt on uusikuu (eihän muuten Kuu olisi päivätaivaalla pimentämässä lauantaina Aurinkoa), on yö pimeä ja siksi heikoimmatkin tähdenlennot näkyvät hyvin. Tosin perseideissä on yleensä kohtalaisen paljon kirkkaita tähdenlentoja, bolideja. Niistä saattaa jäädä taivaalle hetkeksi vana, ja jotkut saattavat näyttää punertavilta.

Aamuyö on parasta aikaa perseidien katsomiseen, koska Perseus on Auringon laskiessa melko korkealla koillistaivaalla ja pysyttelee koillisen ja idän suunnalla koko yön, mutta tähtikuvion tarkkaa paikkaa ei tarvitse löytää voidakseen nähdä tähdenlentoja, sillä niitä näkyy ympäri taivasta. Katse kannattaa suunnata korkealle taivaalle koillisen ja idän välille.

Meteorien havaitseminen on sitä helpompaa, mitä pimeämpi taivas on ja mitä vähemmän siellä on pilviä. Koska pohjoisen yöt ovat edelleen hyvin valoisia, perseidejä näkyy käytännössä vain Oulun eteläpuolella. Tähdenlentoja näkyy eniten aamuyöllä puolenyön ja aamukahden välillä, mutta kirkkaimpia niistä voi nähdä heti pimeän laskettua, mikäli taivas on selkeä.

Tähdenlentoja on mukavinta havaita selällään, vaikkapa makuualustan päällä maaten. Mitä pidempään taivasta tarkkailee, sitä useampia tähdenlentoja ennättää nähdä. Vaikka ilta olisi muuten leuto, maassa makaillessa tulee nopeasti kylmä ja siksi vällyä kannattaa laittaa päälle!

*

Jutussa on mukana runsaasti lainauksia Ursan tiedotteesta. Otsikkokuvana on David Kinghamin tekemä kooste 26 kuvasta vuoden 2012 perseideistä (flickr) ja Victor R Ruizin kuva marraskuussa 2013 Kanarian saarilla näkyneestä auringonpimennyksestä (flickr.

Superhelteen jännä seuraus: polttavan kuuma sade

Pe, 08/10/2018 - 18:05 Jari Mäkinen
Sadetta Joshua Treen luonnonpuistossa

Lämpötilaltaan 50°C oleva vesi ei saa aikaan palovammoja, mutta kuumalta se tuntuu. Miltä tuntuisi saada niin kuumaa vettä sateena niskaan?

Netissä kiersi alkuviikosta juttu siitä, että Kaliforniassa olisi mitattu 24. heinäkuuta kuumin koskaan havaittu sade: Imperial-nimisessä kylässä San Diegon itäpuolella mittarit osoittivat sadepisaroiden lämpötilan olleen 119°F, eli 48°C.

Tuo päivä oli eräs kuumimmista Kaliforniassa koskaan havaituista, sillä Kuoleman laaksossa virallinen mitattu lämpötila oli 52°C ja jopa sitä lähimmässä kaupungissa, Palm Springsissä, oli lukema 50°C. Imperialissa jäätiin hieman alle 50°C:n, sillä sikäläisittäin lämpötila oli 121°F.

Mittaustieto lämpötilaltaan tarkalleen 48,3°C olleesta sateesta paljastui myöhemmin viallisesta sensorista johtuneeksi virheelliseksi havainnoksi, mutta kuumin koskaan oikeasti ja todistetusti mitattu sade ei ole paljoa viileämpi. Needlesissä, samoin Kaliforniassa, Mohaven autiomaan kupeessa, satoi 13. elokuuta 2012 lämpötilaltaan 47,8°C ollutta vettä.

Sade kuumassa ja hyvin kuivassa on harvinainen ilmiö, mutta joskus olosuhteet ovat juuri sopivat sadepisaroiden muodostumiseen. Esimerkiksi Needlesin ennätyssade tapahtui ilman kosteuden ollessa vain 11 % ja tilanteessa, missä tuuli puhalsi varsin nopeasti paikalle kosteampaa ilmaa, joka nousi saman tien ylöspäin ja siitä tiivistyi pisaroita, jotka satoivat alas.

