Kulttuurin kosmos

Monimuotoisuudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta kulttuurin seuraaminen on ainakin sanastollisesti helppoa myös tähtiharrastajalle. Kulttuurin alalla puhutaan tähdistä, säteilystä, valovoimasta ja vetovoimasta kuin tähtitieteessä konsanaan. Tuttuja termejä, mutta pätevätkö kulttuurin kosmokseen samat fysikaaliset lainalaisuudet kuin oikeaan universumiinkin? Ajatellaanpa vaikka vetovoimaa. Heikkeneekö kulttuurinen vetovoima tavallisen gravitaation tavoin kääntäen verrannollisesti etäisyyden neliöön? Jos näin on, silloin esimerkiksi Helsingin Juhlaviikkojen vetovoima on Lahdessa neljä kertaa suurempi kuin Tampereella. Ja Jyväskylän kesän vetovoima on Utsjoella vain yhdeksäsosa sen vetovoimasta Oulussa. Jos tarkastelee mainittuihin tapahtumiin osallistuvan yleisön maantieteellistä jakautumaa (mitä en tähän hätään ehtinyt oikeasti tehdä), voi sanoa, että kyllä – tilanne on täsmälleen vanhan tutun gravitaatiolain mukainen. Sama tuntuu pätevän myös yksittäisiin kulttuuripersooniin. Jos vetovoima on riittävän suuri, ympärille kertyy joukko pienempiä persoonia. He asettuvat gravitaatiolain määräämille kiertoradoille, kunnes jokin häiriö (usein finanssipuolella) sysää heidät taas etäämmäs, ehkä jonkin toisen persoonan vetovoiman piiriin. Turhaan ei Kepler alkanut kutsua Jupiterin kuita nimellä ”satellos”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa häntäkärpästä. Entäpä sitten valovoima? Otetaan esimerkiksi Aurinko. Kun se elämänsä ehtoopuolella alkaa laajentua ja muuttuu vähitellen punaiseksi jättiläiseksi, se jäähtyy, mutta suuremman läpimitan ansiosta kasvattaa valovoimaansa. Onko tästä pääteltävissä, että myös laulusolistin valovoima kasvaa, jos hän vanhetessaan alkaa turvota? Siihen suuntaan viittaisi erään nimeltä mainitsemattoman rockin kuninkaan suosio Vegasin turpeina vuosina. Vastakkaisiakin esimerkkejä toki löytyy, ja monen artistin tähti hiipuu ja lopulta sammuu, vaikka vyötärömitassa ei tapahtuisi muutoksia suuntaan eikä toiseen. Tältä osin kysymys jää siis avoimeksi. Tähti… niinpä. Sehän on kulttuurin keskeisiä käsitteitä. Tässä kohtaa jokin kuitenkin mättää. Oikeat tähdet ovat avaruuden omavaloisia kappaleita, mutta monet kulttuuripersoonat paistattelevat häikäilemättömän röyhkeästi muiden loisteessa eikä heillä ole lainkaan tähden määritelmän vaatimaa omaa (lava)säteilyä. Keplerin nimitys sopii mainiosti tähänkin yhteyteen. Kulttuuriin liittyy siis myös säteilyn käsite. Populaareilla esiintyjillä – olivat he sitten sooloilijoita tai jonkin yhtyeen jäseniä – sanotaan olevan säteilyä. Millaista tämä säteily on? Tiukan keikan jälkeen se on ainakin osittain lämpö- eli infrapunasäteilyä, mutta koska niin monet fanit pystyvät sen havaitsemaan ilman apuvälineitä ja mittalaitteita, sen täytyy olla suurelta osin sähkömagneettisen spektrin näkyvän valon alueella. Voidaanko tämän säteilyn perusteella mahdollisesti tehdä joitakin johtopäätöksiä? Jos artistien säteilyä tutkittaisiin spektroskopian keinoin (mitä ei tietääkseni kukaan ole vielä äkännyt tehdä), saattaisi olla mahdollista päätellä jotakin esimerkiksi bändin tulevaisuudesta. Kosmologiasta tuttu punasiirtymä spektrin absorptioviivoissa (joita useimmissa tapauksissa ei varmaan olisi lainkaan vaikea havaita) kertoisi kiistattomasti odotettavissa olevasta hajoamisesta: kaikki bändin jäsenet loittonevat – niin henkisesti, fyysisesti kuin musiikillisesti – toisistaan sitä nopeammin mitä kauempana he jo ovat. Usein tästä kielivät myös sekundääriset ilmiöt, jollaisia ovat esimerkiksi soololevy, elokuvaura tai julkisuudessa esiintuotu kriittinen suhtautuminen toisten soitto- ja laulutaitoihin. Siinä vaiheessa ei ole enää tarvis pohtia, mikä on porukan “kosmologinen vakio”; homma leviää joka tapauksessa käsiin. Kuten näillä näkymin maailmankaikkeudellekin jonain vähemmän kauniina päivänä tulee käymään.