Ariane 35 vuotta

Eurooppalainen kantoraketti Ariane on jo 35 vuotta vanha. Kun sen ensimmäinen lento nousi ilmaan jouluaattona vuonna 1979 ja sujui ilman ongelmia, pääsi monilta helpotuksen huokaus: viimeinkin se onnistui!

Arianen edeltäjän, umpikujaan päättyneen yhteiseurooppalaisen Europa-raketin tie oli kivinen ja mutkainen. Sitä kehittänyt European Launcher Development Organisation ELDO (Eurooppalainen kantorakettikehitysorganisaatio) ei saanut rakettiaan toimimaan, mutta se loi pohjan eurooppalaiselle yhteistyölle ja oli toinen Euroopan avaruusjärjestön edeltäjäorganisaatioista. Sen kokemukset auttoivat myös Arianen nousemaan siivilleen ja kehittämään ainutlaatuisen tähän saakka kestäneen yhteistyökuvion kansallisten, kansainvälisten ja paikallisten avaruusalalla toimivien yhtiöiden ja organisaatioiden välille.

Ajatus omasta eurooppalaisesta satelliittilaukaisijasta virisi heti avaruusajan alussa, kun Iso-Britannia ja Ranska olivat kehittämässä omia rakettejaan ja huomasivat sen olevan kovin kallista. Oli selvää, että etenkin siviilikäyttöön tarkoitetuissa raketeissa yhteistyö oli paras vaihtoehto, ja tämä ajatus johti vuonna 1964 kuuden maan yhteistyöjärjestö ELDOn perustamiseen. Sen tehtävänä oli kehittää Europa-nimimen kantoraketti, joka koostuisi brittiläisestä Blue Streak -raketista otetusta ensimmäisestä vaiheesta, ranskalaisesta Coraliesta toisena vaiheena ja kolmantena olevasta saksalaistekoisesta Astris-vaiheesta.

Kuva: Europa 1 laukaisualustallaan Woomerassa vuonna 1970.

Europa teki kaikkiaan 11 lentoa, joista neljässä viimeisessä mukana olivat kaikki kolme eri vaihetta; kaikki koelennot päättyivät onnettomasti. Aivan viimeinen laukaisu tapahtui marraskuun 6. päivänä vuonna 1971, jolloin raketista oli tehty parannettu Europa II -versio ja siihen oli lisätty vielä neljäs vaihe. Kun tämäkin lento päättyi raketin tuhoutumiseen, oli Europan kohtalo sinetöity. Haaveissa ollut Europa III ei päässyt siten paperia pitemmälle.

Siinä missä aiemmat koelennot tehtiin Australiassa sijaitsevasta Woomerasta, oli viimeisen laukaisun lähetyspaikka nyt Euroopan avaruussatamana tunnettu Kourou Etelä-Amerikassa Ranskan Guianassa. Paikka antoi jo vinkkiä tulevasta, sillä Ranska kantoi vastuun uuden kantoraketin pääsuunnittelusta. Kun virallinen ehdotus yhteiseurooppalaisen raketin tekemisestä annettiin Brysselissä 20. joulukuuta 1972 pidetyssä kuudennessa eutooppalaisessa avaruuskonferenssissa, oli sen takana juuri Ranska, joka suostui ottamaan koltoilleen myös suurimman osan kehityskustannuksista. Vastineeksi tästä Ranska otti suurimman osan raketin valmistuksesta ja toimi koko hankkeen koordinaattorina. Ranskan osuus oli kaikkiaan noin 60%.

Brysselissä ehdotettiin samalla myös yhden eurooppalaisen avaruusjärjestön perustamista. Se syntyikin virallisesti vuonna 1975, kun ELDO sekä eurooppalaisen satelliittitutkimusorganisaatio ESRO fuusioitiin yhteen Euroopan avaruusjärjestöksi.

Kun seitsemäs eurooppalainen avaruuskonferenssi pidettiin heinäkuussa 1973, oli pöydällä silloin jo konkreettinen ehdotus uudesta kantoraketista. Työnimellä L140-L33-H8 (LIIS) tunnettu hahmotelma koostui ensimmäisestä vaiheesta, jossa oli 140 tonnia nestemäistä polttoainetta ja nestehappea, 33 tonnia paloaineita sisältävästä toisesta vaiheesta sekä kolmannesta vaiheesta, jossa oli kahdeksan tonnia nestemäistä happea ja vetyä.

Ehdotus sai vain pientä vastakaikua kokoukselta, joka joutui lopulta vääntämään kättä avaruushankkeiden kokonaispaketista, missä uusi kantoraketti oli vain yksi osa. Sen lisäksi mukana oli Euroopan avaruusjärjestön perustaminen, amerikkalaiseen avaruussukkulaan tehtävä Spacelab-tutkimusmoduuli sekä merenkulun tietoliikennekäyttöön tarkoitettu MAROTS-satelliitti. Kymmenestä maasta tulleet ministerit hyväksyivät loputa Belgian ministeriedustajan Charles Haninin ehdotuksen työn- ja kustannusten jaosta, ja niin rakettihankekin meni eteenpäin.

Huhtikuun 15. päivänä vuonna 1973 päivätyn hanke-ehdotuksen mukaan uusi kantoraketti olisi käytössä vuoteen 1980 mennessä – kuten kävikin. Ehdotus myös määritteli eri maiden vastuualueet ja osuudet kehittämisestä sekä rakettien valmistamisesta. Nimen “Ariane” raketti sai Bernissä 27.–28. syyskuuta 1973 pidetyssä ELDOn hallinto- ja talouskokouksessa.

Ariane kasvoi 1980-luvulla uusilla, voimakkaammilla versioilla, kun alkuperäistä Ariane 1:tä seurasivat samaa perusrakennetta käyttäneet Ariane 2 ja Ariane 3. Suurin alkuperäisen Arianen versio oli Ariane 4, joka oli jo pieni perhe: kahdenlaisia apuraketteja lisäämällä raketista saatiin neljä erilaista versiota.

1980-luvun lopussa oli jo selvää, että kehitystä saatettiin jatkaa vain täysin uudella kantoraketilla. Näin syntyi Ariane 5, jonka ensilento oli kesällä 1996. Se tosin päätyi katastrofiin, kun raketti tuhoutui lähes välittömästä laukaisun jälkeen. Nyt 77 Ariane 5:n laukaisun ja vain kahden epäonnistumisen jälkeen Ariane 5 on eräs luotettavimmista avaruuskuljettamisen työjuhdista. Alkuperäinen Ariane 5 ei ole enää käytössä, vaan nyt pääversio on paremmalla päämoottorilla ja nestevetyä ja -happea käyttävällä ylimmällä vaiheella varustettu Ariane 5 ECA. 

Päätös uusimman Arianen, numero 6:n tekemisestä saatiin viime joulukuussa pidetyssä ESA-maiden ministerikokouksessa. Tämä täysin uusi raketti tehnee ensilentonsa vuonna 2020, jolloin tulee kuluneeksi jo 40 vuotta ensimmäisen Arianen lennosta. Sen avulla Ariane voi toivottavasti säilyttää johtoasemansa kaupallisten satelliittien laukaisijana maailmassa; sen lisäksi se takaa edelleen Euroopalle muista riippumattoman pääsyn avaruuteen.