Sade tosin haihtui hyvin nopeasti ja alas maan pinnalle päätyi vain muutamia pisaroita. Mutta ne todellakin paitsi olivat, niin myös tuntuivat kuumilta.

Sitä aikaisempi sateen kuumuusennätys oli kesäkuun 7. päivältä 2012, jolloin Saudi Arabiassa lähellä Mekkaa syntyi mereltä kuumalle aavikolle nopeasti tulleesta meriusvasta ukkosmyrskyjä, jossa sateen lämpötila oli 45°C. Sitä aikaisemmin Marrakechissa, Marokossa satoi 43-asteista vettä heinäkuussa 2010.

Ilmastonmuutos vaikuttaa tähänkin siten, että todella kuumat päivät tulevat yleisemmiksi ja olosuhteita, missä kosteampaa ilmaa pääsee tunkeutumaan kuumaan ja kuivaan paikkaan, syntyy aiempaa useammin.

Suomessa polttavan kuuman sateen mahdollisuus on kuitenkin vielä varsin pieni. Sen sijaan rajuja ukkosia ja rakeita on tiedossa aiempaa useammin.

*

Otsikkokuvassa on pilviä Joshua Treen kansallispuistossa Kaliforniassa hyvin lähellä Imperialia. Kuva on otettu 19. heinäkuuta 2017, jolloin olosuhteet olivat hyvin samanlaiset kuin nyt heinäkuussa: ilma oli hyvin kuivaa ja lämpötila 38°C. Kuva: National Park Service.

Asteroidi Ryugu noin kilometrin korkeudesta nähtynä: upeaa

Ti, 08/07/2018 - 23:52 Jari Mäkinen
Ryugu kilometrin korkeudesta nähtynä

Japanilainen avaruusluotain Hayabusa 2 saapui asteroidi Ryugun luokse kesäkuun 27. päivänä. Heinäkuussa se laskeutui vain noin kuuden kilometrin korkeuteen ja elokuun alussa edelleen lähemmäksi, viiteen kilometriin. Nyt 6. elokuuta luotaimen rataa muutettiin uudelleen ja se tuli vain 851 metrin päähän asteroidin pinnasta.

Hayabusa 2:n uskalias temppu oli tarkoitettu tässä vaiheessa ennen kaikkea Ryugun vetovoiman tarkkaan mittaamiseen, sillä myöhemmin, kun luotaimen tehtävänä on tulla aivan sen pintaan kiinni ja ottaa näytteitä sekä jättää asteroidin pinnalle tutkimuslaitteita, pitää Ryugun tarkka painovoima tuntea hyvin.

Siksi luotaimen annettiin nyt elokuun 6. päivänä pudotautua vapaasti kohti asteroidia, ja kun matkaa pintaan oli enää 851 metriä, luotain käynnisti rakettimoottorinsa ja alkoi jälleen nousta ylemmäksi.

Lähestyminen aloitettiin 20 kilometrin korkeudesta ja luotain palasi takaisin noin viiden kilometrin korkeuteen.

Toinen tärkeä tavoite lähelle tulemisessa oli Ryugun pinnan tarkka kuvaaminen. Otsikkokuva onkin otettu noin 1250 metrin korkeudesta, ja siinä näkyy hyvin hiekkaa, kivenmurikoita, kumpuja ja painautumia – jopa kraattereita. Näiden lähikuvien avulla tutkijat päättävät paikan, minne luotain laskeutuu ottamaan näytettä.

Heinäkuun lopussa luotaimen lennosta vastaava Japanin avaruustutkimusvirasto JAXA julkaisi kauniin stereokuvan Ryugusta kuuden kilometrin korkeudesta kuvattuna. Paras tapa nauttia kuvasta on katsoa sitä sinipunalaseilla, joissa oikean silmän päällä on sininen suodatin ja vasemman päällä punainen.

Kuvat: JAXA, University Tokyo, Koichi University, Rikkyo University, Nagoya University, Chiba Institute of Technology, Meiji University, University of Aizu, AIST.

