Painovoimamittausten perusteella muodostettu kuva Chicxulubin törmäyskraatterista, joka on nykyisin paksujen sedimenttikerrosten peitossa. Kuva Virgil L. Sharpton, University of Alaska / Lunar and Planetary Institute

Chicxulub tappoi rankoilla happosateilla

Dinosaurusten tuhoksi tituleerattu 65 miljoonan vuoden takainen Chicxulubin asteroiditörmäys kylvi tuhoa paitsi maalla myös merissä. Japanilaistutkijoiden uudet laboratoriokokeet ja teoreettiset mallit tarjoavat selityksen sille, miksi kosmisen kolarin seuraukset olivat paljon vakavammat merten pintavesissä esiintyneiden kuin pohjan sedimenteissä viihtyneiden huokoseläinten kannalta.

Aiemmin on arveltu, että kymmenien kilometrien sekuntinopeudella tapahtunut törmäys on vapauttanut Jukatanin niemimaan kallioperässä esiintyvästä sulfaattipitoisesta anhydriitti-mineraalista suuret määrät rikkidioksidia, joka olisi kulkeutunut kaasumaisessa muodossa korkealle Maan ilmakehään.

Seurauksena on ollut maailmanlaajuisia happosateita, jotka ovat olleet kohtalokkaita merissä esiintyneelle elämälle. Joukkotuhon selittämisen kannalta ongelmana on kuitenkin ollut se, että stratosfääriin eli yli 15 kilometrin korkeuteen päätynyt rikkidioksidi pysyttelee siellä pitkään ja päätyy meriin hitaasti.

Laboratoriokokeissa todettiin, että yli kymmenen kilometrin sekuntinopeudella tapahtuvissa törmäyksissä anhydriitin rikki vapautuu rikkidioksidin sijasta suurimmaksi osaksi rikkitrioksidin muodossa. Ja se käyttäytyy ilmakehässä hyvin eri tavoin.

Rikkitrioksidi reagoi hanakasti vesihöyryn kanssa ja muodostaa rikkihappoa. Kun törmäyksessä sinkoutui korkealle ilmakehään myös silikaattihiukkasia, yhdessä rikkihapon kanssa ne saivat aikaan voimakkaita happosateita, jotka lankesivat maahan – ja meriin – jo muutaman vuorokauden sisällä törmäyksestä.

Rankkasateiden seurauksena meriveden pintakerrokset happamoituivat hyvin nopeasti. Sen vuoksi planktonina esiintyneiden yksisoluisten huokoseläinten määrissä tapahtui äkillinen ja raju lasku, mutta pohjalla asustavat eliöt selvisivät tuhosta paljon vähemmällä.

Tutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä 9. maaliskuuta.

 

 

 


Juttuja samasta aiheesta