Ydinpata tuulimyllykattilaa soimaa

 

Uhkapeli ilmastolla on kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin niiden, jotka ovat huolissaan ilmastosta. Ja niiden, jotka vastustavat ydinvoimaa.

Kirja kysyy: kumpi on pahempi asia, käynnissä oleva ilmastonmuutos vai ydinvoiman suurelta osin mielikuviin perustuva vaarallisuus? (Kyllä, niillä on selkeä yhteys.) Kirjan vastaus on kirkas, mutta välillä vähän liiankin kiillotettu.

Kyse on tietopainotteisesta pamfletista - helppolukuisesta, 84-sivuisesta väittämästä. Siinä pyöritään neljän teesin ympärillä: Ilmastonmuutosta täytyy hidastaa keinolla millä tahansa. Samaan aikaan ihmiskunta tarvitsee yhä enemmän energiaa, tavalla tai toisella. Ratkaisuksi tarjottujen uusiutuvien energianmuotojen ympäristöystävällisyyttä, puhtautta ja käyttöpotentiaalia liioitellaan. Ja ydinvoiman puhtautta ja potentiaalia toisaalta mustamaalataan.

Lähes kaikki teesit perustellaan varsin hyvin.

Ydinvoiman vastustaminen on typerää, jos sitä tehdään ymmärtämättömien mielikuvien eikä tosiasioiden valossa. Se on erityisen paheksuttavaa, jos ydinvoimaa tarvitaan nykytilanteessa kipeämmin kuin koskaan. Kirja arvostelee asiaperustein ja avoimesti tästä montaa tahoa, mutta etenkin ympäristöjärjestöjä ja Vihreää liikettä.

Ydinvoimalat eivät tuhoa maapalloa tai poksahtele miten sattuu, ja säteilyn haittavaikutuksetkin ovat useimmiten pahempia ihmisten mielissä kuin reaalimaailmassa.

Lukemisen myötä energiapolitiikkaan raottuu rumia asioita paljastava ovi. Uusiutuvaa energiaa myydään ja ydinvoimaa mollataan mielikuvin, kehäpäätelmin ja tutkimuksin, joiden tulos on päätetty jo etukäteen. Samalla kun ympäristöjärjestöt tekevät hienoja energialinjauksia vuodelle 2050, ne jyvittävät keskivertoaafrikkalaiselle vain viideskymmenesosan pohjoisamerikkalaisen tai sadasosan suomalaisen käyttöön tulevasta energiamäärästä. Samoissa laskelmissa suuri osa energiasta on lähtöisin biomassan polttamisesta, joka ei lopulta ole paljoakaan (jos ollenkaan) parempi kuin fossiiliset polttoaineet.

Uutisissa lähinnä hehkutetaan uusiutuvia, vaikkeivät todisteet niiden puolella olisikaan. Ja vaikka kirja puolusteleekin ylioptimistisuutta toimittajien kiireellä, niin syynä on vain ja ainoastaan media.

Kirja ottaa kantaa yleiseen energiapolitiikkaan ja sen perusteisiin. Se ei ole puolustuspuhe juuri Loviisan, Olkiluodon tai Pyhäjoen ydinvoimaloille.

Korhonen ja Partanen painottavat useasti, etteivät ole uusiutuvaa energiaa vastaan. Silti jää kuva, että ovat. Vaikka ydinvoiman ei väitetä olevan kuin osaratkaisu, se tuntuu silti pääratkaisulta. Uusiutuva energia ja energiansäästö ovat toki ihan kivoja pikku apulaisia (sellaisia mukavan lutuisia ja hassuja sidekickejä), mutta mitään ei saada aikaan jos ydinvoimaa ei saada lisää.

Opuksessa on myös tiedollisia puutteita, ja ne ikävä kyllä nakertavat pahasti tärkeää sanomaa. Sen jälkeen kun ydinvoiman vastustajia on kritisoitu mielikuviin vetoavista argumenteista, puolueellisesta uutisoinnista, tilastojen vääristelystä ja kyllä-tulevaisuus-ne-ongelmat-hoitaa -mentaliteetista, kirja lähtee yllättäen laveammalle tielle: ydinvoima hypetetään maasta taivaaseen lähes samanlaisin perustein. Mihin katosi objektiivisuus? Aivan kuin kyse olisi vain kukkotappelusta. Meillä on iskevämmät anekdootit kuin teillä. Lällällää.