Seksiä kesäyössä – lähetä havaintosi kiiltomatoryhmälle

Ti, 08/07/2018 - 18:51 Toimitus
Kiiltomatonaaras loistaa kesäyössä. Kuva: Gautier Baudry.

Kesäyössä vihreää valoa hohtava tuikku on kiiltomatonaaras, jonka pariviikkoisen aikuiselämän ainoa tarkoitus on lisääntyä. Anna-Maria Borshagovski tutkii näitä valolla puolisoa houkuttelevia kovakuoriaisia ja reissaa pitkin eteläistä Suomea mittaamassa niiden valaisutehoa.

Kiiltomadoilla naaras koreilee eikä uros, toisin kuin eläinmaailmassa yleensä. Naaraan takapäässä on valoelin, jossa kelmeänvihreä valo syntyy entsymaattisesti niin, että lusiferaasientsyymi hapettaa lusiferiiniyhdisteen oksilusiferiiniksi. Kiiltomatonaaras sytyttää lamppunsa kesäöinä.

”Väitöskirjani aiheena on tutkia valaistusolosuhteiden vaikutusta kiiltomatojen loisteeseen ja koiraiden näkökykyyn”, Anna-Maria Borshagovski kertoo.

”Olen kasvattanut sekä suomalaisia että englantilaisia kiiltomatoja, koska haluan verrata valaistusolosuhteiden vaikutusta kiiltomatojen ominaisuuksiin. Jos kahden eri populaation yksilöillä, jotka kasvatetaan samanlaisissa ympäristöoloissa, on eroja, niin voidaan ehkä vetää johtopäätös, että erot ovat geneettisiä. Jos taas erot johtuvat vain ympäristöolosuhteista, niin kasvatetuissa yksilöissä ei olisi eroja. Tätä lähden pian analysoimaan.”

Tohtorikoulutettava Anna-Maria Borshagovski tutkii, kuinka kiiltomatonaaraan loiste ja koiraan näkökyky ovat kehittyneet ympäristön valo-olosuhteiden mukaan. Kuva: Antti Yrjölä.

Tohtorikoulutettava Anna-Maria Borshagovski tutkii, kuinka kiiltomatonaaraan loiste ja koiraan näkökyky ovat kehittyneet ympäristön valo-olosuhteiden mukaan. Kuva: Antti Yrjölä.


Kiiltomato on hyödyllinen peto

”Toukat syövät kotiloita. Pienet toukat pystyvät ryhmässä tappamaan lehtokotilon, ja isommat toukat tappavat lehtokotilon kertapuraisulla. Toukka erittää myrkkyä, jolla se lamaannuttaa saaliinsa, ja sitten se pihtimäisillä puruelimillä haukkaa palasia kotilosta. Vahvat ruuansulatusentsyymit sulattavat kotilon hyvin nestemäiseksi ravinnoksi”, Borshagovski kertoo.

Lehtokotilot ovat harmillinen riesa puutarhoissa, sillä ne lisääntyvät vauhdilla ja syövät nopeasti suuriakin kasvustoja. Kiiltomadot ovat siis puutarhurin hyödyllisiä apulaisia.

Kiiltomatojen toukkavaihe kestää pitkään, kahdesta neljään vuotta. Aikuiset kiiltomadot eivät syö mitään.

”Toukkien tehtävä on syödä ja kasvaa isoksi. Aikuisen kiiltomadon ainoa tehtävä on löytää parittelukumppani ja lisääntyä.”

Kiiltomatojen levinneisyysalue kattaa Kokkolan ja Kuhmon eteläpuolisen Suomen. Runsaiten kiiltomatoja tavataan etelärannikolla.

”Kiiltomadot viihtyvät parhaiten lähellä vesistöjä kosteilla paikoilla eli siellä, missä on ravintoa niiden jälkeläisille.”

Rajoittaako kiiltomatojen pohjoista levinneisyyttä valon määrä, lämpötila vai jokin muu tekijä?

”Todennäköisesti rajoittavia tekijöitä ovat lämpötila ja kasvukauden pituus ja sitä kautta myös ravinto. Kotiloita on vähemmän ja ne ovat pienempiä pohjoisessa, ja lehtokotiloita esiintyy vain eteläisimmässä Suomessa.”

”Olemme saaneet monilta ihmisiltä havaintoja kiiltomadoista mökeiltä ja kotipihoilta. Monilla on kiiltomadoista tarinoita, jotka liittyvät lapsuuteen. Kiiltomatoja kerättiin ja ripustettiin lippalakkeihin, ja näin yritettiin tehdä vaikutus kylän tyttöihin”, Borshagovski nauraa.

Kitkeränmakuisia kasvatteja

”Olemme kasvattaneet kiiltomatoja tutkimustarkoituksiin laboratoriossa. Naaras hedelmöitetään ja se munii todella nopeasti, jo parin päivän sisällä parittelusta. Naaras laskee munat mullan suojaan. Mullan pitää olla sopivan kosteaa, ja pitääkin olla tarkkana, ettei se kuivu tai homehdu. Noin kuukauden kuluttua munista kuoriutuu pikkuruisia, parin millin mittaisia toukkia”, Borshagovski kertoo.

”Annamme toukille ruoaksi kotiloita. Toukat syövät ahkerasti ja luovat nahkansa kasvaessaan. Usein nahanluonti on toukille kova paikka ja osa toukista kuolee.”

Kiiltomadon toukkia on kasvatettu tutkimustarkoituksiin laboratoriossa. Kuva: Anna-Maria Borshagovski.


Kiiltomatotoukka mönkii ja kiemurtelee purkissa, jossa Borshagovski pitää muutamia kasvattejaan. Parin sentin mittaisella mustalla toukalla on molemmilla sivuillaan kymmenkunta keltaista tai oranssia pistettä.

”Toukat sukivat itseään sukasillaan, emmekä ole varmoja, pesevätkö ne itseään vai levittävätkö ne sukasilla itseensä ainetta, joka tekee niistä pahanhajuisia ja -makuisia.”

Kiiltomadoilla ei ole luontaisia vihollisia, sillä linnut ja muut saalistajat karttavat niitä pahan maun vuoksi. ”Pahaa makua en tosin ole vielä rohjennut todentaa maistamalla”, Borshagovski naurahtaa.

Kokeilla selvitetään parinvalintaa

”Meillä on Tvärminnen tutkimusasemalla Hangossa laitteisto, jolla mitataan naaraiden loistetta eli valon voimakkuutta ja väriä. Tämän vempaimen kanssa kierrän Hankoniemestä Konnevedelle mittaamassa naaraita, joten saan pohjois-etelä -akselilla hyvät havainnot vertailuja varten.”

Anna-Maria Borshagovski haluaa selvittää, mitkä asiat vaikuttavat loisteen voimakkuuteen, miten koiraat havaitsevat valon ja miten ne tekevät valinnan naaraiden välillä.

”Konneveden korkeudella kesäyöt ovat valoisampia kuin Hangossa, joten elinympäristö on aika erilainen pohjois-eteläsuunnassa. Minua kiinnostaa se, kuinka naaraan loiste ja koiraan näkökyky ovat kehittyneet ympäristön valon vaikutuksesta.”

”Itä-länsisuuntaista vaihtelua olisi myös mielenkiintoista tutkia. Kollegani on verrannut Suomen ja Ruotsin populaatioiden geneettistä vaihtelua ja näyttää siltä, että erot maiden välillä ovat todella suuria. Myös se kiinnostaa, mistä päin kiiltomadot ovat aikojen alussa Suomeen tulleet.”

Valosaaste vaikeuttaa kiiltomatojen pariutumista. Koiras ei huomaa katulampun alla loistavaa naarasta, vaan valitsee valokeilan ulkopuolella näkyvän naaraan.

Ledilamput, varsinkin vihreät, muistuttavat erehdyttävästi kiiltomatonaarasta.

”Me käytämme vihreitä ledejä koiraiden pyydystämiseen”, Borshagovski kertoo. ”Kiiltomatoansa on yksinkertainen: isosta limupullosta leikataan yläosa irti ja se käännetään nurinpäin suppiloksi pullon alaosaan. Ansan päälle asennetaan vihreä ledi, jonka houkuttelemat lemmenkipeät koiraat tipahtavat ansaan.”