Kirjoitustyyli on populistinen ja monia lähteistämättömiä väitteitä on vaikea tarkistaa. Lukija jää kerrottujen asioiden kanssa lopulta paljolti uskon varaan. "Maailman energiantuotantoa on viimeksi kyetty mainittavammin puhdistamaan 1980-luvulla." Kuinka, mitä tällä tarkoitetaan? "[Saksalaisen] kokeilun johtopäätöksenä voi jo nyt pitää sitä, että aurinkosähkön voimakkaasti tuettu rakentaminen ei ole kovin hyvä idea Pohjois-Euroopassa" jää leijumaan ilmaan täysin perustelemattomana mielikuvana, jollaisista kirjoittajat moittivat ympäristöjärjestöjä. Kaavioiden suhteellisten ja absoluuttisten skaalojen käyttö (esim. s. 9 ja 19) herättävät kysymään, että kerrotaankohan tässä nyt sitten asioita avoimesti vai tarkoituksellisen puolueellisesti? Eikä sivun 15 kuvio aukea annetuilla tiedoilla ammattilaisellekaan (kyllä, tarkistin). Näiden pikkupuutteiden korjaaminen toisi kirjaan paljon lisää.

Samalla kun harhat uusiutuvien energianlähteiden paremmuudesta ammutaan alas loogisesti argumentoiden ja tutkimuksiin viitaten, ydinvoiman puolesta tehdään suuria väitteitä sen enemmän perustelematta. Useat kohdat, kuten "tilastoista käy selväksi, mikä teknologia on tehnyt raskaan työn", eivät vaatisi lisäkseen kuin kuvan, taulukon tai lähteen ollakseen vakuuttavia. Mainitaan, että uusiutuvat voimalat "vanhenevat ja ne on ennen pitkää korvattava uusilla". Ydinvoimalatkaan eivät liene ikuisia, joten tässä tarvittaisiin hieman vertailua. Kirjoittajat sortuvat samanlaiseen kerta toisensa jälkeen.

Ydinjätteiden osalta kerrotaan, että ongelma kyllä ratkaistaan tulevaisuudessa ja nyt vielä kannattamattomat nelostyypin ydinvoimalat poistavat ongelman lähes kokonaan. Kun oli kyse aurinko- tai tuulivoimasta, silloin uskoa tulevaisuuden tuomiin muutoksiin pidettiin perusteettomina. Jännää.

Kirja hehkuttaa ydinvoiman puolesta, ja siinä nostetaan heti ensimmäiseksi esimerkiksi Kanadan Ontarion energiapäätökset. "Huhtikuussa 2014 ... viimeinen jäljellä oleva hiilivoimala poltti viimeisen hiilieränsä ... [Ontarion] lainsäädäntöelimissä kaavaillaan lakia, joka tekisi hiilen poltosta pysyvästi laitonta." Kirjassa "epäillään" syyksi kasvanutta ydinvoimatuotantoa, mutta asia ei liene aivan noin yksioikoinen. Provinssissa on nimittäin rakennettu viime vuosina useita kaasua ja öljyä polttavia voimaloita, ja osa vanhoista hiilivoimaloistakin voidaan ottaa takaisin käyttöön, jahka ne on muunnettu polttamaan muita materiaaleja. Ja mitä niihin itse Ontarion ydinvoimaloihin tulee: kirjassa mainittu vastikäinen ydinenergian tuotannon roima lisäys voidaan nähdä myös ennakointina sille, että useita reaktoreita tullaan ajamaan alas vuosikymmenen loppuun mennessä. Niitä huolletaan vuosien ajan, ja sillävälin muilla laitoksilla on kyettävä kompensoimaan tuotannon menetys. Ontario luopui vuonna 2013 kahden uuden reaktorin rakennusaikeista, ja keskittyy nyt vanhojen ja toimivien laitosten iän jatkamiseen.

"Vihreät poliitikot eivät kehota meitä seuraamaan Ontarion viitoittamalla tiellä", huomauttaa kirja. Niin, eiköhän meidän kuitenkin kannata tehdä aivan omat ratkaisut.

Lukijan kannattaa suhtautua kirjan väitteisiin skeptisesti ja tarkistaa faktat. Heti perään kannattaa sitten pohtia omaakin energiavakaumusta, oikein kunnolla.

Summa summarum: Tämä kirja nostaa ydinvoimakissan pöydälle todella hyvästä syystä. Mutta ei se ole sellainen viisisilmäinen pimeässä loistava verenhimoinen mutanttikatti jolla lapsia pelotellaan. Kissi on yllättävän säyseä, muttei välttämättä mikään kaikelta pelastavalta enkeli. Myös sen hiekkalaatikossa on putsattavaa.

Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen:
Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden?
2015, omakustanne
84 sivua
ISBN 978-952-7139-01-1.
Lisätietoa kirjan blogisivuilla
 
Lisäys klo 18.10: Lisätty aiemmin poisjäänyt kommentti biopolttoaineista.