”Koirailla tehdään muun muassa parinvalintakokeita. Hypoteesina meillä oli, että koiras valitsee ison naaraan, jolla on näkyvä valo ja joka tuottaa paljon munia. Yllättävää oli, että koolla ei ollutkaan väliä, vaan koiras valitsi sekä isoja että pieniä naaraita. Ehkä koiraan ei tarvinnut olla kovin valikoiva, kun naaraita oli ulottuvilla useampia. Koiras pystyy nimittäin hedelmöittämään ainakin kaksi naarasta kerrallaan.”

Luonnossa koiras ohjautuu kuitenkin sen suurimman ja kirkkaimman naaraan luo.

*

Artikkeli on Oulun yliopiston tiedotuksen julkaisemaSatu Räsäsen kirjoittama juttu suoraan kopioituna. Otsikkokuvan kesäyössä loistavasta kiiltomatonaaraasta on ottanut Gautier Baudry.

Kiiltomatojen tutkimuksesta on lisätietoja Ötökkäakatemian sivuilla. Kiiltomatoryhmä -niminen ryhmä Facebookissa kerää havaintoja kiiltomadoista!

Kiinnostaako oman Mars-kulkijan rakentaminen? Nasa tarjoaa ohjeet!

To, 08/02/2018 - 22:19 Jarmo Korteniemi

Nasa on julkaissut menestyksekkäiden Mars-mönkijöiden "lähdekoodin". Nyt kuka tahansa aiheesta innostunut voi rakentaa oman kulkijansa varsin helposti ja halvalla. Tarvitaan vain taitoa - tai ainakin innostusta.

Marsiin on tähän mennessä laskeutunut seitsemän laitetta, joiden tarkoituksena on ollut tavalla tai toisella liikkua planeetan pinnalla. Menestys on kuitenkin ollut vaihtelevaa: laitteista vain neljä on toiminut kuten pitikin. Mutta juuri nuo neljä - kaikki Nasan kulkijoita - ovat ylittäneet kaikki odotukset toimintavarmuudellaan. Ja niillä kaikilla on sama perusrakenne: keskustietokone, runko, sekä kuusi itsenäisesti toimivaa ja jousitettua rengasta. Robotit ovat hyvin toimintakykyisiä vaikeassakin maastossa..

Nyt kulkijoiden "piirustukset" on annettu vapaaseen jakeluun kattavien ohjeiden kera. Lähes kuka tahansa pystyy rakentamaan "Open Source Roverin" avulla oman versionsa toimivasta Mars-kulkijasta ja käyttämään sitä haluamallaan tavalla.

Ohjeet opastavat kuinka rakentaa kauko-ohjattava, muokkauskelpoinen ja verrattain edullinen pohjarakenne. Kaikkea tekniikkaa ei kuitenkaan anneta eteenpäin, joten paketissa ei tule ohjeita esimerkiksi tieteellisten mittalaiteiden, kameroiden tai aurinkopaneelien rakentamiseen. Tavoite on, että jokainen tee-se-itse -henkilö lastaa robottinsa kyytiin mitä laitteita haluaa - olivatpa ne sitten tieteellisiä tai jotain aivan muuta.

Valmiin 6-renkaisen robotin massa on runsaat 10 kilogrammaa ja pituus 60 senttimetriä eli se on lähes saman kokoinen kuin Sojourner, ensimmäinen Marsissa todella toiminut kulkija. Kulkijan toiminta-ajaksi luvataan noin 5 tuntia jatkuvaa käyttöä. Tuossa ajassa laitteella ehtii ajaa kolmen kilometrin matkan - sen vauhti kun on huimat 17 senttiä sekunnissa.

Osien arvioidaan maksavan runsaat 2000 euroa, mutta jos tee-se-itse -henkilön varastosta sattuu löytymään käyttökelpoisia osia, summa voi pienentyä kummasti. Ero oikean Mars-kulkijan kehitys- ja rakennuskustannuksiin on huima: Sojournerin kokonaishinta oli runsaat 20 miljoonaa euroa. Halpuudestaan huolimatta tekniikka on samankaltaista kuin Mars-mönkijöissä.

Laite pystyy kulkemaan erittäin kivikkoisessa ja epätasaisessa maastossa. Kaikki kuusi vetävää rengasta ovat koko ajan kosketuksissa pintaan. Nousukulma laitteella voi olla noin 30 astetta, ja sivusuunnassa se sietää jopa 45 asteen kallistusta. Todelliset arvot riippuvat tietystikin tee-se-itse -rakentelijan käyttämistä osasista. Kulkijan saa kyllä liikkumaan nopeamminkin, mutta silloin nousukulma ei voi olla aivan yhtä jyrkkä kuin perusohjeilla.

Laitteen aivoina toimii pieni, halpa mutta monipuolinen Raspberry Pi -tietokone.

Kulkijaa voi käyttää sekä android-sovelluksen että Xboxin ohjaimen välityksellä. Lisäksi rakentelijat voivat vapaasti kehittää omia ohjaussysteemejään, vaikkapa ääniohjauksen tai kameroiden avulla täysin autonomisesti toimivan laitteen.

Rakentajalta vaadittava taitotaso ei ole päätä huimaava. Hänen täytyy osata mm. käyttää rautasahaa ja viilaa sekä kyetä kolvaaman ja ymmärtää sähköjärjestelmien päälle. Softapuolella suositellaan perustason Linux- ja Python-ohjelmointitaitoja. Mutta tekemällä oppii, ja projektin aikana on tarkoitus opetella taitoja lisää.

Rakennusprojektin toteutuminen vaatii noin 200 henkilötyötuntia, kokemattomalta varmasti enemmän. Kyse on siis vähintään noin kuukauden täysipäiväisestä työstä.

Kulkijan tarkoitus on antaa aiheesta kiinnostuneille helppo ja halpa tapa kehittää taitojaan. Mars-kulkijat rakentanut laitos kuvailee projektia "opetus- ja oppimiskokoemukseksi niille, jotka haluavat osallistua tekniikan, softan, elektroniikan tai robotiikan kehittämiseen". Tavoite on innoittaa eritoten seuraavan sukupolven tekijöitä.

Kulkijan tarjoaa Jet Propulsion Laboratory, Nasan robotiikkaan erikoistunut tutkimus- ja kehityslaitos. JPL sijaitsee Los Angelesin kupeessa Pasadenassa.

Lisää projektista voi lukea Open Source Rover -sivuilta, ja vertaistukea ja osviittaa erilaisista ratkaisuista voi hakea projektin keskustelupalstalta. Varsinaiset rakennusohjeet löytyvät GitHubin sivulta.

Kuvat: NASA / JPL / Open Source Rover

Mars on nyt lähellä meitä, mutta mitä se merkitsee oikeasti?

Ke, 08/01/2018 - 00:57 Jari Mäkinen

Maa ja Mars ovat nyt hyvin lähellä toisiaan, ja siksi punainen planeetta loistaa varsin kirkkaana (tosin matalalla Suomesta) taivaalla. Mitä tämä tarkoittaa? Miksi Mars on juuri nyt lähellä?

Maa ja Mars ovat lähellä toisiaan kerran noin 1,8 vuodessa.

Koska kumpikin planeetta kiertää Aurinkoa hieman soikeilla radoilla hieman eri nopeudella, ne ovat ratansa Aurinkoa lähimmissä kohdissa eri aikoihin. Jotta kumpikin planeetta olisi hyvin lähellä toisiaan, tulee Maan olla ratansa kaikkein kaukaisimmassa kohdassa ja Marsin ratansa lähimmässä.

Useimmiten tosin tilanne ei ole ihan näin optimaalinen: tänä vuonna lähiohitus tapahtuu hetkellä, jolloin Maa on etääntynyt Auringosta jo liki kuukauden päivät ja Mars on lähimpänä Aurinkoa syyskuun puolivälissä.

Nyt 31. heinäkuuta Mars oli lähimmillään klo 11 Suomen aikaa 57,59 miljoonan kilometrin päässä maapallosta. Tämä on lyhin etäisyys sitten vuoden 2003, mikä oli eräs teoreettisesti parhaimmista vuosista. Seuraavan kerran Mars on näin lähellä syyskuun 15. päivänä vuonna 2035, jolloin matkaa on itse asiassa vielä hieman vähemmän, 56,98 miljoonaa kilometriä.

Puhutaan oppositiosta, eli tilanteesta, jolloin Mars ja Aurinko ovat täsmälleen vastakkaisissa suunnissa taivaalla täältä Maasta katsottuna. Tarkalleen ottaen tämä oppositio tosin tapahtui jo 27. heinäkuuta.

Koska Maa ja Mars kiertävät radoillaan eri tahtia, olemme aina hieman eri kohdissa tämän lähinnä olon aikaan. Tästä eteenpäin vuoteen 2027 saakka mennään vain huonompaan suuntaan, sillä silloin (helmikuun 19. päivänä) Maa ja Mars ovat toisistaan 101,39 miljoonan kilometrin päässä toisistaan – tämä lähes kaksi kertaa enemmän kuin tänä vuonna.

Tästä vaihtelevuudesta johtuen matkaaminen Marsiin on toisinaan helpompaa ja toisinaan vaikeampaa. Mitä lähemmäksi Maa ja Mars tulevat, sitä raskaampia luotaimia voidaan lähettää sinne helposti. Kun matka on lyhyempi, se vaati vähemmän energiaa, ja siksi samalla raketilla voidaan laukaista matkaan isompi laite.

Tänä vuonna tosin tätä erinomaista oppositiota ei käytetty täysin hyväksi, sillä kohti Marsia laukaistiin vain yksi luotain, pinnalle laskeutuva InSight. Kuten ratamatemaatikot ovat laskeneet, on se juuri nyt jotakuinkin puolimatkassa. Sehän laukaistiin matkaan toukokuun alussa ja saapuu perille marraskuun lopussa.

Vuoden 2003 erinomainen oppositio käytettiin paremmin hyväksi, sillä silloin Nasa lähetti matkaan kaksi kulkijaa, Spiritin ja Opportunityn, ja Euroopan avaruusjärjestö Mars Express -luotaimen.

Taivaanmekaanisen kiertoratatilanteen voi nähdä myös taivaalla, sillä kauriin tähdistössä oleva Mars on varsin kirkas, vaikkakin Suomesta katsottuna se on hyvin matalalla. Etelä-Suomen horisontin yläpuolella punaplaneetta viihtyy vain viitisen tuntia.

Muilta osin meidän kannaltamme ei oppositiolla ole mitään merkitystä muille kuin meille friikeille.

Marsin pinnalla tosin lähellä Aurinkoa oleminen näkyy siten, että sen lämpenevän kaasukehän tuulet nostavat lentoon paljon hiekkaa. Siksi Marsissa on nytkin meneillään jo pitkälle toista kuukautta jatkuva pölymyrsky. Se on pitkiin aikoihin suurin ja voimakkain.

Otsikkokuva näyttä tilanteen varsin konkreettisesti: auringonvalosta riippuvainen Opportunity-kulkija on edelleen hiljaa, mutta sen ydinparistosta sähköä saava serkku Curiosity toimii varsin normaalisti.

Paitsi että sen kuvaamat maisemat ovat edelleen aika sumuisia.

Otsikkokuvan kuvat on tosin kuvattu täältä Maan päältä, mutta ne näyttävät hyvin eron ennen myrsyä ja nyt sen aikana.

*

Otsikkokuvassa on Mars kuvattuna kesäkuussa ja heinäkuussa 2018, ennen pölymyrskyn alkamista ja sen jatkuessa. Juuri nyt ei Marsista siis kannata tehdä tarkkoja havaintoja, vaikka oppositiot normaalisti sopivat hyvin tähän tarkoitukseen.

Vuonna 2016 tehty video näyttää hyvin mistä on kyse. Lopun taivaankatsomiskohtaan ei kannata nyt kiinnittää huomiota.